Täällä sitä istutaan autossa ja odotellaan erään talllin ulkopuolella. Takana on satoja kilometrejä, edessä saman verran. Hevosia on koeratsastettu jo 11 kappaletta, kolmena viikoloppuna. Melko rankkaa.
Tänään tajusin, että ei se niin ole. Haen vain samanlaisella työmoraalilla varustettua hevosta. Sellaista työmyyrää, joka haluaa tehdä, joka haluaa miellyttää. Sellaista, joka kyselee, että mitäs seuraavaksi ja sanoo että kato, kyllä mä osaan, kun vaan pyydät oikein.
Se oli se asia, johon Lotassa ihastuin. Yhden suloisen pikku työmyyrän jo löysin ja melkein ostinkin. Sillä oli kuitenkin pikku kremppaa, ja järjen ääni (lue:mieheni ääni) voitti onneksi. Useita ihan kivoja ja oikeinkin kivoja olen myös kokeillut. Jos olisin ostamassa ensimmäistä hevosta, ehkä niistä joku olisi tarttunut jo mukaani. Suloisia hevosia, mutta jokin puuttuu. Sellainen sisäinen palo.
Täytyy kyllä sanoa, että syynä voi olla myöskin uusi tuttavuus: pari kertaa olen nyt käynyt sellaisen hevosen selässä, jonka jälkeen kaikki muut hevoset tuntuvat melko mitään sanomattomilta. Tämä lipizza-herra on juurikin sellainen työmyyrä, ei ihan helppo, mutta sellaista tulen paloa ja potentiaalia siinä on, että ei jätä kylmäksi. Herralta sujuu kokoaminen ja moottori hyrrää. Melkoinen pakkaus. Katsotaan josko tämän herran kanssa olisi enemmänkin yhteistyötä jatkossa.
Eli siinä vastauksia lukijoille, jotka ovat kovasti kyselleet että joko sellainen oikea on löytynyt. Ei vielä ole.
Oikein ihmettelen itsekin, miten krantuksi olen tullut. Toisaalta tiedän, että jos en löydä sellaista hevosta, joka sykähdyttää, ei motivaatio välttämättä pysy sellaisina pahimpina, mustimpina aikoina, kun tallilla rämmitään kurassa ja väsyttää.
Lotta sykähdytti minua joka päivä. Olen varma että jokin muukin hevonen tulee vielä sykähdyttämään ja haluan odottaa sitä tunnetta, vaikka se veisi vähän kauemminkin.
