Möyhennän, pöyhennän, leivon ja nostelen

Eka valmennus sitten heinäkuun ja olen ihan liekeissä!
Tänään tuli erikoisohjeita ja mielikuvia. Möyhennä, möyhennä! Mulla on sormi sun nenässä kiinni. Et pysty nojaamaan eteenpäin. Et liiku senttiäkään eteenpäin nostossa. Möyhennä! Nosta se suupieli! Nosta se sisälapa! Et mene sen edelle! Katso ulkokorvaa!

Kuvat näyttivät hienoilta kamerassa, mutta ärsyttävästi niiden laatu kärsii Bloggerissa. Tykkään tästä kuvasta tosi paljon. Rintakehä on ylhäällä ja hevonen näyttää aika suoralta. Istun aika hyvin, katse toki niskassa, mutta jalat on aika hyvin, eikö vaan?

Tässäkin keskitytään ja suoraa meininkiä.

Sain ihan hurjasti ahaa-elämyksiä valmennuksessa, jonka piti mun ihana lähiope Maija.
Keskityttiin ensin käyntiin. Kuten olen toistanut sata kertaa, on Mandyllä hurjan iso käynti, todella reilusti yliastuntaa. Hyvä niin, mutta samalla se myöskin jättää takajalat liian taakse ja hiihtelee isoilla askelilla eteenpäin ilman selkää.

Mun pitikin ensin saada Mandy kävelemään kuin "normaali hevonen". Koottua käyntiä, ja sitten lisättyä käyntiä.
 - Koottu käynti on Liisa sitten sitä yhtä tylsää kuin maalin kuivuminen, siinä on sellanen tunne että ei etene yhtään, sanoi Maija.

Tämä oli vinkvink mulle, hätähousulle, jonka lempipuuhaa on hevosen hätisteleminen eteenpäin liian kiireiseksi.

Jossain vaiheessa tunsin, että askeleet muuttuivat hurjasti. Kootussa käynnissä Mandy ei keinuttanut mua, vaan otti sellaisia pieniä teräviä askelia. Töps-töps-töps-töps. neljä tahtia, neljä askelta.

Yritetään löytää pikkuaskelia.

Ruvettiin keventelemään ja tamma tuntui heti tosi hyvältä. Käynnissä Maija pyysi mua jo "möyhentämään" heti kun hevosen kaula kovettui. Möyhentäminen on sitä, että puristelee ohjia sormillaan. värisyttelee pikkusen tai "leipoo" ohjia. Mutta se on niin pientä, ettei näy ulospäin.

Mikä iso ero! Pieni möyhennys ja Mandy pehmensi niskaansa ja rentoutti sen, Sitten taas kädet hiljaa ja heti möyhennys kun taas kovetti kaulansa.
Möyhennys ei saa liikuttaa hevosen päätä sivusuunnassa. Se on vain pientä leikkiä kuolaimella. Käden täytyy olla pehmeä, mutta napakka.

Oikeassa kierroksessa vaikea hetki on aina, kun lähtee kääntymään seinältä ulos.

Mandyn askel tuntui joustavalta ja olin ihan hurmiossa. Maija muistutti myös jatkuvasti siitä, että ympyrälläkin ratsastetaan "suoraan", hevonen ei voi olla banaanina vaan taipuu vain hiukan. Välillä tehtiin asetusta ulos, jotta kaula ei taipuisi liikaa.

Oho, mä näytän melkein pieneltä tuolla selässä.

Kuolaimen alla, mutta muuten tykkään menosta tässä.

Tässäkin näkyy, mitä nostaminen tekee hevosen ryhdille. Leukakulma on auki ja säkä nousee ylös. Tässä kuvassa on mun mielestä kiva tasapaino, vaikka hevonen ei olekaan kovin pyöreänä.

Laukassa tuli melkoisia ahaa-elämyksiä. Laukka on ollut mulle aina jotenkin vaikea askellaji. Viime aikoina meillä on jälleen ollut vaikeutena oikeassa kierroksessa se, että M nostaa usein väärän laukan. Vasemmassa puolestaan se, ettei laukka nouse taikka se painaa pään alas ja tiputtaa raville.

Mandyn isot askeleet.

Nostetaan sisäohjalla suoraan ylös.

Vasen laukka alkoi pysyä, kun nostin sisälapaa yläs ja pidin kaulan pehmeänä.

Tässäkin auttoin möyhentäminen ja sisäohjalla nosto. Laukannostossa täytyy olla pehmeä kaula, jos M kovettaa kaulaansa hiukankin, niin nousee väärä laukka. Lisäksi Maija sanoi että painan sua sormella nenään nostossa! Eli ei etukenoa tai muutakaan könötystä. Tämä auttoi ja laukkakin rullasi melko hyvin.

Olin niin tyytyväinen valmennuksen jälkeen. Mandy liikkui paremmin kuin pitkiin aikoihin ja fiilis selässä oli tosi hyvä. Nyt kasvoi treenihalut ja motivaatio.

Jaksoitteko lukea tällaisen pitkähkön treenipostauksen? Saitteko mitään uusia ajatuksia tästä?

Tässä on melkoista liioittelua, mutta näkyy silti taas tämän noston vaikutus. Käden pitäisi kyllä olla niin, että peukalo nousee edellä ylös, eikä tuollaista ihme vääntöä.

Laukan jälkeen reipasta menoa.

Venytystä. Helposti menee etupainoiseksi.

Hyvän mielen ratsastuksia

Miksi joskus tekee mieli päivittää blogia koko ajan, joskus taas ei lainkaan?
Nyt haluan taas jakaa hyvää mieltä.
Sunnuntaina kävimme heti aamusta kaverini kanssa pitkällä maastolenkillä. Suunnattiin hiukan eri maisemiin kuin yleensä, niin sanotusti toiselle puolelle asvalttitietä. Puolisen kilometriä täytyy kopsutella asvaltilla, sitten kilometrin verran melko kovalla hiekkatiellä, mutta sitten aukeaa sellaiset maastot, että paremmista ei väliä.
Ilman ongelmia sujui autotiellä, vaikka pientareita ei juuri ole. Jotkut autot hiljensivät, toiset eivät, vaikka kuinka huitoi käsimerkkejä. Onneksi hevoset pysyivät ihan rauhallisina.

Tällaisia polkuja! Voiko ihanampaa olla?

Matkan varrella Mandy stoppaili ja peruutteli muutamia kertoja nähdessään pelottavia juttuja. Yksi sellainen oli pensasaidan takana häämöttävät lastenvaunut. Sen sijaan katoksen alla käynnissä oleva traktori, jonka takana hurisi ja kolisi klapikone, ei aiheuttanut lainkaan pelkoa (paitsi kuskissa).
Peruuttelut juontanevat juurensa meidän kauheasta lehmäkohtaamisesta pari viikkoa sitten. Silloin tamma sai kyllä mahdottoman sähellyskohtauksen, se oli täysin kauhuissaan, kun vasikat juoksivat kohti. Siitä jäi hiukan perutteluvaihe päälle, mutta, yritetään nyt rauhassa ja päättäväisesti kitkeä se pois.
Mandy ei kuitenkaan yritä kääntyä (tai ainakin jos yrittää niin se on aika laimeata), se vaan peruuttelee jonkin aikaa, törisee ja pörisee, mutta menee sitten.

Tässäkin voisi ottaa spurtit, tuumi Mandy, mutta tädit päättivät mennä tylsästi vain käyntiä.

Maastolenkki kulkee pehmeitä hiekkateitä ja leveitä metsäpolkua. Aivan täydellisiä ratsastusmaastoja. Olen vain kahdesti tehnyt tuon lenkin ja kaverini ei koskaan, joten hiukan jännitti että löydänkö. Onneksi olin sen verran laittanut polkujen alkuja mieleen, että reitti löytyi hyvin.

Anna mun mennä, anna mun mennä....

Yhden pitkän ylämäen alussa nostimme laukan. Juuri samalla hetkellä lintu rapsautti puskassa ja saatiin melko lentävä lähtö. Mandyn kiihtyvyys nollasta sataan on melkoista urheiluauton luokkaa. Kaverin heppa puuskutti takana. Hyvin saatiin ne takaisin raville jota jatkettiin hetken aikaa vielä.

Kuvaussessio ei oikein jaksanut kiinnostaa tällä kertaa.

Kuljettiin sänkipellon poikki ja nautittiin. Ei ainuttakaan itikkaa, juuri sopivä lämpötila, reippaat, iloiset hevoset. Syksyn kauniit värit ja kuiva pelto. Olin niin onnellinen että ihan pihisin.

Tänään menin sitten koulutuuppausta maneesissa ja senkin jälkeen oli todella hyvä mieli. Olin ihan yksin maneesissa ja sain keskityttyä ihan loistavasti.
Otin alkukeventelyjen jälkeen jalustimet pois ja rääkkäsin itseäni. Ilman jalustimia mulla on aika erilainen asento, paljon parempi.
Tein siirtymiä, etuosaa ylös, painoa takaosalle, muutama tsäptsäp -askel hakien takajalkoja niiausta. Autoin hiukan koskien  raipalla lautasten päältä ja heti kun tunsin ne takajalat niin palkaksi ohjaa ja kiitos. Mandy ihan syttyi tästä! Huomasi jälleen kerran, miten huippupienillä avuilla se toimii, kun se on viritetty. Siirtymisiin riittää vatsalihasten kiristäminen. Kun vain tuon aina muistaisi ja osaisi tehdä vähemmän.
Lopuksi saatiin aikaiseksi myös tosi kivaa laukkaa. Hiukkasen täytyy laukassa kokeilla ja nakata pikku pukki kun pyydän hiukan enemmän laukkaa. Onneksi niin pieniä pomppuja, ettei edes ilman jalustimia juurikaan horjahda. Sellanen älä komenna mua -tyylinen kannanotto :). Neiti-hevonen on aika hassu.

Näettekö puhekuplan korvien välissä?

Ruosteessa

Maastossa on ihanaa, mutta kentällä meinaa mennä hermo. En osaa, en pysty, olen ruosteessa. Rupean puskaratsastajaksi.

Tämä on ollut viime päivinä fiiliksenä. Ollaan pidennetty ja rankennettu ratsastuskertoja pikku hiljaa. Huomaan että olen itse taas taantunut (eihän siihen tarvittu kuin kolmisen viikkoa pelkkää käyntiratsastusta ja taluttelua) ja myös Mandy kaipaisi todellakin kunnon läpiratsastusta.

1. Mandy kyyläilee laitumella laukkaavia hevosia. Se ei säiky juurikaan, mutta keskittyminen herpaantuu aika tehokkaasti tuollaisista virikkeistä. Mutta mikä ihana ilta!

Eilen Frida tuli mukaan ja kuvasi. Tuntui, että ratsastuksesta ei oikeasti tule yhtään mitään. Mandy liukui milloin minne, oli pohkeen takana samalla kun se juoksi eteenpäin. Se on siinä mielessä hassu, että kun tekee ihan pienenkin pidätteen, niin se suurinpiirtein pysähtyy kuin seinään. Ja kun olen hiukankin hermostuneella tuulella, niin en osaa pitää käsieni liikkeitä tarpeeksi pieninä. Sitten ratsastus muuttuu sellaiseksi juoksu-töks-juoksu-töks -puuhaksi. Ei hyvä.

2. Pyrstöpeppu, etukeno...en kestä.

Valitin, vinguin ja selitin. Pyysin laittamaan kameran pois. Tytär sanoi, että herravarjele äiti, ratsasta äläkä vingu. Ja pohkeet edemmäs! Kevennä ylös, älä nojaa eteen!

3. Pientä keskittymistä alkaa löytyä.

Pitkään aikaan en olekaan ollu noin ärsyyntynyt. Kamera häiritsi oikein todella. Päätin sitten edes yrittää. Hyvä minä! Kädet alas, lähemmäs toisiaan, Pohkeet lähelle kylkiä. Selästä notko pois. Eteen eteen eteen, pidäte, eteen eteen. Älä hermostu. Ole pehmeä. Ole päättäväinen. Eteen. Jatkajatka. Sitkeyttä. Ratsasta. Ratsasta. Ole hiljaa.
Näin puhun itselleni sitten kun hetki on oikein paha, hahaha.
.

4. Oho, taipuu oikealle!

Hiukan paremmin sitten alkoi mennä. Jotenkin kuitenkin masentaa, että nyt ollaan otettu kyllä harppaus taakse. Mandy liikkuu tavallaan paremmin, mutta se ei ole avuilla, vaan kuikuilee milloin minne. Kuvista se ei ehkä oikein näy, mutta tuntuu satulassa. Hevonen ei ole niinkuin junan kahdella raiteella, kuten haluaisin sen olevan. Noh, ehkä se taas tästä pikkuhiljaa.

5. Takajaloissa hiukan jo joustoa. Se tuntuu selkään kyllä heti.

Mulla on pahana tapana vaan luovuttaa, jos joku ei suju. Esimerkiksi laukassa Mandy on ruvennut vaan tiputtamaan raville. Plöts. Ja mitä teen minä? Ajattelen että voi kauheeta, onko se  vielä kipeä, en voi pyytää. Luulen että hevonen on vain oppinut että se voi plösäyttää raville, kun sitä huvittaa. Nyt tarvitaan ryhtiliikettä!

6. Ryhtiliikettä ponissa...ratsastajalla vähän yliryhtiä, vaihteeksi.

7. Ihana pouni.

8. Mandy pinkoo menemään.

Onneksi seuraava valmennus on jo varattu ja ajattelin nyt kuroa kiinni tämän takapakin, kunhan vain heppa pysyy hyvänä. Eli maastoiluja ja koulutuuppausta sopivassa suhteessa.

9. Laukka sujui hiukan paremmin, kun muistin ratsastaa edes hiukan.

10. Hoplaa!

Taas kerran huomaan, miten hyvä on saada välillä kuvia, sekä lahjomaton tyttäreni kommentoimaan.
Kuvista tuli kuitenkin ihan kivoja, eikä ärsyyntynyt mieliala ehkä välity niistä? Ja tavallaan, kun sen yli pääsee ja pystyy lopettamaan hyvään fiilikseen niin on ihan voittajaolo.

Mistä kuvista piditte eniten ja miksi?

11. Kaunis tausta, mutta miten tuon notkon saisi pois mun selästä, murrr.

12.....ja etukenon!

13. Kiitos taas muruseni, kyllä tää taas tästä alkaa kulkea!

14. Kivaa kuitenkin.

15. Ollaanks vähän söpöjä!

Happiness

Sunnuntaiaamu, kello soi 6.40. Lähden tallille aikaisin aamulla. Usva nousee pelloilta, aurinko paistaa. Ruska hohtaa jo punaisina täplinä ja aamukasteen kuura kimmeltää.
Harjaan hevosen ulkona sen rouskuttaessa samalla aamuheiniään. Hetken päästä satuloin ja lähdemme kahdestaan hiljaiseen maalaismaisemaan.
Satumetsässä vihreä sammal vaimentaa äänet. Pehmeällä tiellä laukkaamme ja innokas tamma kuuntelee pieniäkin pidätteitä. Otan ohjat yhteen käteen ja puhelimen toiseen ja pienen pätkä videota.
Poikkeamme vielä toiselle metsäpolulle. Koko maailma on meidän. Vain linnut laulavat ja jossain kaukana lehmät ammuvat.
Olen onnellinen.

Pikkuhiljaa takaisin hommiin

Sain satulan jo eilen takaisin (vau miten nopeata palvelua!) ja kyllä se vaan tuntui erilaiselta. Mun oli paljon helpompi istua siinä, kun etuosa oli ryhdikkäämpi. Toppausta on nyt sen verran enemmän, että tuntui myös siltä, että istuisin korkeammalla. Toppauksia täydennetään vielä kertaalleen ja istuvuus tarkistetaan kolmen kuukauden sisällä. Sitten pitäisi olla hyvä pitkäksi aikaa (toivoa ei sovi menettää näissä asioissa, ehehe).

Näyttää jotenkin erilaiselta selässä nyt.

Olen nyt kahtenä päivänä ravaillut saikun jälkeen hetken. En oikein osaa sanoa juuta enkä jaata. Tavallaan on parempi ja tyytyväisempi, mutta kovin vino ja punkee vasten oikeaa pohjetta. Nyt on sellainen olo, että pitäisi saada se ratsastettua oikein kunnolla läpi kaikissa askellajeissa, niin että se olisi ihan rento ja pehmeä. Mutta kun ihan täysillä ei vielä voi mennä, niin yritetään saada taas ratsastettavuutta kuntoon pikkuhiljaa.

Eilen menin vain ravipätkiä ja lähdin loppukäynneille maastoon. Tänään ajattelin ottaa pikkuisen laukkaa ja jumpata hiukan enemmän. Toisaalta tekisi kyllä mieli lähteä oikein kunnon maastolenkille, kun ilma on mitä upein!

Loppuviikolla ja lauantaina onkin sitten edessä työ- ja muuta reissua ja Mandy saa taas harmittavasti vapaata, Tosin torstaina se saa selkäänsä varakuskin, mielenkiintoista.

Josko sitten ensi viikolla pääsismme taas tositoimiin pikkuhiljaa. Valmennustakin olisi taas tarpeen saada, ollaan ihan ruosteessa molemmat.

Paljon porua, vähän villoja: purnaus Amerigo-satulasta.

Nyt lähtee kyllä vähän noottia satulanvalmistaja Amerigolle!

Ilman satulaa höntsäillään nyt. Kaksi tätiä vakavassa ressagereenissä sunnuntaina kentällä.

Hankin Mandylle vähän käytetyn Amerigo Vega Siena Special -satulan huhtikuussa. Mulle kävi satumainen tuuri, kun satulansovittajan kanssa huolella kokeiltiin ja katseltiin ja ehdottomasti parhaimmaksi osoittautuneen satulan kanssa aivan identtinen oli myynnissä mun kaverilla. Hän osti satulan uutena, mutta hevosen sairasloman takia satula oli käytössä erittäin vähän, eli käytännössä sain uudenveroisen satulan. 

Nyt satula on ollut käytössä alle viisi kuukautta mulla. Satulan valmistusajankohta on 02/2015. Se on ollut oikein hyvän tuntuinen, mutta viime aikoina olen miettinyt, että kippaako se jotenkin eteen. Vasemmalta puolelta selkää, melko edestä, on karva ollut välillä hankautunutta (satula siitä ilmassa?). Lisäksi satulan takakaaren taakse on tullut ehkä hiukan kumparetta, mutta ei siis mitenkään kovin helposti havaittavaa. Muuten selän lihakset ovat selkeästi nousseet, mikä on hieno juttu.

Pyysin siis satulaseppää/sovittajaa käymään. Hän totesi, että satula istuu, mutta toppaukset ovat kauttaaltaan muuttuneet niin koviksi, että hän suosittelisi uusimaan ne ihan kokonaan!

Satulassa on myös kulumaa polvitukien yläosassa ja yksi saumakin hiukan revennyt. Aika hurjaa, kun satula on kuitenkin käytännössä uusi. Mulla on joskus ollut useita kymmeniä vuosia vanha Frank Baines ja melko vanhoja Kieffereitä, joissa ei ole mitään vikaa ollut nahassa.

Amerigon satuloissa on kuuleman mukaan ollut tätä villaongelmaa. Jotkut satulayksilöt ovat pitkään hyviä, toiset taas kovettuvat ja möykkyistyvät nopeasti. Mutta ilmeisesti tehdas ei ole kauheasti korviaan lotkauttanut tälle ongelmalle. Sinänsä outoa, satulat ovat kuitenkin kalliita ja niitä pidetään yleisesti hyvälaatuisina.

Päädyin nyt sitten toppauttamaan satulan aivan kokonaan uusiksi, kunnon lampaanvillalla. Maksaa paljon, mutta sitten siitä pitäisi tulla hyvä ja kestääkin samanlaisena jopa viisi vuotta. Täydennystoppaus sisältyy hintaan.

Etuosaa topataan hiukan muhkeammaksi, tässä satulassa painopiste on niin edessä ettei silti tule takapainoiseksi. Nyt se on toppausten painumisen takia ollut jopa liian etupainotteinen. Ihmekös on fiilis, että olen nokillani ja asentoa täytyy korjata satulassa taaksepäin. Näin se ei saisi olla.

Satulaan olen kyllä muuten tyytyväinen, se sopii Mandyn hankalaan, takakorkeaan selkään hyvin, on kevyt ja siro. 

Amerigo Vega Mandyn selässä viime syksynä. Kokeilin silloin kaverin satulaa ja puoli vuotta myöhemmin se päätyikin meille.

Tällainen on Amerigo Vega Siena Special. Ihana satula kyllä, mutta pientä tuotekehitystä vielä kaivattaisiin!

Samantyyppisiä nahan kulumisongelmia (ja villaongelmiakin)  on muuten näissä uusissa satuloissa muissakin merkeissä. Esimerkiksi kaverini upouudessa, neljän tonnin Prestigessä nahasta kului pohkeiden kohdalta väri pois parissa kuukaudessa! Johtuu kuulemma siitä, että uudet väriaineet ovat niin ympäristöystävällisiä, että eivät sitten kestäkään mitään. (Samaa olen kuullut myös muun muassa talomaaleista, mutta se onkin sitten eri juttu).

Eli vanhassa vara parempi?

Ihmeellisen Mandyn tarina

Lupasin jossain vaiheessa kertoa enemmän Mandyn taustoista ja suvusta.

Arabialaisen täysverisen ja andalusialaisen eli P.R:E:n risteytys Mandy on siis syntynyt Suomessa, Ypäjällä. Amazing Mandy on kyllä monella tavalla nimensä veroinen!

Tämän kuvan olen saanut Mandyn entiseltä omistajalta. Kuvassa Mandy on noin 7-vuotias.

Mandyn sukuun voit tutustua tästä sukupostin linkistä.

Kasvattan nimi on Sukupostin mukaan Zennifer Hernandez. En ole yrityksistäni huolimatta löytänyt oikeastaan mitään tietoa kasvattajasta. Olisi kiva kuulla jotain Mandyn varsa-ajoista. Sen sijaan Mandyn isän silloinen omistaja, joka asui Ypäjällä myöskin, on kertonut isäori Azizista. Moni muukin tuntee/on tuntenut tuon jo edesmenneen oriin.  Se on kuuleman mukaan ollut erittäin hyväluonteinen ja hurmannut monia.
Kuulin myös Mandystä, että se on ollut varsasta saakka oikein järkevä pikkuneiti.

Komea isäori Aziz ox.

Mandyn äiti on puhdasverinen P.R:E.nimeltä Caprichosa. Siitäkään en ole löytänyt kovinkaan paljon tietoa. Sukupostin mukaan se on syntynyt Espanjassa, mutta tullut Hollannin kautta Suomeen vuonna 2002, maahantuoja on Stall Walhalla. Mulla ei ole tietoa missä tämä hevonen nyt on ja onko elossa, Ilmeisesti on jossain vaiheessa ainakin tienannut kaurojaan jossain ratsastuskoulussa.

Sekä Mandyn isällä että äidillä on molemmilla neljä varsaa. Yksi näistä on Mandyn täysveli, Dancing Spirit, joka on pääosassa Mira ja Danny -blogissa. Danny ja Mandy muistuttavat kyllä paljon tosiaan, vaikka Danny on ruunamaiseen tapaan hieman isompi ja rämäpäisempi (ilmeisesti:)). Kaunista Dannyä ihailin Miran blogissa jo kauan ennen kuin olin Mandystä koskaan kuullutkaan. Hauska juttu! Dannyllä on sen oriajoilta monta jälkeläistä. Hassu yhteensattuma myös, että  katsoin kahta sen myynnissä olevaa jälkeläistä hevosta etsiessäni. Vasta jälkeenpäin huomasin tämän yhteyden.

Caprichosa-tamma näyttää lempeältä muumimammalta :)
Tässä sukupostin kuvassa (vuosiluku puuttuu) on luultavasti juuri tuo täysveli pikkuvarsana, en kyllä ole varma. Ja vatsassa ehkä Mandy.
  Olisi tosi hauskaa, jos joku blogin lukijoista sattuisi tietämään enemmän Mandyn menneisyydestä varsavuosilta!

Ypäjältä Mandy on myyty Lahden suuntaan jo aika nuorena. Siellä Mandy on saanut yhden varsan, joka edelleen on samassa paikassa. Siellä Mandy myös ratsukoulutettiin. Se sai viettää pitkän mammaloman. Varsinainen ratsastus sillä aloitettiin siksi ilmeisesti aika myöhään. Kun se vihdoin kunnolla pääsi vauhtiin, oli Mandy silloisen omistajan ja ratsuttajan mukaan yksi kivoimmista hevosista, jolla hän on ratsastanut.

Mammaloman jälkeen Mandy vaihtoi omistajaa. Se vietti nelisen vuotta harrastehevosena ja mamman mussukkana. Mandy olikin ennen minulle tuloaan todella samantyyppisessä käytössä kuin nytkin.

Mandyn kaltainen risteytys tunnetaan myös rodulla Hispanoarabi. Espanjassa tälle rodulle on myös kantakirja. Hispanoarabi on tyypillisesti hieman kevyempi ja sirompi kuin P.R:E., mutta Arabia hieman raskaampi. Tyypillinen hispano on eläväinen ja nopea ja sitä on mun käsityksen mukaan jalostettu aikoinaan (ja ehkä vieläkin) esimerkiksi härkätaisteluja varten.

Olen huvikseni googlaillut paljon tätä rotua ja huomannut paljon yhtäläisyyksiä Mandyn kanssa. Nämä hevoset liikkuvat aika samalla tavalla, vaikuttavat herkiltä ja myöskin huiskivat hännällään paljon, kuten Mandy. Osa on aika arabimaisia, osa taas enemmän andaluusialaisia muistuttavia. Yhteinen piirre on kauneus, nämä ovat ainakin minun silmää todella nättejä, siroja, mutta pyöreitä pikku hevosia. Ei todellakaan mitään tyypillisiä kouluratsupuoliverisiä, mutta älykkäitä, persoonallisia ja hauskoja ystäviä, joiden kanssa voi tehdä paljon ja monipuolisesti.

Tässä on netistä löydetty, briteissä asuva  Hispanoarabiori nimeltä Epona Balthazar.

Kävelypäiviä

Heippa, mitä sulla on kädessäs?

 Kun hankkii hevosen, täytyy ottaa koko pulla. Pelkkiä rusinoita ei saa, vaan on pakko ottaa koko paketti, iloineen ja suruineen.
Mun mielestä pikku saikku ei ole edes huono juttu. Välillä on ihan kiva viettää rentoa, kiireetöntä aikaa hevosen kanssa. Kävellä yhdessä kauniina aamuna, syksyn ensimmäisenä.

Tuolla ois vihreätä...

  Yritin ottaa hiukan kuvia. Himputin vaikeata. Lähes kaikissa oli neidin turpa, sillä kamera kiinnosti kovasti. Yksin on muutenkin hiukan haasteellista kuvata järkkärillä. Onneksi poni ei lähtenyt lätkimään ollessaan vapaana maastossa.

Tähän voisi tottua. Kauniit syyskesän päivät ovat parhaita.

 Käveltiin niin että mulle tuli hiki. Upea ilma. Lammen luona pysähdyttiin syömään.

Hmmmm...mitäs tuolla?

Sielläkin jotain, olisko ollut lintu.

Heippa vaan, tää on maukasta.

Ei lähdettäis vielä hei, ihan hetki vielä!

<3

 Kohta pääsee varmaan jo sänkkäreille. Toivottavasti sänkkärikelit jatkuvat niin kauan että mekin päästään kokeilemaan.
Ihania syyspäiviä teille!