sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Laukka-ahaa, hahaa!

Sen sijaan että voivottelisin tänään ontuvaa Lottaa, hekumoinkin hyvällä ahaa-elämyksellä. Mentiin tänään laukkaa, joka tuntui niin hyvältä, että hymyilin onnessani vielä ruokaostoksillakin. Olisinkohan löytänyt ratkaisun meidän laukka-ahdistukseen?

Lotta oli pirteä ja sille oli tullut taas hurja kiima. Hain sen tarhasta talliin, pesarille se hirnui ja pörisi, pää pystyssä steppasi kuin kahjo. Kentälle päästyämme kaverini nauroi, että Lotta oli roikkunut tarhan portilla ja ruiskinut innoissaan, kun hän meni ruunansa kanssa ohi.

Samalla mietittiin, jos se outo jäykkyys voisikin olla kiimaan liittyvää. Viimeksi sama toistui nimittäin viisi viikkoa sitten, muistaakseni silloinkin oli kiima. Kaveri mietti, että jos vaikka munasarjoissa olisi jotain kipeätä, joka säteilisi takapäähän.

Lotta tuntui aluksi taas jäykältä, muttei ollenkaan niin pahalta kuin eilen. Päätin sitten ratsastaa ihan normisti ja katsoa kuinka käy.

Tamma alkoi tulla paremmaksi ja paremmaksi. Nostin laukan ja pidin ohjat kevyellä tuntumalla, välittämättä lainkaan mistään peräänannoista ja annoin hepan vaan laukata, laukata, laukata. Sellaista estelaukkaa. Lotta laukkasi kivasti, turpa taivaissa, mutta rytmikkäästi, halukkaasti ja tahdikkaasti. Se oli hyvin ohjailtavissa ja vauhti oli sopiva.

Normistihan sitä kärsii sellaista peräänantopakosta, hevonen on saatava kaula kaarelle, maksoi mitä maksoi. Usein Lotta on haluton laukkaamaan, mutta nyt ei ollut. Laukkasimme erilaisia kuvioita ja kaikki sujui. Ja sitten, simsalabim, se alkoi omintakeisesti hakeutua peräänantoon, kauniiseen sellaiseen. Itse en tehnyt käsillä yhtään mitään muuta kuin ohjailin pikkuisen ja puristelin nyrkkiä kun piti himmata vauhtia hiukan. Sain vasempaan laukkaan hyvän tasapainon ja reippaan poljennon ja ennenkaikkea, se ei ollut töpötöpöä, vaan hienoa, rentoa maasta irtoavaa pyöreätä laukkaa ja minä vain istui ja nautiskelin. Ihan mahtavaa.

Näinhän sitä kuuluisikin ratsastaa, mutta käsi sydämellä ihan oikeasti, kuinka moni näin tekee? Jos en ihan väärin ole huomannut, niin kyllä monella ratsatajalla on pahanlaatuinen peräänantopakko (itse myönnän ainakin sen ensimmäisenä). Onhan hevosta toki myös helpompi ratsastaa kun sen pää on luotiviivalla. Mutta Lotan kanssa taitaa nyt olla parasta ottaa laukassa pari askelta taaksepäin, ja pitää ainoana tavoitteena hevosta, joka haluaa laukata ilman paniikkia ja pakkoa, pysyy rytmissä ja pitää laukkaa yllä. Siitä sitten etenemme, oikeata tietä, näytti miltä näytti.

Siinä laukatessamme tuntuivat kaikki jäykkydet myös katoavan. Vain pikkuisen vasemmissa kaarteissa tuntui ajoittain epätahtiselta. 

Ota tästä nyt sitten selvää. No, katsotaan, mitä ensi viikko tuo tullessaan.


Elämäni hevonen.

13 kommenttia:

  1. sama ongelma on ollut meillakin....olen itse ratkaissut sen niin etta yritan ratsastaa ensin jonkin aikaa laukkaamatta ja kun hevonen alkaa tuntua hyvalta, otan sita laukkaa...mua kanssa hairitsee jos hevonen katselee ylakautta silmiin mutta olet ihan oikeassa siina etta kylla se nokka sielta alas tulee ennen pitkaa...tanaan ma ratsastin vastalaukkaa (hevonen kylla osaa kaikki nama temput mina en) ja hevonen meni ihan hyvassa tasapainossa. Mustakin tuntuu etta ei-hevosihmiset ei tajua naita elamyksia mutta voihan sita tosiaan hymyilla itsekseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin olen minäkin yrittänyt, mutta aina vaan tuntui, että on jotenkin kuolainta vasten eikä laukkaa takaa eteen kehon läpi. Kauheita ne kierrokset, kun peilistä näkee miten hevonen näyttää kamelilta, mutta sitten kun se peräänanto sieltä itsestään tulee niin on se kyllä ihan erilainen kuin sellainen puolipakotettu, tunne on tosi hyvä ja oikea!

      Poista
  2. No just! Kiimahan kyllä selittäisi ne epämääräiset oireet erittäin hyvin! En tajua miksei tullut kieleen kun mulla itellä on kuitenkin ollut tamma joka oli kiimassa kipeä. Ilmeisesti muutama kuukausi ruunan kanssa on saanut unohtamaan nuo tammavaivat ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minkälaisia vaivova Goldyllä ja Fannyllä oli kiimassa? Tuntuu kyllä aika,uskomattomalta, että kiimakivut voisi aiheuttaa jopa sellaista jäykkyyttä, että hevonen on ihan ep. No, pian sen näkee, jos ei mene ohi niin on sitten varmaan jotain muuta vaivaa. Ja lucky you, ruuna ois kyl kiva....

      Poista
    2. Goldylla ei ollut voimakkaita kiimoja, eli ei mitään mainittavaa sen kohdalla. Fannylla taas varsinkin kevään ekat kiimat oli tosi voimakkaat. Oireet näkyivät ratsastuksessa niin ettei halunnut liikkua oikein ollenkaan, eli supertahmea. Liike tuntui myös epäpuhtaalta selkään. Kyllä kiimakivut voivat aiheuttaa yllättävän voimakkaita oireita. Fannyllahan oli myös melko varmasti kiimasta johtunut lihasperäinen "kohtaus", jossa oireet olivat lannehalvauksen kaltaiset. Takapään liike oli tällöin taluttaessa todella jäykkää.

      Poista
    3. Oho, ai niinkin pahoja ne voivat olla! Lotta tuntuu kuitenkin tavallaan halukkaalta tekemään, ei ole yhtään kiukkuinen tms. mutta jotenkin tuntuu että sen on vaan vaikea liikkua. Liike on myös huomattavasti huonompi vasemmassa kierroksessa. Hohhoijaa, osaakohan tästä saada tolkkua edes eläinlääkäri? :)

      Poista
  3. Pakko kai se käsi on nostaa, vähän häpeillen ... Mutta peräänantopakko, se on vaan kumma juttu. Mä olen taas saanut meidän kouluratsastusongleman alla huomata, miten tärkeää on tasainen ja kevyt tuntuma molemmilla ohjilla, eikä hevoseni siedä yhtään ohjalla korjaamista, ei vaikka se niin helpolta ja nopealta ratkaisulta joskus tuntuisikin.

    Mutta hienoa, jos ontuma selittyisi kiimalla, ja onnittelut mahtavasta ahaa-elämyksestä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hassuinta näissä ahaa-elämyksissä on se, että ne aina kuitenkin unohtuu ja sitten palaa vanhoihin synteihin. Niinkuin tuohon vetkutusperäänantoon ja käsiin, jotka ovat pehmeät kuin betoni :) tänään sain kyllä sellaiset fiilarit, että toivottavasti ei ihan heti unohdu.

      Toivotaan että selitys ois kiima, mutta eipä näistä tiedä, mysteerieläimiä. Tsemppiä tuuppausharjoitteluun!

      Poista
  4. Luojan kiitos ostin ruunan, kuten suunnittelin, vaikka yhtä tammaakin kävin aikoinaan katsomassa! On niilläkin riittävästi mysteerivaivoja, ilman naistenvaivojakin! Olen sivusta seurannut muutaman tammanomistajan tuskailua herkkistensä kanssa, milloin on mistäkin syystä (tai ilman syytä...) herneet nenässä! Meidän tallissa on vahva naisenemistö, joten ruunan kanssa kulkiessa saadaan usein hörinät ja hännän nostelut peräämme.

    Toivottavasti teidän mysteerivaivat selittyisivät tällä, mikään ei ole niin kurjaa kuin arpominen onko se hevonen kipeä vai ei, ja mitä sille pitäisi tehdä. Onhan kiimavaivatkin kiusallisia ja toisilla tammoilla oikeasti vaikeitakin, mutta jos oireille on selitys, on niiden kanssa helpompi tulla toimeen.

    (Ja peräänantopakosta koitetaan täälläkin päästä eroon, ja huomaan että kyllä se ajan kanssa helpottuu, kun oikein keskittyy! Meillä tällä hetkellä kovasti yritetään saada hevosen päätä ylös, vaikka reilustikin luotiviivan eteen, kunhan ei rullaile yhtään liian alas.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näiden tammojen kanssa on kyllä mielenkiintoista, hormoonit kun jyllää niin menee ihan sekaisin Lotta-neitikin. Onneksi ratsastaessa on kuitenkin aina kiltisti ja työntekokin onnistuu, ainakin jollain lailla. Mulla on aina ollut ratsuina tammoja, joten tähän on totuttu, olisipa outoa jos oliskin ruuna itsellä, osaisikohan sitä edes olla, jos ei jotain pohdittavaa olisi...:)

      Poista
  5. No eihän tuo kiima nyt niin vakavalta kuulosta ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tosiaan, mutta saattavatpa nuo oireet valitettavasti olla merkki ihan jostain muustakin. Ota nyt näistä selvää...

      Poista