Päinvastaisvalmennus

Tänään olin pitkästä aikaa eri valmentajan, Sannan, tunnilla. Ja voi poijjaat, olipas aikamoista! Lotalta valui hiki silmäripsistäkin tunnin jälkeen.

Tunnin alussa Sanna kyseli mitä ongelmakohtia löytyi ja mitä haluaisimme. Sanoin että laukassa on ongelmia, haluan kunnon piiskausta ja että saa sanoa sitten ihan suoraan kaikista kamalista virheistä mitä teen...

Sanna pyysi meitä ensin hiukan ravailemaan itsenäisesti ja totesi sitten että tänään jumpataan hevosia. Meidän piti ravata ensi täysin vapain ohjin. Tasaisin väliajoin piti antaa impulssi hevoselle eteen ja sitten äänellä hidastaa sitä. Suuhun ei mitään tuntumaa. Lotta piristyi ihan silmissä ja tuli todella eteenpyrkiväksi.

Seuraavaksi jäimme isolle keskiympyrälle, edelleen pitkin ohjin. Hevosia piti irrottaa pienellä, pehmeällä eestaasliikkeellä niin että siinä ei ollut mitään vetoa taaksepäin. Kädet leveänä, alhaalla ja pikkurilli sivullepäin. Pää ei saanut heilua, liikkeen piti olla pehmeä, kevyt ja lempeä. En ihan tajunnut lukuisista neuvoista huolimatta, miten se piti tehdä. Lotta pyöristyi kuitenkin melko kivasti. Käsiäni kuumotti kokoajan ottaa ulko-ohja tuntumalle....

Tarkoitus oli saada hevonen eteen, alas, selkä ylös ja vatsalinja ylös. Tämä on ihan superharjoitus Lotalle, koska se on niin helposti yliryhdikäs ja notkoselkäinen. Samalla se on tietysti juuri siksi Lotalle myös aika vaikea. Ja minun mielestä oli aika vaikea olla ottamatta mitään tuntumaa suuhun, olisin niiiiiiin mielellään ottanut vähän ulko-ohjan tuntumaa...

Sitten nostimme laukan ja tuntumaa sai olla ihan pikkuisen, mutta edelleen pitkillä ohjilla, rennolla ja pyöreällä hevosella. Yllätyin ihan hirveästi siitä, miten upeasti Lotta laukkasi. Aluksi tuntui siltä että se meni tosi kovaa, mutta kun vain istuin ja irroittelin sitä pehmeällä kädellä sisään ja välillä uloskin, alkoi se laukata todella hienoa, pyöreätä ja pehmeätä laukkaa, joka todella lensi ylös maasta. Ei puhettakaan mistään pienestä töpötöpöstä.

Sannan mielestä Lotalla ei ollut mitään laukkaongelmaa! Hehe, ei varmaan niin olekaan, mutta meikäläisellä on. Nyt sain kuitenkin ihan uuden fiiliksen siihen, miten sitä laukkaa lähteä työstämään. Rentoudesta se lähtee.

Sain sapiskaa liian äkkinäisistä ja terävistä ohjasotteista sekä siitä, että naputan pohkeella liikaa.

Sitten tehtiin sama homma vasempaan kierrokseen ja viimeistään siinä huomasin miten paljon vasen laukka on kehittynyt. Se on nyt niin paljon voimakkaampaa ja isompaa kuin ennen. Ensin Lotta meni kauheaa vauhtia kun ohjat olivat pitkinä, mutta irrottelemalla se alkoi hidastaa, pyöristyä ja selkä nousta. Lopuksi sain vielä ihan yksityistä piiskausta ja laukkasi pientä ympyrää, johtavalla otteella vasemmasta ohjasta ja sisäpohje kiinni. Jestas että me laukattiin ja hiki tuli!

Tosi hyvä tunti ja hienoa kun sain niin ankaraa palautetta. Haluan tosiaan oppia ja ilman kunnon kritiikkiä sitä toistaa samoja virheitä aina, aina vaan. Lisäksi tunti oli juuri sitä, mitä Lotta tarvitsee jumpatakseen itseään kunnolla.

Olipa hyvä tunti josta sai eväitä erityisesti niihin päiviin, jolloin haluaa verkata hevosta rennoksi ja eteenalas, se on ihan välttämätöntä myös alku-ja loppuverkoissa sekä muun työskentelyn väleissä. Oikeastaan se on perusta, jonka todellakin pitäisi olla kunnossa, ennenkuin lähtee mitää muuta edes tekemään. 

Hikinen Lotta sai päälleen kaksi villaloimea, jalkojen kylmäykset ja msm-linimentit. Sitten se nautiskeli pellavamyslimössöä porkkanoiden kera. Tallilla vierähtikin taas koko ilta ja kotona olin vasta yhdeksän maissa, väsyneenä, mutta tyytyväisenä.

Kuvia ei tänään otettu, tässä yksi viimekesäinen kuva, jossa vastaavanlaisia harjoituksia. 

PS. Jopas tästä tuli pitkä kirjoitus, mahtoiko kukaan jaksaa lukea?

Ja sitten yhtäkkiä tajusin jotain

Heippaheippa! Istun täällä sohvalla kiherrellen hyvää mieltä. Syynä on tietysti mukava ratsastus tänään. Kävin ensin vartin kävelyllä maastossa, käyntiä ja hiukan ravia pellolla pitkin ohjin. Maneesissa laukkasin aika reippaasti kevyttä laukkaa ja hyppäsin pari kavalettiakin. Lotta rupesi jo oikein innostumaan, annoin pitkät ohjat ja kävelin.

Olen viimeaikoina katsellut helpon A:n ratoja muun muassa youtubesta ja ajatellut että rupean pikkuhiljaa tekemään paloja niistä.  Tänään harjoiteltiin pohkeenväistöjä ravissa sekä vastalaukkakaaria (vasemmassa laukassa tosi vaikeita).

Joku ahaa-elämya siinä yhtäkkiä tuli. Ei siitä radasta vaan oikeastaan siitä, että KYLLÄ MÄ OSAAN, jos vaan päätän. Ja vaadin. Tarkasti, napakasti, ystävällisesti ja sitkeästi. PÄÄTIN, että istun vaan siellä selässä, määrittelen ohjilla ja pohkeilla missä se hevonen kulkee ja miten. Nopea korjaus ja sitten taas tilanne cool. Siinäpä se ero, en ärsyyntynyt, vaan korjasin ja rentouduin, korjasin ja rentouduin. Ja rentoutumisella en suinkaan tarkoita matkustamista, ehei. Sitä ei voi tehdä sekuntiakaan. Mutta sen sijaan pitää pystyä vaan olemaan, korjaamatta mitään, jos hevonen menee hyvin. Mulla kun on tapana tehdä vähän liikaa. Tuntui kuin olisin tajunnut jotain. Huomenna luultavasti tunne on jo ohi, joten siksi kirjaan sen nopeasti nyt tänne :)

MALTOIN antaa Lotalle hetkeksi pitkät ohjat heti kun se toimi hyvin. Sitten taas tuntumalle ja uusi palkinto taas kun siihen oli aihetta. Motivoi kummasti hevosta ja jaksaa pysyä peräänannossa eikä rupea heiluttelemaan päätään. Lotta oli melko tasan molemmilla käsillä ja pysyi kohtuu kevyenä.

Ja sitten vielä loppuhuipennus. Lotta toimi tosi hyvin ja YES, mä osasin lopettaa juuri oikeaan hetkeen. Hyppäsin alas selästä, löysäsin satulavyön ja turpahihnan. Paras palkinto. Useinhan sitä jää ravailemaan loppuraveja, mutta joskus kun Lotta on oikein ihana ja kuulolla niin hyppään samantien alas. Uskon että se hetki jää hevoselle parhaiten mieleen.

Hyvä mieli.

Urpanderimulkosilmä tarhailee :)

Pohdintaa päävehkeistä ja uusi treenivideo

Tänään kokeilin Baucher- eli varsinivelkuolainta. Ostin sen aikoinaan jo Falkalle, mutta sille kuolain ei soveltunut. Ekalla kerralla kun käytin sitä, tuntui Falka-poni tosi hyvältä, mutta tokalla kerralla se heitti kielen kuolaimen päälle. En ole koskaan ennen kokenut moista, ja päätin, että se oli viimeinen kerta kun kokeilen sitä kuolainta.

Siitä saakka kun  Lotta tuli meille on sillä ollut aina samat päävehkeet. Keskipaksu kolmipala ja Aachen-turpahihna ilman alaturpista. Emme ole edes ajatelleet vaihtaa tuota systeemiä, kun se on toiminut hyvin, vaikka jotkut ihmettelevätkin alaturpiksen puuttumista. Itse olen sitä mieltä, että en halua väkisin sulkea hevosen suuta, mieluummin haluan yrittää pitää käteni sellaisena, ettei hevosen tarvitse sitä suuta aukoa.

Toisaalta voi tietysti miettiä, onko se hyvä että remmejä on päässä mahdollisimman vähän ja mahdollisimman löysällä? Ja satulavyökin vain sen verran kireällä, että se juuri ja juuri pysyy selässä? Voiko se tuntua hevosesta vähän siltä kuin kävelisi ympäriinsä liian isoissa housuissa joissa vyö on liian löysällä?

Mielipiteitä on monia. Itse olen näissä asioissa sellainen keskitien kulkija.

Lotta aukoo suuta aina välillä. Suun aukominen tapahtuu lähinnä silloin kun se ei kunnolla keskity eikä ole hyvin avuilla. Silloin se voi aukoa suutaan ihan löysälläkin ohjalla. Sen sijaan napakkakaan tuntuma ei saa sitä aukomaan suutaan, jos se on kuulolla ja tuntuma on tasainen. Kaikki on siis kiinni ratsastuksesta.

Nyt olen kuitenkin  viime aikoina halunnut lähinnä uteliaisuudesta kokeilla erilaisia vaihtoehtoja. Remonttiturpahihnaa jo kokeilimmekin (se oli ihan ok, muttei kuitekaan mitenkään käänteentekevä), yhtenä päivänä laitoin alaturpahihnan, mutta se sai Lotan kovan tuntuiseksi, vaikka periaatteessa toimikin ihan hyvin. Tuttejakin kokeilin, mutta silloin käytössä olleet kuolaimet tulivat niiden kanssa liian kapeiksi enkä jaksanut enää hakea toisia tallista, joten otin tutit vain pois.

Lähinnä hakusessa on hiukan lisää vakautta. En myöskään haluaisi, että kuolain pääsee liikkumaan paljon sivusuunnassa. Omista käsistä ja ratsastuksestahan sekin on tietenkin kiinni, mutta valitettavasti meikäläisellä on siinä  vielä hieman puutteeita  ;)

Baucheria pidetään kuitenkin lempeänä ja vakaana kuolaimena. Se on sallittu koulukisoissa nivelmallisena, jostain syystä ei kolmipalana (niinkuin ei oliivikaan, ihan epäloogista).
Halusin kokeilla sitä lähinnä sen takia, että Lotan suu on ollut vähän turhankin elävä viime aikoina ja ajattelin että Baucher olisi ehkä vakaampi myös sivusuunnassa.

Lotta tuntuikin aika hyvältä ja jotenkin vakaammalta suusta. Baucherissa ei ole ilmeisesti vipuvaikutusta (tästä käydään välillä ht-netissä kiihkeää väittelyä) ja renkaat ovat oliivikuolainten tapaan kiinteät. Poskihihnoihin kiinnitettävät pikkurenkaat tuovat sitä vakautta lisää.

Tällä sivustolla on mielestäni mielenkiintoisia ja uskottavia selityksiä erilaisista kuolaimista, turparemmeistä ja kaikesta muusta mahdollisesta: http://www.sustainabledressage.net/tack/bridle.php

Frida otti hiukan videota. Sitä katsoessa olen yllättynyt siitä, miten levottomalta Lotan suu näytti, vaikka se tuntui vakaammalta. Lisäksi tamman suu vaahtosi valtavasti. Pieni vaahto on toki hyvä asia, mutta nyt taisi vaahtoa tulla liikaakin. Taitaa mennä tuokin kuolain takaisin kaapin perälle!

Oliivikuolaimet voisi ehkä ottaa kokeilulistalle. Myös kankia olisi kiva kokeilla jossain vaiheessa. mutta toistaiseksi taidamme palata vanhaan settiin!




Tässä video. Laatu ei päätä huimaa, mutta se on kuvattu tänään, eli tuoretta materiaalia! Lotta tuntui kyllä paremmalta ja rennommalta kuin mitä se tässä näyttää.

Ilman hanskoja helmikuussa

Tehtiin ystäväni Jaanan kanssa tänään pienen maneesiratsastuksen jälkeen pitkä kävelylenkki maastossa. Aurinkoa ei näkynyt, mutta muuten oli tosi ihanaa, aivan tyyntä ja ihmeellisen lämmintä. Koska viimeksi on tarjennut helmikuussa ratsastaa ilman hanskoja?

Pellolla oli mukava mennä. Ilman hanskoja tarkeni!

Mulla oli pikkuinen, ikivanha Canon Ixus mukana, kuvat eivät ole hyvälaatuisia, järkkäriä kun ei tuolla hevosen selässä viitsi kuljettaa ja älypuhelinta en omista. 

Onko teistä lukijoista mukavampi katsella tuoreita kuvia, vaikka hiukan huonolaatuisempia, vai ainoastaan hyvälaatuisia kuvia, vaikka ne olisivat "arkistosta"?

Jännitystä reissuun toi hölmö traktorikuski, joka ajoi tuhatta sataa peräämme. Samalla hetkellä alkoi moottorisaha päristä noin 50 metrin päässä ja samantien puu kaatui rytisten! Traktori ei hiljentänyt käsimerkeistä huolimatta vaan ajoi kaverini hevosen takaa melkein takajalkoja hipaisten. Lotta oli vetohevosena, niinkuin melkein aina, ja pysyi rauhallisena, kuten toinenkin hevonen. Olen kyllä oppinut luottamaan Lottaan niin täysin, sen fiksumpaa saa hakea. Kaula tosin kasvaa ja kasvaa ja kasvaa ihan kirahviksi kun se haluaa tarkkaan katsoa ympärilleen ja sieraimetkin laajenevat arabityyliin. Se näyttää ihan räjähtävältä pommilta, mutta ei ole toistaiseksi vielä koskaan häipynyt paikalta eikä oikeastaan edes yrittänyt.

Pelto oli vielä sopivasti jäässä eikä upottanut. Lumilaukoista ei tänä talvena tainnut tulla mitään.

Kuvasimme toisiamme hevosen selässä istuen, tädit vauhdissa, heheh.

Mums mums, tarhassa odotti päivällinen.

Oli ihana touhuta tallilla kaikessa rauhassa lomapäivänä. Harjasin ja rapsuttelin Lottaa varmaan tunnin verran, vein vettä tarhaan, laittelin ruokia, satuloin ja suitsin kaikessa rauhassa. Yhteensä sainkin aikaa menemään nelisen tuntia! Siitä ajasta tosin vietin kaksi tuntia satulassa. Menimme maastossa lähes pelkästään käyntiä, sillä yöllisen pakkasen takia pohjat olivat melko kovia. Pellolla voisi mennä vähän kovempaakin, se on ehkä helpointa tehdä yksin niin ei ole vaaraa villitä toista hevosta.

Kevätfiilis ja kylmä jalka!

Jeejee, jippijajee! Takajalka oli nyt ihan kylmä ja poni oli hyvä ratsastaa (kertoi Frida)! Ihanan fiiliksen kruunaa mahtava keväinen aurinko! Talviloma ja huomiseksi suunniteltu pitkä maasto, aurinkoa luvattu! Life is good.

Tässä vielä tunnelmakuvia viime keväältä. Kyllä se sieltä on tulossa!

Viime kevään ensimmäisiä vihreitä!

Mysteeri ja siksi jää?

Ajelin aamulla tallille ja hain Lotan tarhasta. Oikea takanen oli hiukan lämmin, mutta tamma vaikutti pirteältä. Tutkailin jalkaa otsalampun kanssa. Olisiko yhdestä kavion ulkosivun naulanreiästä tullut jotain mömmöä hiukan ulos, vai kuvittelinko vain? Oliko kavion ympärillä joku haiskahdus, vai kuvittelinko vain? Mitään reaktiota en saanut koputteluista, kavion pohja ja säde näyttivät siisteiltä ja hyviltä. Laitoin kuitenkin viestiä kengittäjälle, joka lupasi tulla parin tunnin päästä (ihana kengittäjä!!).

Simmut kiinni.

No, siinä touhutessani jalka oikeastaan viileni (!). Laittelin Lotan kuntoon ja ajattelin kokeilla sitä hiukan selästä. Jo alkukäynneissä huomasin että tamma on tosi hyvin kuulolla. Menin avotaivutuksia ja sain sen hyvin myös tyhjän puolen ulko-ohjalle. Ravailin ja kysyin kahden muun mielipidettä. Ei todellakaan onnu, oli vastaus. Ja hyvältä se tuntuikin, paremmalta kuin pitkään aikaan. Jopa laukassa oli pehmeä ja pyöreä. Siis wau! Mitä ihmettä?

Ihana Lotta!

Aikani pähkäiltyäni laittelin kengittäjälle viestiä, ettei tarvitsekaan tulla. Tämä ihana ihminen soitti ja pohdiskeli asiaa kanssani. Hän piti todennäköisenä, että kyseessä olisi mustelma tai pieni paise, joka on poksahtanut itsekseen. Niin tai näin, sovimme että palataan asiaan jos tarvis.

Kuvat otettu vuosi sitten, mutta voisivat olla otettuja tänäänkin, samat vaatteet, samat aatteet!

Voisiko tämä oikeasti olla tässä? En uskalla vielä huokaista, mutta hyvältä näyttää.
Samalla mietin, onko se paise voinut olla siellä pitempään? Se selittäisi esimerkiksi sen viime viikkojen oudon kovuuden laukassa, mitä Lotalla ei koskaan aikaisemmin ole ollut. Ehkä paise on jotenkin tullut kipeämmäksi viime aikoina. Kengityksessä sillä huomattiin sellainen mönjää keräävä kolo juuri tuossa kohdassa kavion seinämää (valkoviivassa). Ehkäpä siellä oli joku kipukohta?
Näitähän voisi pohdiskella hamaan tulevaisuuteen. Mutta totean tähän vain uuden mottoni, jonka kuulin mainiossa elokuvassa "Satavuotias joka hyppäsi ikkunasta ja katosi":

                             "Du ska inte tänka så mycket. Det är som det är,
                                          och det blir som det blir"

Hyvä ohje kaikille hevosihmisille!

Valehevoslääkärin diagnooseja

Ihan sairaalloiseksi yltynyt kiinnostukseni (ja valitettavasti kertynyt kokemus) hevosten sairauksista on tehnyt minusta melkoisen valelääkärin. Useita kertoja on diagnoosit mennyt oikein...no ehkäpä ei ole niin vaikeata arvata cushingin tautia tai kaviokuumetta...mutta silti, minkä hevosmaailman doctor Housen maailma onkaan minussa menettänyt!

No vakavasti puhuen, kävin illalla tallilla ja Lotta oli onneksi paljon parempi. Käveli taas omaan eloisaan tapaansa talliin. Jalka oli kyllä edelleen lämmin (kaikki muut jalat olivat ihan jääkylmät), ja aavistuksen turvonnut jalan ulkosyrjästä.

Koputtelin kavoiden pohjia pihdeillä. Selkeä aristus juuri tuossa oikean takasen ulkosyrjällä!

Diagnoosi siis pienehkö ruhje oikeassa takakaviossa. Hoitona lepoa, jalan kylmäystä, jos menee pahemmaksi tai aristaa vielä maanantaina niin soitan kengittäjän katsomaan sen. Vaikea uskoa että olisi kuitenkaan paise kun ei enää varonut sille jalalle astumista. Ja uskon myös, että kyse ei voi olla esimerkiksi niveltulehduksesta, koska se alkoi niin yhtäkkiä. Lotta on varmaan kolauttanut jalkansa terävään kiveen tarhassa. Hiekan alta niitä jokus tunkee pintaan, kun tarhat on pohjustettu niillä.

Aika näyttää, oliko valelääkäri oikeassa. Vai pitäisiköhän hankkia vielä second opinion?

Eiköhän tämä tästä!

Mitäs merkillistä tämä nyt sitten on?

Menikin jo liian hyvin hetken aikaa. Nyt on sitten taas jotain outoa, tällä kertaa takajalassa. Tässä olisi nyt tilaisuus tehdä diagnoosia, olkaa hyvät!

Tiistaina ihan ok koulutuuppausta maneesissa. Joukossa oikein hyviä hetkiä, paljon laukkaa, hevonen oli hikinen. Kylmäsin, linimenttiä.

Keskiviikkona Frida meni tallille ilman minua, kuulemma jo tuodessaan hevosta talliin tuli tunne että onko jokin eri lailla, mutta mitään erityistä ei näkynyt. Alkukäynneissä tuntui takaa jotenkin oudolta, lähinnä oikealta, ravissa parani. Kolmen katsojan mukaan ei ontunut ja lopuksi oli oikein hyvä liike, mutta hevonen oli kova ja vaikea ratsastaa.

Torstai eli tänään, oikea takanen näytti hiukan nesteiseltä (jännetupeissa on silloin tällöin nestettä, joskus enemmän, joskus vähemmän)  ja oli aavistuksen lämmin, toisaalta myös vasen oli hiukan lämmin. Lepuutti oikeaa kun harjasin. Ajatuksena oli tehdä käyntimaasto. Tuntui kävelevän oudosti ja hitaasti, mutta tiellä oli jäätä, joitain kiviä ja oli hämärää. Otimme pienen pätkän ravia ja liikkui ihan hyvin. Tallissa käveli ihan normisti, MUTTA sitten huomasin että kääntyessään karsinassa ja peruuttaessaan ei halunnut ottaa painoa jalalle. Talutin eteenpäin, oli ihan ok, laitoin peruttamaan ja jalka meinasi mennä alta. Mitä ihmettä?

Kylmäsin, laitoin linimenttiä. Jalassa ei näkynyt mitään. Lepuutti jalkaa jatkuvasti ( katselin pitkän tovin).

Paise? Jänne? Nivelet? Kintereet? Takapolvet?

Huoh.

Oho, piruettia!

Otsikko on ehkä vähän liioiteltu, mutta sitä tosiaan tänään harjoittelimme valmennustunnilla! Ja todellakin, jonkunlaista alkeispiruettia me menimme laukassa. Olin niin hämmästynyt että kun yritin ja maltoin niin moni asia sujui tänään oikeastaan tosi hyvin.

Laukassa menimme siis sellaisia harjoitusta, että pitkältä sivulta piti lähteä avoa laukassa, mennä sitä muutamia metrejä, suoristaa ja lähteä sitten keskilaukassa kohti valmentajaa, joka seisoi pituushalkaisijalla lähellä päätyä. Maija-valmentajan edessä piti sitten koota hevosta uudestaan sekä kääntää ulkopohkeella ja istunnalla sekä ulko-ohjalla pidättäen hevonen takaosakäännökseen. Teimme tätä ensin käynnissä ja sitten ravissa ja lopuksi laukassa. Laukassahan tämä muistuttaa jo jonkin verran piruettia. Ihan uskomatonta, Lotta teki työtä käskettyä ja laukka sujui muutenkin paljon paremmin kuin pitkään aikaan. Varsinkin vasen laukka. Oikealle Lotta on edelleen turhan vahva.

Olin ihan fiiliksessä tunnin jälkeen ja tosi tyytyväinen kerrankin myös itseeni, en hermostunut, en muuttunut kovakätiseksi, muistin kehua hevosta mutta olla silti napakka.

Mun tarvis vielä oppia olemaan paljon hienovaraisempi ja käyttää pienempiä apuja, ainakin ekalla kerralla. Mutta silti, ihan mahtavaa kun laukka-käynti -siirtymät sujuivat melko hyvin, ja laukka nousi kumpaankiin suuntaan huomattavasti aikaisempaa paremmin.

Käytössä oli nyt remonttiturpahihna, mutta se oli aivan löysällä kun en ehtinyt laittaa siihen lisää reikiä. Maija vain huokaili ja nauroi, eipä ollut siitä hihnasta paljoakaan hyötyä...

Torstaina olimme Lotan kanssa maastossa. Ehdin tallille puoli viideksi ja laitoin hepan nopeasti kuntoon. Sitten lähdimme härtyvään iltaan. Mä sitten rakastan tuota hevosta, kun se on niin luotettava! Pääsimme ravailemaankin melko paljon, kun metsäteiden reunoilla oli vielä mukavasti lunta. Nyt sekin taitaa olla mennyttä.

Tuli tänään yhtäkkiä taas kisa-asiat mieleen. Päästäänköhän jossain vaiheessa vielä kisaamaan? Olisihan se mukavaa, mutta ei  pääasia. Mulle tärkeintä on kuitenkin fiilis, mikä itsellä yhteistyöstä hevosen kanssa on,. Ja kisaaminen on melko kallista ja aikaa vievää puuhaa, pitäisi olla groomi ja kuski, traikku ja vetoauto sekä hevonen joka lastautuu helposti. No, aina voi unelmoida!

Lotta ja minä koulukisoissa viime keväänä.

Haljenneita hampaita

Kävimme tänään raspauksessa klinikalla ja kas kummaa, Lotan suusta löytyi muutaman piikin lisäksi kaksi haljennutta hammasta! Toinen oli ylähammas oikealla, neljäs poskihammas ja toinen alahammas vasemmalla, kolmas poskihammas.

Mentiin samantien röntgeniin jossa näkyi, että tulehdusta ei ilmeisesti ole (kuvasta oli hiukan vaikea tulkita), eikä halkeamia ole juureen saakka, vaan lähinnä molemmista hampaista on lohjennut palanen pois. Tilannetta siis nyt vain seurataan.

En oikein tiedä mitä ajatella. Kuinka vakava ongelma tämä on? Lotta on syönyt hyvin ja innolla, en ole huomannut että sillä olisi mitään vaikeuksia pureskella tai että se varistelisi ruokaa. Sen turkki kiiltää ja ulosteet ovat näyttäneet normaaleilta.

Se on ollut hiukan vahvempi suustaan kuin ennen, varsinkin oikealle, ja oikealta löytyikin piikkiä. Se on myös ehkä hiukan normaalia enemmän mukeltanut suullaan ratsastaessa.

Eläinlääkärin mukaan kuolain ei mitenkään ole voinut aiheuttaa noita halkeamia, eikä myöskään aiheuta kipua noihin hampaisiin kun sillä ratsastetaan, ainakaan nyt kun tulehdusta ei ole. Kuolainhan ei niihin ota kiinni. Mitään ratsastustaukoa ei tarvitse pitää.

Halkeamia ei myöskään vuosi sitten ollut, kun Lotta viimeksi raspattiin (tai ainakaan niistä ei sanottu mitään). Meillä oli silloin alan arvostettu ammattilainen raspaamassa.

Eli niiden alkuperä on arvoitus.

Olisi kiva kuulla, onko jollain muulla ollut vastaavaa?

Voi juku mua väsyttää....

Odota-odota-odota!

Oi että olen hyvällä tuulella! Tänään oli taas niin mukava ratsastus.

Olen nyt päättänyt panostaa tuohon laukkaan. Olen huomannut, että välttelen sitä koska...no, se vain on niin hankalaa. Ravi on helppoa ja näyttävää, siinä pystyn harjoittelemaan kaikenlaista, väistöt sujuvat melko hyvin, tiet tarkkoja ja hevonen nätisti kuolaimissa. Jopa harjoitusravi tuntuu oikein mukavalta.

Sitten kun pitäsi laukata niin kaikki muuttuu. Laukka on kiireistä, hevonen kovettaa itsensä, se ei laukkaa oikein selän läpi, anna periksi ristiselästä. Se on siis tavallaan ihan ok laukkaa, mutta ei vain tunnu puoleksikaan niin hyvältä kuin ravi. Ravissa voi oikein reteesti paistatella. Mulla on jopa semmonen olo että wau, kattokaa kun mulla on hieno hevonen! Laukassa taas ajattelen että hui, toivottavasti kukaan ei katso meitä.

No, perjantaina päätin että nyt se alkoi. En enää yritä keksiä tekosyitä aiihen, miksi ei voi kunnolla laukata. On ollut niin kylmää, ahdasta maneesissa ym, että laukattu on vain pari pääty-ympyrää per kerta. Ongelmana on kiireisyyden lisäksi se, että laukka ei pysy yllä. Siis hoputan hevosta koko ajan, samalla ärsyynnyn kun se ei tottele pidätettä. Tuttua?

Perjantaina sitten laukattiin. Ja laukattiin. Ja laukattiin. Hiki tuli, muttei oikein muuta. Vasta lopuksi sain molempiin suuntiin jollain tavalla kelvollista laukkaa. No, parempi kuin ei mitään.

Lauantaina Fridalla oli koulutunti, joka meni oikein mainiosti, myös laukka. Kyselin Fridalta mitä hän oikein tekee, kun Lotta menee niin nätisti laukkaa. Frida tokaisi että hän vaan miettii koko ajan että odota-odota-odota.

Heureka! Se toimi. Miten ihmeessä pelkkä AJATUS voi vaikuttaa niin paljon? En tiedä, mutta mentiin siis niin kivaa laukkaa tänään. Heti noston jälkeen ajattelin, että ei hätää, o-do-ta, o-do-ta....ja sehän rupes odottamaan. Jeeee! Lyhyen ja onnistuneen ratsastuksen jälkeen lähdettiin maastoon lumisille teille kävelemään kahden muun ratsukon kanssa melkein tunniksi. Onnistunut sunnuntairatsastus!

Tulossa maastolenkiltä 2.2.2014