Olemisen sietämätön hitaus

Päivät soljuvat eteenpäin, muuttuvat viikoiksi. Olen unohtanut mitä tarkoittaa kiire.

Onnettomuudesta on huomenna seitsemän viikkoa. Viikko sitten kävin röntgenissä ja sain hiukan huonoja uutisia. Murtuma ei ollut vielä luutunut, joten en päässyt eroon kepeistä. Sairaslomaakin tuli kuukausi lisää.

Seuraava kontrolli on vasta kuuden viikon päästä ja toivon todellakin että luutuminen on silloin hyvässä vauhdissa. Pahimmassa tapauksessa lonkka joudutaan leikkaamaan uudestaan, mutta en nyt pysty edes ajattelemaan moista kauheutta.

Parin viikon päästä saan kuitenkin alkaa jättää keppejä pois pikkuhiljaa, mielenkiintoista. Nyt pitäisi koko ajan ihan oikeasti varata jalalle puolipainolla, mikä on aika vaikeaa, kun on jo oppinut jalkaa varomaan.

Lisäksi mun polvi on tuntunut välillä aika oudolta, joten se magneettikuvataan. Olen melko varma, että jotenkin polvikin siinä vääntyi, mutta kuinka pahasti, se jää nähtäväksi. Polvessa ei juurikaan ole ollut nestettä tai turvotusta, mutta en saa jalkaa kunnolla koukkuun ja jos suoristan jalan ääriasentoon, vihlaisee polven sisällä kipeästi.

Onneksi pystyn hyvin ajamaan automaattivaihteisella autollani. Olenkin hemmotellut itseäni lounailla kaupungilla ja ajellut välillä tallillekin kavereita moikkaamaan ja ratsastusta katsomaan. Se, että pääsee liikkeelle, on kyllä niin tärkeätä. Tosin parkkipaikka täytyy löytää läheltä, sillä kovin pitkiä matkoja en jaksa keppien kanssa könkätä.

Eka kerta auton ratissa, jeee! Rakastan autolla ajamista.

Kyselin ihan huvikseni lääkäriltä, koska hän uskoo, että voisin päästä hevosen selkään. Hän arveli, että kolmen kuukauden päästä, mikä oli mielestäni ihan positiivinen arvio. Lääkärin mukaan menee kuitenkin vuosi, ennen kuin olen ihan kunnossa (tai siis niin kunnossa, kun voin tulla, ainahan näistä jotain pientä jää). Kysyin samaa fysioterapeutilta, ja hän arveli että kuuden viikon päästä! Ihan käsittämätöntä, kun murtuma on vielä auki ja jalan liikeradat aivan mitättömät! Ja tietysti murtuman täytyy olla aivan luutunut jo siinä vaiheessa. Noh katsotaan. Luulen, että lääkärin arvio on oikeampi.

Nautitaan sitten siitä, mistä voidaan, esimerkiksi Pub Niskan antimista.

Mieliala on vaihdellut toiveikkaasta masentuneeseen. Se, ettei luutumista ollut tapahtunut, oli kyllä kova isku ja täytyy myöntää, että melkoisen määrän kyyneliä olen vuodattanut. Joinain päivinä ei vain pysty olemaan positiivinen. Tottakai olen kiitollinen siitä, että ei ole tämän pahempaa, mutta silti välillä tulee katkera olo. Pelottaa, että mitä jos en tulekaan koskaan kuntoon. Mitä jos joudun uuteen leikkaukseen ja polvikin on sökönä? Onneksi mulla on tsemppaavat kotijoukot ja paljon kavereita, jotka takovat järkeä päähäni. Ja lääkärinkin mukaan on erittäin todennäköistä, että tulen 95-prosenttiseti ennalleni!

Ponien myyntipalstat kuuluvat edelleen mielilukemistooni. Se on se haave, joka auttaa jaksamaan.

Näen jo itseni metsäpolulla kauniin, pitkäharjaisen kimon connemarani kanssa!

Kipu väistyy, levottomuus lisääntyy

Onnettomuudesta on nyt 23 päivää.

Olen kuntoutunut oikeastaan paremmin, kuin aluksi osasin toivoa. 

Pääsen keppien kanssa aika hyvin liikkeelle, portaitakin ylös ja alas. Pystyn petaamaan sängyn, pukemaan, touhuamaan hiukan keittiössä ja ottamaan aurinkoa terassilla. Käytiin ostamassa mulle kiva lepolasse, kun meillä ei täällä kaupungissa sellaista ennestään ollut.

Mikäs tässä on löhöillessä!

Tulis vaan hiukan lämpimämpi.....

Lonkka ja jalka sattuvat vain silloin tällöin. Syön tosin särkylääkkeitä edelleen säännöllisesti. Jalka on aika voimaton ja yritän jumpata sitä hiukan jatkuvasti. Otan kuitenkin aika varovasti vielä, haluan olla varma, että luu on luutunut kunnolla, ennen kuin teen enemmän.

Haava on pitkä, tässä vain osa siitä. Aika hyvin parantunut kyllä.

Nyt kun vointi on hiukan parempi, alkaa tulla kärsimätön olo. Tekisi mieli tehdä jotain, käydä jossain. Päivät ovat pitkiä, keskittymiskyky huono ja television päiväohjelmat alkavat puuduttaa. Nyt voisi vaikka kutoa, katsoa elokuvia tai lukea kirjoja, mutta jostain syystä olen levoton.

Lievää iltapäiväangstia.

Olen miettinyt aika paljon näitä elämän kummallisuuksia ja epäoikeudenmukaisuuksia. Eräällä ystävälläni on syöpä, ja häneen verrattuna olen niin valtavan etuoikeutetussa asemassa, kun paranemisennuste on mulla kuitenkin todella hyvä. Syöpä on niin pelottava ja kurja vihollinen ja tämä ystäväni on niin rohkea ja positiivinen, ettei voi kuin ihailla.

Tällä viikolla mun supermahtiheppakaveriystäväni tuli hakemaan mua tallille ja oli niin hauska nähdä tuttuja ja katsella ratsastusta. Ihana Maija-valmentajammekin tuli varta vasten kahville. Maija oli sitä mieltä, että mun pitäis seuraavaksi hankkia ehdottomasti suomenhevonen. Hih!

Pääsin moikkaamaan tallille kavereita ja heppoja, mun ihana ystäväni Jaana tuli hakemaan. Ja löytyypä kuvasta myös Tiina, jos oikein tarkkaan katsoo :)

Valmentaja kertoi tutustaan, joka on paitsi fysioterapeutti, myös ratsastaja ja ratsastusterapeutti. Soittelin tälle henkilölle tänään ja sovimme alustavasti elokuun alkuun fysiterapia-arvioinnin ja ratsastuskerran hänen terapiahevosellaan. En yhtään osaa sanoa, mikä on vointi siinä vaiheessa, mutta ajattelin, että ensimmäiset ratsastuskerrat olisi mukava tehdä niin, että on joku asiantuntija kertomassa, miten kroppa reagoi ja mihin kannattaa kiinnittää huomiota. 

Eli kova hinku olisi päästä taas hevosen selkään. Ei tietenkään vielä vähään aikaan, mutta vielä tänä kesänä. Ja haaveissa on myös edelleen se oma hevonen. Täytyy tunnustaa, että kovasti on tullut katsottua erilaisia myynti-ilmoituksia. Ihania connemaraponeja ruotsalaisilla myyntisivustoilla, suomenhevosia...nuoret puoliveriset unohdan kyllä suosiolla. Mutta toivon, että mulla olisi vielä joskus ihana, kiltti oma hevonen. Ja pystyisin ratsastamaan sillä ilman pelkoja.

Haaveissa on hyvä elää. Ehkä ensi kesänä olisi taas mukava heppakesä. Olisi niin ihanaa saada hevonen taas mökin lähelle laitumelle ja käydä aamuisilla maastolenkeillä. Aika näyttää, kuinka käy.

Mutta tavallaan myös joku on muuttunut. Jos haave ei käy toteen, pystyn elämään senkin asian kanssa. Tärkeintä on kuitenkin terveys ja oma rakas perhe.