Laukka-ahaa, hahaa!

Sen sijaan että voivottelisin tänään ontuvaa Lottaa, hekumoinkin hyvällä ahaa-elämyksellä. Mentiin tänään laukkaa, joka tuntui niin hyvältä, että hymyilin onnessani vielä ruokaostoksillakin. Olisinkohan löytänyt ratkaisun meidän laukka-ahdistukseen?

Lotta oli pirteä ja sille oli tullut taas hurja kiima. Hain sen tarhasta talliin, pesarille se hirnui ja pörisi, pää pystyssä steppasi kuin kahjo. Kentälle päästyämme kaverini nauroi, että Lotta oli roikkunut tarhan portilla ja ruiskinut innoissaan, kun hän meni ruunansa kanssa ohi.

Samalla mietittiin, jos se outo jäykkyys voisikin olla kiimaan liittyvää. Viimeksi sama toistui nimittäin viisi viikkoa sitten, muistaakseni silloinkin oli kiima. Kaveri mietti, että jos vaikka munasarjoissa olisi jotain kipeätä, joka säteilisi takapäähän.

Lotta tuntui aluksi taas jäykältä, muttei ollenkaan niin pahalta kuin eilen. Päätin sitten ratsastaa ihan normisti ja katsoa kuinka käy.

Tamma alkoi tulla paremmaksi ja paremmaksi. Nostin laukan ja pidin ohjat kevyellä tuntumalla, välittämättä lainkaan mistään peräänannoista ja annoin hepan vaan laukata, laukata, laukata. Sellaista estelaukkaa. Lotta laukkasi kivasti, turpa taivaissa, mutta rytmikkäästi, halukkaasti ja tahdikkaasti. Se oli hyvin ohjailtavissa ja vauhti oli sopiva.

Normistihan sitä kärsii sellaista peräänantopakosta, hevonen on saatava kaula kaarelle, maksoi mitä maksoi. Usein Lotta on haluton laukkaamaan, mutta nyt ei ollut. Laukkasimme erilaisia kuvioita ja kaikki sujui. Ja sitten, simsalabim, se alkoi omintakeisesti hakeutua peräänantoon, kauniiseen sellaiseen. Itse en tehnyt käsillä yhtään mitään muuta kuin ohjailin pikkuisen ja puristelin nyrkkiä kun piti himmata vauhtia hiukan. Sain vasempaan laukkaan hyvän tasapainon ja reippaan poljennon ja ennenkaikkea, se ei ollut töpötöpöä, vaan hienoa, rentoa maasta irtoavaa pyöreätä laukkaa ja minä vain istui ja nautiskelin. Ihan mahtavaa.

Näinhän sitä kuuluisikin ratsastaa, mutta käsi sydämellä ihan oikeasti, kuinka moni näin tekee? Jos en ihan väärin ole huomannut, niin kyllä monella ratsatajalla on pahanlaatuinen peräänantopakko (itse myönnän ainakin sen ensimmäisenä). Onhan hevosta toki myös helpompi ratsastaa kun sen pää on luotiviivalla. Mutta Lotan kanssa taitaa nyt olla parasta ottaa laukassa pari askelta taaksepäin, ja pitää ainoana tavoitteena hevosta, joka haluaa laukata ilman paniikkia ja pakkoa, pysyy rytmissä ja pitää laukkaa yllä. Siitä sitten etenemme, oikeata tietä, näytti miltä näytti.

Siinä laukatessamme tuntuivat kaikki jäykkydet myös katoavan. Vain pikkuisen vasemmissa kaarteissa tuntui ajoittain epätahtiselta. 

Ota tästä nyt sitten selvää. No, katsotaan, mitä ensi viikko tuo tullessaan.

Elämäni hevonen.