Hei mä ratsastan!

Olen aloittanut ratsastuksen todella vähitellen, kerran viikossa ja kroppaa kuunnellen.
Viimeksi eli mun neljännellä ratsastuskerralla laitettiin oikein satula hepan selkään. Sekin hiukan jännitti, että miltä tuntuu lonkassa, kun satula oli kuitenkin leveyttä wide.

Aluksi olikin hiukan sellainen olo, että kuinka mahtaa käydä, mutta hetken päästä lonkka alkoi venyä ja tuntui oikeastaan aika hyvältä.

Pikkuinen ratsuni.

Hirveä hinku olisi ratsastaa ihan kunnolla! Käynnissä alan hirveästi säätämään ja soheltamaan. En vaan pysty mennä lompsottamaan. Täti tahtoo tuupata!

Hiukan väistöjä ja pysähdyksiä ja sitten kokeilin ravia. Islanninhepalla on niin pehmeät liikkeet että oli helpompi istua alas kuin keventää. Apua, osaankohan ylipäätänsä keventää enää?

Mutta ravi tuntui hyvältä. Mennä hupsutettiin useita kierroksia pääty-ympyrällä ja mun naama loisti varmaan kuin Naantalin aurinko. Onneksi hepan omistaja tuli hyvissä ajoin sanomaan että eikös nyt riitä jo. Olisin varmaan jatkanut muuten maailman tappiin.

Lähdettiin vielä pienelle kierrokselle ulos. Mahtava ilma kruunasi fiiliksen.

Pieni, suloinen ja karvainen. Ja niin sopiva juuri nyt.

Ratsastuksen jälkeen tunne oli ihan hurjan hyvä. Lonkka tuntui vetreältä, veri virtasi ja kävelin paremmin kuin koskaan (onettomuuden jälkeen). Tosin jo kotimatkalla autossa tunsin, miten kroppa alkaa taas jäykistyä. Liikunnan ja levon oikea suhde on kyllä valtavan tärkeä.

Kävin vielä "omalla" tallilla mitalikahveilla, kun valmentajamme oli pärjännyt hienosti kisoissa. Neljä tuntiahan siinä vierähti, kun höpötettiin porukalla. Mukavaa oli.

Hah, jos kuvittelin, että mun hevostelut loppui tuohon onnettomuuteen, niin taisin olla aika väärässä. Kuume vaan kasvaa. Voi apua.

Kuivunut lasagne ja roikkuva räkä

Tämä oma kuntoutumiseni on herättänyt monia ajatuksia, joista on varmasi hyötyä myös hevosten kanssa. Ne kun tuppaavat tarvitsemaan eri pituisia kuntoutukisa ihan alvariinsa.

Mulla oli onnea löytää mahtava fysioterapeutti. Vakuutus maksaa kymmenen käyntiä yksityisellä fyssarilla ja useiden ihmisten toisistaan tietämättä mulle suosittelema fysioterapautti on kyllä osoittautunut maineensa veroiseksi. Joskin melko topakaksi.

"Rouva hyvä, kyllä kai se sattuu, kun lihakset ovat kuin roikkuva räkä"

"Ei tuossa pakarassa taida olla ketään kotona, kun makuultasi meinaat kompastua" (harjoittelin pakaralihasliikkeitä makuultani).

" Voiii, voiiii (säälivän kyynisellä äänellä), ihanko sitä nyt jeesusta huudetaan apuun, no ehkä hän tulee sut pelastamaan" (huuliltani pääsi tahaton tsiisus).

Ratsastuskerta numro 2. Alusta tämäkin on aloitettava, mutta ei haittaa. Oli nin hauskaa, etten olisi malttanut lopettaa. Pikkuinen kiva heppa!

En voi kun nauraa. Ja tehdä. Tai itkeä ja tehdä.

Parasta tässä fyssarissa on se, miten hän on selittänyt mulle siitä, miten ihminen kuntoutuu. Kun esimerkiksi yksi raaja on ollut pitkään hyvin pienellä käytöllä, kuivuu se tavallaan rusinaksi. Kaikki pehmytkudokset, ligamentit ja kalvot ovat ryppyisiä ja kuivia. Niiden välissä ei ole liukastavia nesteitä, jotka lähtevät liikkeelle vasta liikunnan myötä. Kroppa on kuin kuivunut lasagne. Lisäksi surkastuneet lihakset  (ne roikkuvat räät) eivät kannattele niveliä tai vaimenna tärähdyksiä. Ihmekös sattuu.

Olenkin monasti miettinyt sitä, miltä hevosista tuntuu, kun ne vaikkapa pitkän seisomisen, saatika koppilevon, jälkeen otetaan taas käyttöön. Hevoset kun on ihmistäkin enemmän luotu liikkumaan. Miltä niistä mahtaa tuntua, kuinka paljon niihin sattuu, kun lihakset ovat aivan surkastuneet? 

Säälittäviä lenkkejä, ja hitaita, mutta tästä se lähtee!

Fyssari selitti mulle, että vaikka kuinka pelkäisin sitä, että murtumakohta ei ole täysin parantunut, ei mulla ole vaihtoehtoja. Kroppa on pakko laittaa liikeelle, oli mikä oli. Odottamalla tilanne ei parane, vaan huononee. Todella pitkä liikkumattomuus voi aiheuttaa jopa peruuttamattomia fysiologisia muutoksia.

Jotenkin tuleekin mieleen, että ovatko hevosten pitkät seisottamiset järkeviä? Kannattaisiko niitäkin koko ajan vähintään kävelyttää? Levossa ehkä yksi kohta paranee, mutta kymenen muuta huononee.

Olen myös huomannut, miten paljon pohjilla ja kengillä on merkitystä -- itselleni! Kunnon lenkkarit ja kimmoisa metsäpolku, aaah, voisi kävellä vaikka kuinka paljon. Asvaltti ja ohutpohjaiset avokkaat, auts, ei tule mitään.

Voisin vaikka ruveta fitnessfriikiksi :)

Olen myös aika hämmästynyt siitä, kuinka paljon tässä on oikeasti tehtävä töitä, jotta parantuisi. Keppejä ei suinkaan voi heittää pois ja alkaa kävelemään. Olen käytännössä opetellut kävelyn uusiksi. Ja vielä on opettelemista.

Olen jumpannut paljon, käynyt joka päivä sauvojen kanssa kävelyllä matkaa vähitellen pidentäen. Se tunne, kun vihdoin saa väsyttää itsensä fyysisesti ja tulee pieni hiki pintaan on ihana! Olen sitä kaivannut niin paljon!

Fyssarin mukaan ratsastus on myös hyvää lonkkajumppaa, kunhan en putoa. Ei lonkka enää ihan helposti rikki mene, mutta mitään rysähdyksiä ei saa tulla.

Viime viikolla olinkin uudestaan islanninhepan selässä, ja huomenna menen kolmannen kerran.

Sairauslomakin päättyi, nyt vietän pari viikkoa kesälomaa ja menen sitten töihin. Toivottavasti jää vielä aikaa kuntoiluun.

Ylös tuolilta pitäisi nousta kerran tunnissa hiukan jumppaamaan, jotten jäykisty.

Vihdoin hevosen selkään!

Wuhuuu! Tänään pääsin vihdoin hevosen selkään fiilistelemään tuntemuksia! Olo on mahtava!

Olen jumpannut viime aikoina melko paljon hyvän fysioterapeutin ohjeiden mukaan, ja huomasin, kuinka hyvää venyttelyt ja lihasharjoitukset lonkalle tekevät. Itse asiassa, jumpan jälkeen on aina jonkin aikaa ihan kivuton olo, ja lonkka tuntuu tosi hyvältä. Veri kiertää ja tuntuu kuin koipi heräisi eloon. Jumppaohjelmaan kuuluu myös lonkan ulkokierto. Välillä se on kyllä yhä tosi kipeä, mutta ennemminkin istumisesta ja jäykistymisestä johtuen.
.
Niinpä päätin mennä kokeilemaan hevosen selässä istumista. Mun onnekseni yhdellä tutulla on superluotettava islanninhevonen. Ystäväni lupasi heti onnettomuuden jälkeen, että heppa on käytettävissä, kun olen valmis.

Jäykkä kroppa, mutta onnellinen mieli.

Päätimme olla maneesissa, sillä ulkona oli aika paljon polttiaisia. Se hiukan herätti tunteita, sillä juuri tuossa samaisessa maneesissa itseni teloin hiukan vajaat neljä kuukautta sitten.

Selkään pääsin helposti, mutta huomasin heti, että ponilla oleva rungoton satula oli valtavan leveä. Päätettiin sitten, että ratsastan pelkällä karvalla ja juoksutusvyöllä. Pungin itseni takaisin selkään. Asento tuntui ihan hyvältä. Menin ehkä kuutisen kierrosta käyntiä ja ihan  pikkuisen ravia. Yhtään ei pelottanut, lähinnä vaan tunnustelin, miltä kropassa tuntuu. Istuin jopa ihmeen suorassa, vaikka olo oli toki hirvittävän jäykkä. Koko kroppa on plösähtänyt ja olen lihonnutkin pari kiloa. Tässä iässä on vaikea pysyä kunnossa, jos ei tee koko ajan jotain. Mutta kyllä se taas tästä lähtee!

Kummallista, kävelykin sujui ihan loistavasti ratsastuksen jälkeen!

Ratsastuksen jälkeen olin aivan fiiliksessä. Lonkka tuntui aivan kivuttomalta ja olo mahtavalta.
Talutin hepan tarhaan. Hymyilin kuin idiootti koko kotimatkan.

Koiran kanssa kävelyllä kuntoa nostamassa. Keppi on edelleen mukana, mutta pätkittäin kävelen ilman.

Jopa oli piristysruiske! Olen onnellinen siitä, että päätin kokeilla selkään menoa hiukan "etuajassa". Lääkärin suositus kun oli, että lähempänä vuodenvaihdetta. Löysin sitten paremman lääkärin, joka sanoi, että senkun menet! That´s my kind of doctor!

Aamun jumppahetki alkamassa.