Elämä alkaa jo näyttää aavistuksen valoisammalta.
Tunteet tosin vaihtelevat, illalla ja yöllä särky yltyy ja silloin saattaa pieni masennus vallata mielen.
Yritin venyttää sairaalassaoloaikaa hiukan normaalia pitempään, ja olinkin siellä viikon, mikä lienee näinä päivinä aika pitkä aika. Halusin päästä edes jollain lailla alkuun kävelyssä. Ensimmäisen kerran kun nousin ylös, pyörryin suoraan taaksepäin. Hoitajat tietysti nappasivat kiinni.
Sairaalassa toinen päivä leikkauksen jälkeen oli pahin. Se olikin lähes ainoita kertoja, jolloin olen itkenyt. Itsesääli ja uupumus valtasivat mielen. Surin sitä, että harrastukseni ehkä loppui, sitä että edessä oli pitkä ja rankka jakso sekä minulle että perheelleni. Osasto oli täynnä lonkkansa murtaneita, hyvin hyvin vanhoja ihmisiä, joiden tuskahuudot kaikuivat käytävällä. Hoitajilla oli kiire ja pelkkä ajatus siitä, että itse on joskus vanha, avuton ja kipeä, masensi ihan hirveästi. Tunsin oloni 90-vuotiaaksi ja vasta muutama päivä sitten olin laukaillut iloisesti hevosen selässä.
Lonkkaani ja reiteeni laitettiin siis niin sanottu gammanaula, joka on titaniumia. Sitä pitää paikoillaan kaksi ruuvia. Naula on aika valtava, ja tekee pahaa katsoa sitä. Naula saa olla siellä koko loppuiän, joskus harvoin ne poistetaan, jos ne alkavat häiritä (hyi kauheeta).
En ollut päässyt tietystikään suihkuun ja päänahkani ja selkäni oli vielä täynnä maneesin pohjamateriaalia. Jopa käteni olivat edelleen likaiset, mutta en jaksanut välittää. Halusin vain maata täysin liikkumatta, ettei sattuisi ja pyysin usein lisää kipulääkettä, jonka avulla sai nukuttua muutaman tunnin kerrallaan.
Kolmantena päivänä leikkauksesta purin hampaat yhteen ja sanoin että menen vessaan ja suihkuun. Tuskan hiki tuli kun raahustin erikoisrollaattorin kanssa kylpyhuoneeseen, mutta niin vain sain hiukset pestyä ihan itsenäisesti. Mahtava fiilis.
Rollaattorista siirryin keppeihin parin päivän päästä tärisevin käsin. Siinä täytyy olla alussa skarppina, ettei vahingossa astuisi väärin ja kupsahda nurin. Jestas kun jännitti ja jalka sattui.
Fysioterapeutin kanssa harjoiteltiin kävelemistä parina päivänä ja sitten olikin aika lähteä kotiin.
Olen nyt jotenkin alistunut kohtalooni. Pitkä tie on edessä, mutta toisaalta on niitä paljon pidempiä ja vaikeampiakin varmasti.
Aika näyttää, tuleeko minusta vielä ratsastaja vai ei. Mitään fyysisiä esteitä siihen ei fysioterapeutin eikä kirurgin mukaan ole. Kunhan teen jumppaharjoituksiani, ja olen sopivan aktiivinen nyt (mutta en rasita itseäni kuitenkaan liikaa), pitäisi paranemisen edetä hyvin. Jalassa ei ole kipsiä ja saan varata sille hiukan.
Kipuja on jonkin verran ja täytyy koko ajan varoa, ettei jalka mene hiukan väärään asentoon, sitten kyllä sattuu. Kestää viikkoja, ennen kuin voin vaikka poimia esineen lattialta taikka lähteä ostoksille.
Ratsastuksen suhteen luulen, että se henkinen puoli on vaikein. Haluanko enää asettaa itseni alttiiksi samanlaiselle tapahtumalle? Pystynkö koskaan tuntemaan samanlaista rentoa luottamusta minkään hevosen kanssa, kuin olen ennen tuntenut? Jaksanko edes yrittää?
Olen tavallaan tosi helpottunut, että en ehtinyt ostaa hevosta vielä. Toisaalta se olisi pitänyt minut mukana hevosmaailmassa. Nyt saattaa käydä niin, että lipeän siitä ihan syrjään. Kynnys jatkaa harrastusta kasvaa entisestään.
Nyt olen alkanut ajatella, että olisi ihana joskus hankkia joku todella luotettava, pomminvarma suloinen pieni pullero maastoheppa ja unohtaa kaikki koulukiemurat ja näyttävät puoliveriset ja häntätötteröarabit. Heppa saisi asua maneesittomassa tallissa, tarhata laumassa kavereiden kanssa, elää ihanaa hevoselämää ja kävisin maastoilemassa sillä 3-4 kertaa viikossa.
Aika näyttää toteutuuko tämä haave koskaan, vai muuttuuko mieli matkalla moneen kertaan. Itseni tuntien -- todennäköisesti!
