Jos ei ole pohkeen edessä, ei ole mitään

Eilen jumppasimme taas Ypäjänopen tunnilla.
Jälleen kerran menin valmennukseen vaihtelevin odotuksin ja miettein. Mandy on ollut hyvä, mutta välillä se tuntui taas kiemuralta ja vinolta. Olipa taas pieniä epäilyksiä siitäkin, että onkohan kaikki hyvin. Toisaalta se on liikkunut iloisesti ja laukka pyörii koko ajan paremmin.
Lähinnä ravissa se on sellainen kiemurtelija. Tavallaan kiva ja hyvä, alkuraveissa venyttää kivasti eteen alas, mutta siinä vaiheessa kun yrität oikeasti saada sen tuntumalle ja silti rennosti ja tahdikkaasti eteenpäin, niin alkaa tuntua siltä, että hevonen on saippuapala joka liiraa sinne tänne, eikä käänny oikealla tavalla.

1. Nonni, onhan se ryhti noussut! Mä tykkään siitä, että Mandyn suu on melkein aina kaikissa kuvissa kiinni (alempana tosin juurikin poikkeus), Ehkä hiukan jännittyneen näköinen tässä, vaikka ei se kyllä ollut. Ylälinja on aika kiva, ei näy se hurja takakorkeus!

Satulansovittaja kävi myös täydentämässä Mandyn satulan toppauksia maanantaina. Se kuuluu aina tehdä kokotoppauksen jälkeen, sillä villa painuu aina jonkun verran. Nyt satula tuntui superhyvältä, kun se oli edestä hiukan ryhdikkäämpi. Myös Mandy tuntui tyytyväiseltä. Sovittajan mukaan Mandyn selkä on nyt noussut niin paljon, että satulasta saattaa tulla sille joskus liian kaareva! Mutta ainakaan vielä näin ei ollut käynyt. Ja jos käy, niin voi vaan onnitella itseään, ei ne selkälihakset ole hullumpi juttu!

2. Hiukan selättömästi, mutta kivaa askellusta. 

Mutta valmennuksesta: vaikka olin ajoissa tallilla, en päässyt juuri verkkaamaan, sillä maneesissa oli kauhea ruuhka. Mentiin vain hiukan käyntiä. Mandy olikin alkutunnissa ihan kamala ja vino ja pohkeen takana. Valmentaja kauhisteli ja ihmetteli myös, miksi ratsastan taas niin veltosti. Eli kaksi viikkoa väliä ja olen taas sortunut löntystelyyn. Ei hitto vieköön, sehän on ollut ihan pohkeen takana taas koko ajan! Se on niin hämäävää, sillä tavallaan Mandy vastaa kyllä pohkeeseen, mutta silti se ei ole pohkeen edessä! On tämä ratsastus kummallista.

3. Tässä reippaasti oikeassa kierroksessa ja valmistaudutaan avotaivutukseen.

Noh, tuumasta toimeen ja pyysin hevosta suurinpiirtein tuplaten napakammalla tahdilla eteenpäin. Mandylle onneksi riittää muutama napakka knak-knak-knak ulkopohkeella ja sisäpohje pitää vastaan. Ryhti koheni silmissä ja mahanalus täyttyi jaloista. Ja heti taas uudestaan knak-knak-knak. Kuitenkaan ei saa ajaa, vaan hevosen täytyy olla siinä istunnan edessä työskentelemässä.

Valmentaja keskittyi ohjaamaan toista ratsukkoa, jolla oli hieman kurinpidollisia ongelmia...jotka nekin johtuivat pohkeen takana olemisesta. Se on kaiken kuuliaisuuden alku ja perusta.

4. Uuuh tuota ratsastajan notkoselkää (jota hevonen matkii), mutta jotain kivaa tässäkin kuvassa.

Mä niin voin allekirjoittaa kaiken, mitä tuo valmentaja sanoo. Ohjeet tuntuvat aina juuri oikeilta. Sain myös ohjeen, että mun täytyy jo alkuverkassa huolehtia siitä, että Mandy ei löntystä.

Mentiin sitten laukkaa ja vasen laukka oli todella kivaa. Tuntui että voisin istua siinä vaikka maailman tappiin. On se kumma miten hevosta voi oikeasti ohjata minne haluaa, se nuolee kulmat ja vaan laukkaa samaa tahtia nätisti ja näpsäkästi.

- Nyt voit alkaa tehda laukassa voltteja, se on kypsä siihen, sanoi valmentaja.

5. Kädet huitelee jossain, mutta ponny on aika ryhdikäs.

Tykkään niin tuosta ajattelutyylistä, että hevonen rakennetaan vähitellen. Vaikka kyseessä on aikuinen hevonen, jonka "pitäisi" pystyä siihen ja tuohon, ei se välttämättä tee sille hyvää, jos sen lihaksisto ja tasapaino eivät ole siihen valmiita. Kiiruhdetaan hitaasti ja loogisesti, pala palalta hevosen fysiikkaa rakentaen. Näin niistä tulee vahvoja.

6. Kiva kaula tässä, ja ryhti muutenkin.

Tunti meni meidän osalta hiukan plörinäksi siinä mielessä, että toinen hevonen heittäytyi todella hankalaksi ja se ratsukko sai sitten lähes kaiken huomion. Noh, näin käy joskus, ja olen itsekin välillä ollut siinä tilanteessa, että kaikki huomio on tullut meille. Yksityistunnit ovat siksi mun mielestä järkeviä. Mieluummin vaikka lyhyt yksityistunti, jossa saa sataprosenttisen huomion. Ja se kunnon alkuverkka ratsastajan toimesta sitä ennen, reilumpaa kaikille.

7. Tässäkin tarmokas, mutta mulla kädet sylissä.

Mukavaa oli jokatapauksessa ja taas aikamoinen herätys siitä, miten nopeasti vaipuu entiseen, kun kukaan ei ole vahtaamassa.

8. Paljon korjattavaa tässäkin kuvassa (nuo kädet on kummallisen ylhäällä joka kuvassa, apua), mutta takapää työntää!

Mutta ollaan me muutakin tehty, kun käyty valmennuksessa. Viikonloput on maastoiltu, kun se on ainoa mahdollisuus mennä valoisassa. Tiet olivat kivan pehmeitä vielä viime viikonloppuna ja pystyttiin ravailemaan mukavasti. Päästiin myös hiukan metsään tallustamaan. Mä sitten tykkään maastoilusta, se on vaan parasta!

9. Hmph, no joo.

Viime perjantaina Mandyllä oli hauskaa, kun se pääsi hyppäämään ekan kerran sitten varmaan pariin vuoteen. Kuskina oli eräs meidän tallin superihana ja taitava ratsastaja. Mandy oli niin terhakan ja pätevän näköinen ja luoja paratkoon, virtaisa! Pari pientä terävää pukkiakin sieltä tuli, mutta ne annetaan anteeksi ja laitetaan innostuksen piikkiin. Tätä jatketaan aina silloin tällöin.

10. Maneesissa on upouusi kuitupohja, ylellistä.

11. Alkutunnin käyntejä.

12. Ky mää olin sit reipas!

Nyt taas pyytäisin teiltä lukijoilta kommenttia kuviin. Mistä tykkäätte eniten ja miksi?
Ja tuliko tekstistä mitään uusia ajatuksia? Jaksoiko lukea?

Ihanaa joulunaluaikaa kaikille! Yrittäkää kestää tätä pimeyttä, kyllä se kevät sieltä taas tulee!

Kuplia ja leijuntaa

Nyt kuplii hyvä olo niin, että meinaan ihan haljeta.

Eilen oli Ypäjän open valmennus, ja....ja...mitä oikein edes sanoisin? Jäi niin mahtava fiilis että en oikein edes uskalla sanoiksi pukea.

Jotta nyt ei ymmärrettäisi väärin, niin sanonpa heti että meillä on hurjasti opeteltavaa monissa ihan perusperusjutuissa. Vaikkapa oikean laukan nostossa. Raviin täytyy saada parempi tahti. Tiukoissa kaarteissa tasapaino on vieläkin haussa. Siirtymiset töksähtävät kun teen liikaa. Meillä on kommunikaatiokatkoksia, koska pyydän liian isosti sen sijaan että vain väräyttäisin syviä vatsalihaksia ja vain ajattelisin vaikkapa siirtymää alaspäin. Tuo hevonen on oikeasti ihan järjettömän herkkä!

Mutta silti. Se tunne! Kun hevonen on tohkeissaan ja tarjoaa innoissaan kaikkea mahdollista. Kun tunnet, miten ravi alkaa nousta ja liitää. Kun tunnet miten hevonen kuuntelee ja pohtii, se on rento mutta energinen.

Saatiin taas niin hyvää palautetta, että melkein tuli kyyneleet silmiin. Ja Mandy tosiaan leijui, se kuumui ja oikein esitti.

Tekstin koristeeksi vanha kuva alkusyksystä.

Merkkaan nyt itselleni taas ylös, mitä harjoiteltiin ja mistä puhuttin.

- Käynnissä voi jo koota. Tee paljon avoja, sulkuja, vastataivutuksia. Teimme tunnilla sulkua ja vastataivutusta ympyrällä. Asetusta vaihdettiin sisään ja ulos, Takapää samoin. Huomioi, että korvien välistä täytyy silti näkyä ympyrän kaari koko ajan, vaikka asetus vaihtuu. Oikeassa kierroksessa sisäpohje läpi!

- Raviin voimaa tekemällä siirtymisiä. Teimme käynti-harjoitusravi-keskiravi keventäen-harjoitusravi-käynti -siirtymisiä ympyrällä molempiin suuntiin. Mieti, että käytät vaihteita yhdestä kymppiin. Mieti sitä, että ravi imee eteenpäin, rintakehä nousee. Hevonen oikein syttyi tässä vaiheessa!
Näitä pitää tehdä vain muutaman kerran, molempiin suuntiin. Laatu korvaa määrän. Vasen kerros sujui hyvin, oikea oli vaikeampi.

- Laukka on kehittynyt huikeasti. Vasen laukka toimi eilen kuin unelma. Muista silti tarpeeksi energiaa siihen. Ensi aika matalana, tsekkaa että selkä toimii ja sitten rintakehä ylös. 

- Oikea laukka pitää edelleen nostaa imuisasta ravista, ei käynnistä eikä liikaa nypräten tai valmistellen. Hevosta täytyy auttaa vaikeissa asioissa. Näin nostetaan kunnes se alkaa nostaa aina oikean laukan. Tuntumaa voi olla oikeassakin laukassa ja poikitusta voi estää asettamalla hiukan ulos!

- Laukassa saa koota korkeintaan muutaman askeleen ja sitten taas eteen. Varottava kuitenkin tekemästä vielä liikaa kokoamista, että hevonen ei mene rikki. Nyt kehitetään lihaksistoa ja joskus ensi vuoden alussa ruvetaan kokoamaan enemmän.

- Mandy alkaa itse hakea kokoamista tosi herkästi, joten ratsastajan täytyy muistaa pyytää heti siirtymissä kunnolla eteen. Samoin niissä tilanteissa, joissa se ikään kuin jää pomppimään/stoppaa/laukkaa paikoillaan. Rauhallisesti ja päättäväisesti ETEEN!

- Ollaan kuulemma tehty hienoa työtä taas kuukauden aikana. Valmentaja sanoi, että hänellä olisi ihan hirveä hinku teettää meillä paljon vaikeampia asioita ja että hän joutuu oikein pakolla hillitsemään itsensä. Nyt on vain oltava kärsivällisiä, ja annettava rauhassa hevosen kehittää ne lihakset, joilla se pystyy kantamaan itsensä. Näin se kestää treeniä.

Talventörröttäjät maistuu.

Mandy sai niin paljon kehuja ja ihailuja. Se on kuulemma makea! Ja liike ihan tajuttoman isoa. Lisäksi se on viisas ja yhteistyöhaluinen.
Voiko tämmöisten palautteiden jälkeen olla leijumatta?

Lopuksi naurettiin valmentajan kanssa, kun hän kehuvalla äänellä ihasteli Mandya, niin tamma nosti hännän pystyyn ja veteli sellaista liitoa, että oksat pois. Taitaa ymmärtää puhetta, tuo isokorva!

Puhelinkuvaoksennus

Olen pahempi kuin teinit. Mun täytyy ihan kokoajan napsia kuvia tuosta mussukasta. Se kun vaan on NIIIIIN söpö. Lisäksi lässytän samalla kun otan kuvia. Säälittävää, mutta en edes osaa hävetä. Ja mihinpä muualle nämä kuvat oksentaisin, kuin tänne (no oikei, myönnetään, kyllä mun fb-kaveritkin näistä joutuu kärsimään).
Isänpäivän tunnelmissa siis tällainen kuvasaldo (isänpäivän aamukahvien jälkeen, tottakai):

L: Hei muru, lähdettäisiikö vähän jumppaamaan? Oot heinätkin jo ehtinyt syödä. Vesikään ei ole ihan jäässä, jess.

M: Njaa...en nyt oikein tiedä...voishan sitä, ehkä...tosin aika outoon aikaan tulit, päiväheiniä sais kohta....
L: Aika kivan  loimen löysin fecbookin nettikirpparilta, istuu kuin hanska.

M: Noh, ooookei, mennään ny sitten, vaiks noin niinku jatkossa voisit kunnioittaa vähän mun ruoka-aikoja, ettei vaan masu pääsis kutistumaan.

L: No vitsit kun oli kiva ratsastus. Ihku heppa, iiiiih.
 M. Mikäs tuolla katossa rapisee?

M: Ai kuvataan? TAAS. Tän mä osaan, kuuluu kattoo kameraan ja jähmettyä söpöön asentoon.
L: Toikin on kiva loimi facebookin kirpparilta.

M: Huoh. Ei mulla muuta.

L: Nonni, kun ei aikaisemmin oo y-h-t-ä-ä-n kuvaa tuosta hevosesta, niin otetaan vielä muutama.
M: Joo joo, ehtii taas vähän tutkailla ympäristöä samalla. Että toi jaksaa lässyttää.

M: Ollaan ny sitte kuvauksellisia. Ei tarvi ainakaan jumpata just nyt.
L: Iiiiih, kun se on sitten söpö, ja mun ihan ikioma, iiiiih.

L: Oi ku me ollaan niin söpöjä yhdessä, Uuups, ponin pää ei oikein mahdu kuvaan, mulla on liian lyhyet kädet, ois sittenki pitäny ostaa se selfiekeppi.
M: Ei jeesus sentään, nehän jakaa jo päiväheiniä. Voisiksä pliiiis lopettaa, vatsassa kurnii jo! 

Loppuhuipennuksena meidän hurjat loikat. Villiä menoa, eikö vaan!

Lukitse häntäluu satulan sisään, eikä mitään pahaa voi tapahtua

Kun maailma sekoaa tuolla Atlantin takana ja kaikki ahdistaa, on ihana katsella hevosvideoita ja uppoutua omaan kuplaan. Ja miettiä pieniä, mutta ah-niin-tärkeitä-istunta-ahaa-elämyksiä.

Pakko jakaa tämä. Jossain vaiheessa mieleeni tupsahti jo aikoja sitten Mary Wanlessin "Ride with our mind" eli "Mielekästä ratsastusta" -kirjasta lukemani ohje lukita häntäluu satulan sisään. On muuten ihmeellinen mielikuva!

Viime talven pakkasilla.

Eli kuvitellaan, että häntäluu jatkuisi suoraan alaspäin siitä, missä se on. Satulassa olisi reikä häntäluun kohdalla. Kun istut satulaan, laitat vaan häntäluun siihen reikään ja lukitset! Eikä lähde irti sitten millään!

Mulla tämä mielikuva on auttanut esimerkiksi hiukan jännittävissä tilanteissa. Vaikkapa silloin, kun kaverin hevonen juoksenteli pellolla vapaana ja kaivo pärisi vieressä.  Ajattelin vain, että mullahan on häntäluu lukossa tuolla satulan sisällä, ei tässä mitään voi tapahtua. Ja ihan kuin se välittyisi suoraan myös hevoseen. Kun kuski ei lähde irrottamaan istuintaan satulasta, saa hevonen signaalin että kaikki on hyvin. Mandy ainakin hyvin herkkänä tyyppinä peilaa ratsastajaa aivan täysin ja reagoi pieniinkin istunnan muutoksiin tosi paljon.

Poseeraaja-Mandy tarkkailee ympäristöä.

Laukassa saan pidettyä takapuolen penkissä ihan erilailla, kun ajattelen häntäluuta satulan sisällä. Jopa kevennys muuttuu, kun ajatten, että häntäluun on osuttava siihen reikään joka kerta, kun istun takaisin. Tai oikeastaan sen häntäluun on pysyttävä siellä koko ajan, se nousee ylös vain hiukan. Siksi on myös kevennettävä pienesti.

Oletteko koskaan käyttäneet tällaista mielikuvaa?

PS. Toivottavasti tämä ei kuulosta...hmmm....kaksimieliseltä. Ei ole tarkoitus. Tämä blogin nimi kun on joskus aiheuttanut hillittömiä pyrskähdyksiä, joita en siveänä ihmisenä lainkaan tajunnut :). Ja mietimpä joskus blogin nimen vaihtamistakin, kun huomasin, millä hakusanoilla tänne on eksytty...

Kaikenlaista

Rokotusreaktioita, maastoseikkailuja. Vuosipäivän viettoa. Isoja rakkauden tunteita hevosta kohtaan.

Kaikista näistä olen aloittanut postauksen, ja kirjoittaminen vain jotenkin tyrehtyy, en oikein osaa sanoa miksi. Mutta josko nyt saisin jotain kirjattua tänne.

Kieli keskellä suuta....vai pitäisikö sanoa poskella? Mitä koulutuomari sanoo, jos kieli roikkuu ulso suusta....ratsastajalla?

Mandy sai tosiaan ihan kunnon rokotusreaktion pari viikkoa sitten. Kaula oli jäykkä ja kipeä, kuumettakin jonkin verran. Onneksi meni nopeasti ohi, mutta 1,5 viikkoa pidettiin silti lomaa. Käyntiä sentään mentiin muutaman päivän täyslevon jälkeen. Rokote, josta sai teaktion ja on kuulemma ennenkin saanut (mutta tajusin kysellä niistä entiseltä omistajalta vasta rokotuksen jälkeen, fiksua), oli Dyvaxyn. 

Kuvaaja jäätyi alkuravien jälkeen, joten kuvasaldo jäi aika pieneksi, mutta nostan hattua että edes yritti eilisessä hyytävässä kelissä.

Parina päivänä ehdin ratsastaa vähän enemmän ja eilen oli valmennus. Vaikka Mandy on tuntunut muuten tosi hyvältä, niin eilen ei oikein ollut meidän päivä. Mentiin ehkä jonkun verran mukavuusalueen ulkopuolelle, kun valmentaja pyysi kokoamaan ja lyhentämään hevosta ihan reippaasti.
- No nyt se on ainakin puoli metriä lyhyempi, sanoi valmentaja jossain vaiheessa.
Olen mä samaa mieltä, että mukavuusalueelta on joskus poistuttava, mutta miksi se tuntuu niin vastenmieliseltä? Jotenkin pelkään, että vaadin liikaa. Olenko ihan hölmö?

Mandy vähän näytti mieltään (valmentajan mukaan se on työteliäs, mutta kuitenkin itsetietoinen) ja mä panikoin heti, että onko se taas kipeyttänyt kintereet....kuitenkin kyse on todennäköisesti siitä, että hevonen vain yrittää laistaa, kun sitä pyydetään viemään painoa enemmän taakse. Eihän se mitään muuta tee, kuin saattaa pysähtyä teatraalisesti ja ihan kuulen kun se tiuskaisee "sä siis haluat eteen ja taakse yhtäaikaa, ooksä taukki nyt ihan varma siitä, mitä sä pyydät???"

Keskittymistä.

Edellispäivänä yksikseni ratsastaessa sain laukassa ihan mahtavan fiiliksen, kun vasemmassa laukassa poni muutaman kerran oikein niiasi. Menin reipasta laukkaa pitkät sivut ja pienehköllä pääty-ympyrällä kokosin käyttäen mahdollisimman paljon istuntaa ja vähän kättä. Muutama kunnon kokoamisaskel ja siitä taas pitkälle sivulle spurttia. Olipa hauskaa.

Tänään ei ollut ihan sama draivi päällä, mutta ihan kohtuu hyvin kuitenkin. Suurin ongelma on edelleen oikean laukan nosto. Jos rupean vähänkään nypertämään ja valmistelemaan niin Mandy jännittyy ja alkaa säheltää, laukkaa paikoillaan väärää laukkaa ja sekoaa konsepteissaan ihan totaalisesti.  Vaikka se on kiltti, on se aikamoinen draamaprinsessa, haha.

Sulkua. Kivasti nousee ryhti tässä.

Mites ne maastoseikkailut ja rakkauden tunteet sitten?
Yleisesti ottaen mä vaan rakastun päivä päivältä enemmän tuohon hevoseen. Luotan ja tykkään. Olen niin kiintynyt sihen, että päivääkään en malttaisi olla tallilta pois. Vuoden olemme nyt olleet yhdessä (siitäkin piti tulla oma postauksesnsa), ja olen erittäin onnellinen siitä, että juuri tämä hevonen tuli elämääni.

Muutama päivä sitten lähdettiin kaverin kanssa maastoon. Koettiin pieniä jänniä hetkiä yhden tilan kohdalla, jossa pihalla oli kaikenlaista jännää, muun muassa puinen karhupatsas (!). Mandy meni kuitenkin kiltisti ja olin siitä oikein ylpeä.

Sitten tulimme erään kaivon kohdalle ja olin juuri ehtinyt kertoa kaverilleni, että siinä saattaa napsahtaa kaivonpumppu käyntiin, kannattaa pitää ohjat käsissä. Samassa pumppu pärähtikin kovaäänisesti. Mandy vähän hätkähti, mutta kaverin hevonen hyppäsi syvään ojaan ja siitä pellolle. Samassa rytäkässä satula valahti ja ratsastajalla ei olut kauheasti mahiksia pysyä selässä. Siellä hevonen sitten kirmasi pitkin peltoa vapaana, satula mahan alla,  ratsastusloimen ja viltin lennellessä. Ja mitä teki Mandy? Seisoi tiellä ihan rauhassa katsellen! Että mä rakasta tuota hevosta!

Onneksi ei käynyt kuinkaan, hevonen saatiin kiinni, satula selkään, loimet takaisin ja matka jatkui. Mandy sai kyllä ekstrapaljon rapsutuksia sinä päivänä!