Suunta on oikea

Tänään oli hyvä heppailupäivä.

Olen ollut jotenkin huonon ratsastusitsetunnon vaivaama viime päivinä tai viikkoina. Jonkinlainen epävarmuus on kalvanut sen suhteen, että onko Mandy menossa oikeaan suntaan, saanko sitä yhtään suoremmaksi ja miltä koko touhu oikein näyttää.

Tänään oli pitkästä aikaa valmennus. Valmentaja ei ollut kumpikaan kotivalkuistamme, vaan eräs Ypäjältä tuleva valmentaja, joka puhuu varsin suorasukaisesti, hyvässä ja pahassa.

Viimeksi hänen valmennuksensa oli ihan toukokuun alussa ja siitä jäi vähän nuiva olo, tuntui ettei mikään mennyt putkeen.

Melkein kuukausi oli välissä ja hevonen on kuulemma mennyt todella paljon parempaan suuntaan. Ja oikeita asioita ollaan kuulemma tehty. Hevonen oli pohkeen edessä ja suoristuikin loppua kohti mukavasti.

Olen harvoin tullut muutamista kommenteista yhtä iloiseksi kuin tänään.  Minua nimittäin suoraan sanoen jännitti tämän päiväinen valmennus todella paljon. Olin vähän sellaisessa mielentilassa, ettei tästä kuitenkaan mitään tule. Sitten sain kuitenkin itseni jotenkin tsempattua positiiviseen vireeseen. Olin ajoissa, ehdin laittaa hevosen rauhassa kuntoon ja verkatakin reilun vartin. Tällaiset asiat usein vaikuttavat tosi paljon siihen, millaisella mielellä sinne hevosen selkään menee.

Mandy oli alusta saakka tosi hyvä. Ravi yllätti jopa valmentajan ja minutkin. Se oli tosi isoa, pyrkivää ja sellaista energistä, jossa tuntuu kuin hevosen koko mahanalus oli täynnä jalkoja (tämä on muistaakseni Marko Björsin käyttämä mielikuva, joka on jostain syystä jäänyt mieleeni).

Hän seuraa mua. Viikolla käytiin kerran myös maneesissa. Kakkoja korjatessa Mandy seuraa kuin koira.

Ulko-ohjassa olen alkanut hiukan roikkua liikaakin, täytyy myös muistaa päästää hevonen kääntymään ja asettumaan. Tahdin täytyy olla reipas ja pohkeilla muistuttaa heti jos uhkaa jäädä pohkeen taakse. Volttien jälkeen täytyy valmistella suoristus jo ennen uralletuloa. Kulmatkin täytyy valmistella pehmeästi, eikä mennä "kaatokulmia" 

Laukasta saatiin kehuja, hieno laukka ja pyysin eteenpäin juuri oikeissa kohdissa ja kehuin myös oikeissa kohdissa.

Siirtymisiin tarvitaan pehmeyttä. Mandy on niin herkkis, että pysähtyy tösähtäen kuin seinään, jos ei valmistele kunnolla.

Ohjilla voin pitää enemmän vastaan. Sisäohjankin pitää olla vakaa.
Lopuksi vielä käyntiä eteenalas ja Mandy venytti hienosti ja käveli kuulemma läpi selän. Yes, ihan mahtavaa!

Hymy sen kertoo. Valkun jälkeen perjantaina.

Kaikkein iloisin olin siitä, että Mandyn liike tuntui niin hyvältä, alusta saakka. Ihan kuin kinnervaivat alkaisivat hellittää ja hevonen olisi saanut voimaa lisää myös sinne heikompaan oikeaa puoleen.

Eilen muuten hieroin sitä aika pitkään selästä, lautasista ja sään ympäriltä, ja hevonen nautti silminnähden, huuli pitkällä. En tiedä, onko silläkin osuutta asiaan, että oli niin letkeän oloinen.

Syötin vielä aika pitkään vihreätä ja nautittiin kertakaikkiaan upeasta kesäillasta. Parhautta!

Mandy pääsi hetkeksi laitumelle komean nuoren miehen kera. Oi onnea. varsinainen laidunkausi alkaa viikon päästä.

Videokooste tädistä ja valkoisesta tammasta

Tekaisin iltani ratoksi pienen videokoosteen tästä omasta kultamussukastani.
Kooste on tehty niistä pätkistä, joita tässä puolen vuoden aikana on otettu. Pätkiä maneesista ja ulkokentältä, satulalla ja ilman.

Mitäs tykkäätte?

 


Maneesin pohja on Mandylle selkeästi mieluisampi, kuin kenttä. Kuitupohjalla liikkeessä on huomattavasti enemmän joustoa.

Hiukan nyt jänskättää laittaa videota. Paljon on meillä korjattavaa, mutta kun mietin, että pystyn näinkin kohtuullisesti ratsastamaan tällä titaanikankulla, niin olen oikein onnellinen. Ja koko ajan opetellaan lisää. Tasaisuutta, suoruutta...mutta kiire ei ole mihinkään.

Onnen Rippeitä - sekä Pena Poni  -blogien inspiroimana olen nyt viime päivinä yrittänyt saada ryhtiliikettä ratsastukseeni ja varsinkin se ulko-ohjaan liittyvä ahaa-elämys on auttanut paljon. Se pieni tahditus, jota Mandyllä on kentällä ollut, tuntuu kadonneen sen myötä, että en roiku siinä sisäohjassa, vaan haen itsepintaisesti ulkosuupieltä tuntumalle.

Ensi viikolla on ohjelmassa maastoilua ja valmennusta. Ja maailman mahtavimmat ratsastusilmat ilmeisesti jatkuvat, huippua!

Pieniä onnenhetkiä

Pienet asiat tekevät onnelliseksi. Kuten se, että voin lähteä hevoseni kanssa ilman seuraa maastoon koska vaan, jännittämättä. Nyt on koettu ekat maastolaukatkin ihan kahdestaan. Olen jo melkein unohtanut sen, että harvojen hevosten kanssa on näin rentoa. Melkein tippa linssissä välillä tuolla ratsastan, kun mietin että tässä sitä taas nyt ollaan, oman hepan kanssa maastossa, en olisi uskonut.

Eilen nähtiin ihan pikkuisia sorsanpoikia uintiretkellä lammessa ja vihreällä pellolla leikkivä kettu. Punainen turkki välkehti auringossa. Kun kännyimme tielle, tuli kettu samaan aikaan metsästä ja käveli hetken meidän edessä. Mandy katseli uteliaana, mutta ei edes hätkähtänyt.

Ravailtiin ja sopivassa loivassa ylämäessä laukattiin. Pehmeäpohjainen hiekkatie houkutti vielä uudestaan kääntymään ja laukkaamaan toisenkin kerran. Mandyn laukka maastossa on niin ihanaa ja pyöreää.

Laukka-ylämäki (tässä mennää alamäkeen, jotta päästäisiin taas laukkaamaan ylöspäin).

Mandy ei lainkaan kyseenalaista pyyntöjä maastossa. Kun keksin, että mennäänpä vaikkapa tuota polkua, lähtee se kyselemättä juuri sinne. Vastaan on jo tullut vaikka mitä, mutta hevonen ei tunnu hätkähtävän juuri mitään. Mikä ihanuus!

Myös se tekee onnelliseksi, kun saa taas pienen ahaa-elämyksen. Parina viime päivänä se on ollut ulko-ohja. Ja sellainen havainto, että sillä saan sitä hevosta oikeasti suoristettua.
Ulko-ohjan tuki ja sisäpohje, oikeastaan koko sisäjalka, työntää hevosta kohti ulko-ohjaa. Eikä haittaa, vaikka asettuisi aluksi koko ajan ulos, pikkuhiljaa se siitä alkaa suoristua, kun pitää sisäohjan elävänä. Tämä kuuluu näihin asioihin, joita valmentaja on hokenut vuosia, mutta vasta nyt oikeastaan tajuan asian.

Ja tuo suloinen tamma  tulee joka kerta heti minua vastaan, kun kävelen tarhaa kohden. Se on niin syötävän söpö ja seurallinen. Ja ahne :)

Mandyn uusi kevättakki.

Pientä huolenaihettakin on tietysti. Ainahan niitä on tässä hevoshommassa. Mandyn kinnerpattijalka on edelleen hiukan toista takajalkaa jäykempi. Sehän nyt on ollut tiedossa, mutta en vaan pysty olemaan huolehtimatta, miettimättä, analysoimatta... noh, tiedätte tunteen.
Kuitenkin se on mun mielestä tullut paremmaksi ja ennen kaikkea hevonen tuntuu tyytyväiseltä, sellaisia protestointeja, joita talvella oli, ei ole nyt ollut pitkään aikaan. Ihan mahdottomia en siltä myöskään vaadi. Laukka tuntuu olevan se, joka ei suju, jos pattijalkaa kolottaa. Välillä laukka nousee mainiosti, välillä huonommin, mutta en ota siitä stressiä, vaan keskitymme siihen suoristamiseen, enimmäkseen käynnissä ja ravissa.
Onneksi meillä on klinikka ihan naapurissa, käydään jossain vaiheessa näytillä ja katsotaan, mihin suuntaan patti on menossa.

Istunnan sietämätön vaikeus

Kylläpä on ollut aktiivinen hevosteluviikko. Useampi valmennus, maastoilua ja treeniä. Päähuomio on ollut nyt istunnassa.

Mulla on aina ollut notkoselkä ratsastaessa (ja muutenkin) ja onnettomuuden jälkeen se on entisestään pahentunut. Mandy on aika leveä ja mun lonkat kireät. Siitä seuraa se, että selkä vetää notkolle vielä herkemmin. Vaikka kuinka yrittäisin muistaa pyöristää alaselkää, niin selkä menee notkolle kun hetkeksikin herpaannun.

Välillä tuntuu jopa siltä, että en edes yrittämällä pyöristää selkää saa tuota notkoa pois. Meidän uusi satula, Amerigo Vega, niin ihana kuin se muuten onkin, tuntuu jotenkin vielä korostavan notkoa, siinä kun on painopiste niin edessä, että tuntuu kuin se veisi mun pyrstöä jotenkin ylöspäin. Satula on kuitenkin hyvä hevoselle, joten on vain opeteltävä ja jumpattava itseään.

Tykkään Mandyn asennosta tässä kuvassa, kaulaa on mukavasti edessä. Mutta missä mun jalka seikkailee? Menin alkukäyntejä ilman jalustimia, ja tässä menossa ilmeisesti  pohkeenväistö.

Näissäkin kuvissa mä ihan oikeesti luulin istuvani hyvin. Huhhuh. No, hevonen näyttää kuitenkin kivalta.

Valmentaja-Maija yrittikin mua lohduttaa, että ei maailman kauneinkaan istunta auta, jos ei osaa ratsastaa. 

No, ehkäpä ei, mutta kyllä mä voisin ottaa vähän joustavammat lonkanloitontajat, jos ois tarjolla. Näissä (tai no ainakin toisessa) kun on sen verta titaania sisällä, että ei oo niin helppoa saada auki.

Väistätystä.

Noh, valitukset sikseen, näillä mennään kun ei muuta voi, ja parhaamme yritetään.

Tällä viikolla on ollut niin mahtavat ilmat, että ei voi todeksi uskoa. Tallin kaikki hepat tarhailevat nakuina ja nauttivat elämästä, suurin osa röhnöttää ketarat oikoisenaan auringossa.

Mandykin on ollut aika laiskanpulskea, mutta kyllä virtaakin riittää, kun hiukan paineistetaan.

Tässä mun tyyppiongelma, vasemman kyljen lysähtäminen, yritän istunnalla vängätä hevosta väistämään, kun pitäisi saada se vastaamaan vasempaan pohkeeseen.

Maanantaina ratsastin kentällä, Mandy oli hiukan tavallista vaikeampi ja jotenkin saippuapala enkä saanut siihen oikein otetta. Tiistaina oli valmennus, jossa tehtiin melko vähän, paljon käyntiä ja hiukan ravia, en kauheasti saanut siitä irti. Keskiviikkona tuuletin turhautumiset maastossa kahdestaan Mandyn kanssa, kiipeiltiin ja nautittiin ihanasta kevätillasta. 

Mäen päällä.

Mandy on kyllä niin mahtava maastoheppa. Nytkin läheisen talon pihalla poltettiin roskia tynnyrissä ja sieltä tuli hirveä musta savu, jonka läpi mentiin ilman pienintäkään ongelmaa. Mitään se ei tunnu pelkäävän.

Käytiin myös maistamassa ekat vihreät ja tammalla oli aivan hirveä himo ruohonkorsiin.

Oikean kierroksen ongelma. Hevonen ei taivu sisäpohkeen ympärille eikä asetu. Aika luonnollista, kun katsoo mun asentoa. Koko ihminen menossa vasemmalle, vaikka pyytää hevosta oikealle.

Venyttelyä. Mites noi ohjat on tolleen?

Torstaina mun tallikaveri piti mulle tunnin ja mietittiin mun istuntaa. Sain tosi hyviä vinkkejä, joita yritän nyt pitää mielessä. Tosin huomaan näistä tänään otetuista kuvista, että niin ne vaan jo taas unohtuivat. Samperin vaikeata, kun on vanha, jäykkä kroppa. Mutta ei haittaa, jatkan yrittämistä ja olen onnellinen siitä, että ylipäätään voin ratsastaa.

Aika kiva venytys, pikkuisen liikaa painoa edessä tosin.

Perjantaina Maija piti mulle tunnin ja ah, miten paljon tuli taas muistettavaa. Mandy oli oikein kiva ja varsinkin oikea laukka oli ihan superhyvä nyt. Maija on viimeksi pitänyt meille tuntia joskus alkutalvesta, ja hänen mielestään Mandy oli edistynyt ja saanut voimaa ja rauhallisuutta. Ja kun näitä kuvia katson, niin jes, se on myös laihtunut ja maha hiukan pienentynyt, eikö vaan?

Tässä kivaa venytystä, mutta taas tämä oikean kierroksen ongelma ratsastajalla. Löysä, voimaton vasen puoli, vasen hartia liian takana.

Laukkaa. Näyttiäs kuin ei olis tuntumaa, mutta ulko-ohjassa kyllä on.. Tässäkin vaan liikaa notkoa mun selässä.

Kiva kuva, mutta ratsastajalla käsi reidessä. Mrrrrr.

Nämä kuvat otti Frida tänään, mua vähän laiskotti, mutta pyörittiin kuotenkin kentällä jonkin aikaa. Sitten Mandy pääsi suihkuun ja tarhaan piehtaroimaan oikein antaumuksella. Paljon raikasta vettä, tuppo heinää eteen ja neiti jäi tyytyväisenä nauttimaan uskomattoman upeasta kelistä.

Mitäs tähän sanois?

Jes, tässä sentään ulkopohje lähellä, hyvä mä!!

Vapunpäivän maastolaukkaa

Tänään on tasan puoli vuotta siitä, kun Mandy tuli meille.

Aivan mahtava päivä. Lähdettiin maastoon kaverini kanssa ja oltiin päätetty että tänään otetaan molemmat ekat maastolaukat hepoilla.

Olen kyllä maastoillut jo jonkun verran Mandyn kanssa. Viime aikoina olen saanut paljon varmuutta ja luottamusta sen kanssa. Vastaan on tullut rekkaa, moottoripyörää, ravuria, irrallaan olevia koiria...eikä hevonen ole pelästynyt mistään. Suurimmat kuohahdukset aiheutti shetlanninponi, jolla oli kärryt perässä. Silloin mentiin hetki passagea, mutta ei sen ihmeempää.

Lähdössä maastoon. Mikä ilma! Toppaliivikin oli ihan liikaa.

Tänään oli tallilla estekisat. Oli tuomaritelttaa, kaiuttimia, hurja määrä vieraita hevosia, trailereita, lastenvaunuja, lapsia, koiria. Lähdettiin tallinpihalta maastoon Mandy ekana, ja rohkeasti meni hässäkän läpi säpsähtelemättä. Jonkun ajan päästä tien sivussa oli auto ja pusikossa sahattiin moottorisahalla. Mandy vähän hidasteli, mutta ei pelännyt.

Ravailtiin aika pitkät pätkät ja sitten nostin etunenässä laukan. Mandy laukkasi kaunista pyöreää laukkaa, ihan hillitysti. Mäen alla päästin sen menemään kovaa ja kyllä lähti! Ihan mahtavaa. Ja mäki oli sen verran jyrkkä, että oli helppo saada hevonen kiinni.

Mäen päältä mentiin vielä metsään. Ihanaa satumetsää sammeleineen. Oikein tunsi, kuinka hevonen keskittyy ja käyttää selkää.

Loppumatka vielä ravailtiin ja kotiin saapui kaksi tyytyväistä ratsukkoa. Käytin vielä tilaisuutta hyväksi ja pyörin tallinpihalla Mandyn selässä kisahulinassa. Hevonen oli täysin rauhallinen. Melkein olisi tehnyt mieli mennä hyppäämään muutama pikkueste, hehe.

Niin hyvä mieli. Ihan hykertelen onnesta.