maanantai 22. joulukuuta 2014

Pelko

Väittäisin, että pelko on osa tätä harrastusta. Vaikka pelosta aika vähän puhutaan, todella moni kokee sitä, ainakin aina välillä. Pelko on terveellistä, pelko on osa itsesuojeluvaistoa. Pelko on järkevääkin, mutta joskus sitä on silti vaikea selittää itselle.

Coco kuuntelee kengittäjän liikkeitä.

Nuorena minulta puuttui itsesuojeluvaisto melkein kokonaan, näin ainakin muistelen. Putosin hevosen selästä harva se päivä, eikä asia juuri hetkauttanut. Muistan menneeni kolmivuotiaan orin selkään, ilman satulaa, pelkkä riimu hevosen päässä. Kun tallikaveri yllytti. Huonostihan se seikkailu päättyi, kynsin peltoa raahautuessani mahallani hevosen perässä, riimunnarusta kiinni pitäen, eihän hevonen saanut päästä läheiselle isolle tielle.
Yhden vuokrahevoseni kanssa pelkäsin ajoittain, se oli varsin ärsyttävä, stoppaili, peruutti ojiin ja hyppi pystyyn. Sen sijaan monien muiden hevosten ja varsinkin erään vuokraponin kanssa ei pelosta ollut tietoakaan ja hevostelu oli aivan ihanaa. 

Notkea tyttö, etujalka venyy pallin päälle vaikka miten.

Kun ylläpitoponimme Falka tuli meille, olinkin mielestäni melko rohkea ratsastaja, tällaiseksi tädiksi ainakin. Niinpä lähdin ekoina päivinä yksin maastoon, lumisena, tuulisena päivänä. Silloisen tallin maastot olivat ison valtatien takana, ja tie piti ylittää. Olin lukuisia kertoja mennyt siitä toisen hevosen kanssa, eikä mieleen edes tullut, että siinä olisi mitään ihmeellistä. Hiukan tien ylityksen jälkeen poni kuitenkin pelästyi, ja kääntyi vauhdilla paniikinomaiseen laukkaan, vei minut kiitolaukassa valtatien yli. Tuuri ettei tullut autoa juuri silloin. Muistan edelleen sen tunteen kun tajusin, ettei mulla ollut mitään mahdollisuutta saada täydessä pakoreaktiossa olevaa hevosta pysähtymään.
Puoli vuotta kesti rakentaa luottamus uudestaan. Oli toki ollut omaa typeryyttäni lähteä tuntemattoman hevosen kanssa maastoon. Pakotin itseni maastoilemaan, vaikka pelkäsin niin että tärisin. Silloin hevosella on sairasloma, ja teimme vain maastokävelyjä, joita piti pidentää viikko viikolta hieman. Joka päivä tulin tallille ja jännitin, joka päivä huomasin, ettei mitään kauheaa tapahtunutkaan. Lopulta meistä tuli se luottoratsukko muille, maastossa pelkääville, eikä minua pelottanut tämän hevosen kanssa enää koskaan.

Lotan kanssa en koskaan pelännyt selässä, mutta sen sijaan pelkäsin aluksi karsinassa, kun laitoin sitä kuntoon. Pelkäsin myös tilanteita, joissa oli paljon ihmisiä vaikkapa maneesin ovensuussa, sillä Lotta saattoi potkaista ohikulkijaa. Useinkaan ihmiset eivät varoituksiani uskoneet, vaan seisoskelivat ihan vieressä. Koskaan ei onneksi mitään tapahtunut, muttamia potkuja tuli, mutta menivät ohi (niin oli varmaan hevosen mielestä tarkoituskin). Pelkäsin klinikalla vierailua, kun tiesin kuinka hankala hevoseni voisi olla. Sitä ihanampaa olikin, kun se alkoi käyttäytyä klinikallakin todella hyvin (valitettavasti se sai myös varsin usein klinikkasiedätyshoitoa...)
Pelkäsin aluksi myös tilanteita, joissa jouduin taluttamaan Lottaa, sillä se teki äkillisiä rajuja pystyynhyppimisiä.

Näihin käytösongelmiin saatiin apua ja lopulta molemminpuolinen luottamus oli erittäin hyvä ja hevonen kuului varmasti tallin helpoimpii käsiteltäviin. Maastoon lähdin täysin luottavaisin mielin ja laukkamaastot hevosen kanssa kahdestaan olivat parasta ihanuutta mitä olen kokenut. Tuntui että tiesimme toistemme ajatuksetkin ja joskus melkein itkin ilosta kun olimme yhdessä metsässä tai pehmellä hiekkatiellä päästelemässä.

Miksi näitä pohdin? Huomaan että sisuksiini on taas pitkästä aikaa hiipinyt pelko. Pelko putoamisesta, pelko loukkaantumisesta. En edes muistanut, että tällainenkin tunne on olemassa.

Tämä johtuu tietysti siitä, että putosin. Ajattelin että se ei niinkään minuun vaikuttanut, mutta nyt huomaan olevani erittäin jännittynyt, kun vain ajattelenkin meneväni ratsastamaan. Yhtenä päivänä en kertakaikkiaan vaan saanut itseäni sinne satulaan. Herkkä hevonen vaistoaa jännitykseen helposti ja noidankehä on valmis. Päätin sitten vain juoksuttaa.

Coco on aivan ihana hevonen, niin ihmisrakas ja seurallinen. Coco peilaa ihmistä ihan täysin. Se tarkkailee ihmistä ja reagoi joko rauhoittuen tai huolestuen ja väistäen. Erityisesti tämä korostuu selässä, jossa ratsastajan keho antaa sille impulsseja myös tiedostamattomasti. 
Pääsenkö tästä yli, saanko itseni koottua ja jännityksen solmun avattua? Voinko olla Cocolle sitä, mitä se tarvitsee, vakaa, turvallinen ihminen, johon se voi luottaa tilanteessa kuin tilanteessa? Osaanko olla se, joka määrittelee sille rajat, mutta tekee sen herkästi?

En tiedä.

Tänään kun menin tallille, olivat hevoset saaneet juuri päiväheinät. Siitä huolimatta Coco tuli heti luokseni ja laittoi päänsä syliini. Se kengitettiin ekan kerran ja käyttäytyi juuri niin hienosti, kun sen oli sanottu käyttäytyvän. Se on niin suloinen ja luottavainen.

Tässä on kyllä kova pala pohdittavaksi.

Ei voi olla kiltimpää kengitettävää, lisäbonuksena kengittäjä sai välillä pusuja.


38 kommenttia:

  1. Rohkeus ei ole sitä, että ei pelkää, vaan sitä, että kykenee toimimaan peloistaan huolimatta. Näitä viisaita sanoja yritän omassa elämässäni toteuttaa niin hevos- kuin työelämässäkin.

    Putoamiseen rupeaa tällain aikuisiällä suhtautumaan eri tavalla kuin nuorena, eihän silloin edes koskaan sattunut. Nyt jos putoaa, tuntuu siltä, että ihan jokainen luu menee poikki ja kroppa ei yksinkertaisesti palaudu niin nopeasti. Nyt sinun ja Cocon olisi hyvä ottaa ihan rauhassa ja pysyä teidän molempien mukavuusalueella ratsastuksen suhteen niin kauan, kun epävarmuutta on. Uskon kyllä vahvasti, että te selvitätte tämän "hidasteen" teidän yhteisellä taipaleella. Uskon sen tähden, että olet sisukkaasti ennenkin käsitellyt pelkojasi hevosten kanssa ja selvinnyt niistä. Ja ennen kaikkea siksi uskon, että tämä on vain ohimenevää on se, että olet ottanut tärkeimmän askeleen ja myöntänyt asian olevan näin ja en myöskään epäile hetkeäkään ettetkö myös uskalla pyytää ihmisiltä apua asiaan muodossa tai toisessa.

    Anna itsellesi ja Cocolle aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista ja viisaista sanoista. Otan nyt aikalisän ja yritän vain rentoutua hevosen seurassa. Ei meillä ole mihinkään kiire.

      Poista
  2. Otat rauhassa vaan. Teette niitä juttuja, mitkä tuntuu hyvältä ja pikkuhiljaa venytätte mukavuusrajoja.

    Pelko on mielenkiintoinen asia. Hyvä renki, mutta huono isäntä. Kun sen tiedostaa, on jo puolitiessä ratkaisuun, mikä se sitten ikinä onkaan.

    Itselleni kävi syksyllä niin, että ihan todenteolla pelästyin, kun pieni kiltti varsani heitti ekat kunnon rodeot. En tippunut, mikä oli hyvä juttu, mutta tiedän rajani, koska aiempi hevoseni oli samanlainen rodeolinko. Tämä tapahtui vieläpä ratsastustunnilla, jossa olin itse melko neutraali ja valvovan silmän alla. Sen jälkeen selkään meni jokusen kerran ihan vieras ja kuten aiemmin kirjoitinkin, tällä setillä mennään jatkossakin. Välillä enemmän, välillä vähemmän, riippuu miten oma pää pelaa. :D Tunsin sen rodeoshow'n jälkeen jännityksen kasvaneen itsellä liian isoksi, kun kiipesin selkään. Nyt olin pari kk ratsastamatta ihan hevosen sairasloman vuoksi: Jännitys on poissa. Ihmeellistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se rodeo on mun kauhistus. Ei Coco edes mitään isoja pukkeja tehnyt, mutta se tunne, kun hevonen köyristää selkää ja sitten huomaa lentävänsä ilmassa....huh. Oon mä aikaisemminkin kokenut pukkeja, mutta tämä hevonen on melko vikkelä ja pääsi yllättämään mut.
      Täytynee tosiaan ottaa rauhassa. Toivottavasti mullekin käy niin, että jossain vaiheessa vain pelko hälvenee. Mä tosin luulen, että mun on pakko ottaa härkää sarvista ja vaan ratsastaa ja katsoa sotten mitä tapahtuu ja pysynkö hengissä :) En kestä vaan odotella ja katsoa, että josko se siitä.

      Poista
  3. Samantyylisesti olen itsekin parivuotta sitten pohtinut ja pähkäillyt kun omistin kiltin mutta reaktiivisen ja isoliikkeisen nuoren hevosen. Muutaman kerran tuiskahdin alas ja tahtomattani nämä kalvoivat rohkeuttani ratsastajana. Työstin omaa kasvavaa epävarmuutta ja valmennuksissa kaikki sujuikin aina hyvin kun oli omat ajatukset kasassa. Tein päätöksen luopua hevosesta jos löydän sille huippukodin, ja sellainen löytyikin heti! Tuohon ratkaisuun päädyin, koska vaikka olen kokenut ja tavoitteellinen ratsastaja, ei minulla enää ole halua kilpailla ja panostaa valmennuksiin yhtä paljon kuin ennen- miksi sitten ylläpidän kilpahevosen hermorakenteen ja reaktiokyvyn omaavaa hevosta kun se ei ihan sopeudu omiin toiveisiini?

    Jokatapauksessa, rohkeutta vaatii tehdä päätöksiä eikä kaikki edes tee vaan paljon näkee epäsuhtaisia ratsukoita joissa mennään herkän ja hienon hevosen mielenliikkeitä myötäillen. Itse pidin hevostelusta pienen tauon ja mietin mitä oikein haluan ennenkun aloin etsiä uutta hevosta. Nyt omistan unelmieni täyttymyksen, aivan ihanaluonteisen ja paljon kapasiteettia omaavan nuoren hevoskokoisen rotuponin. Tämän kanssa tavoitteet ei ole yhtään matalammalla, mutta tietyllä tavalla sen kanssa on kaikessa touhuamisessa parempi olo itsellä kun olen "hevosen tasalla". Vaikea selittää, mutta ei tule koskaan tämän kanssa olo, ettei uskalla mennä selkään tms ja maastoilu on erilaista. Uusia harrastuksiakin on tullut löydettyä mm. Näyttelykehät mutta se on toinen juttu. Itse siis löysin taas ilon ja innostuksen harrastukseen takaisin hevosta vaihtamalla vaikka henkisesti se oli kova paikka. Tulipa pitkä sepustus mutta toivon sinulle ja tammallesi kaikkea hyvää ja mukavaa joulun aikaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, tiedän kyllä tismalleen mistä puhut. Hyvä huomio tuo, että monet vaan jatkavat, vaikka pelko jatkuu ja koskaan ei nauti ihan täysillä. Kyllä mäkin olen jo nyt pohtinut, että onko tuo ihana hevonen kuitenkin mulle liian paljon kisahevosen luonteella varustettu. Sitähän se on. Sillä on liikettä ja moottoria. Olen luvannut itselleni, että mikäli siltä vaikuttaa että valinta oli minulle väärä, en jää junnaamaan, vaan etsin hevoselle uuden kodin. Coco on monella tapaa niin hieno, että varmasti löystyisi halukkaita ottajia, uskon. Toisaalta haluan olla varma päätöksestäni, ettei sitten kaduta, joten kyllä me ainakin hetken vielä yritetään tutustua toisimme. Mutta mistäpä sitä tietää, ehkäpä minäkin päädyn vielä joskus poniin, ne on aina ollut mun heikkous, kimot connemarat erityisesti, oih!

      Poista
    2. Hei, olen eri kuin edellinen kommentoija, pakko minunkin jakaa ajatukseni yllä olevaan liittyen. Viisaita ajatuksia Liisa! Ei ole häpeä vaihtaa hevosta jos se hankittu hevonen ei osoittaudukaan sopivaksi. Se on rohkeutta ja viisautta tietää mitä itse haluaa ja mikä itselle sopii. Minulla on eräs ystävä, muutama vuosi takaperin, tehnyt ratkaisun missä kuukauden jälkeen totesi ettei uusi (nuori ja reaktiivinen tamma) sopinut hänelle, hän oli myös tippunut useampaan kertaan ja pelko astunut kehiin. Loppujen lopuksi sai sovittua myyjän kanssa yhteisymmärryksessä hevosen palautuksesta ja tämän jälkeen osti "elämänsä hevosen". Hänelle se oli oikea ratkaisu, mutta vaikeaa se päätöksen tekeminen oli. Hän sanoi silloin ettei pysty harrastamaan, jos koko ajan pelkää koska se heittää alas. Hevonen oli muutoin kiltti ja helppo käsitellä ja toimi kyllä muilla ja loppuajan sitä ratsastikin tallityöntekijä ongelmitta ennen kuin hevonen palautui myyjälle,
      Tämän harrastuksen tulee olla kivaa ja jos pelko hallitsee liikaa ei se sitä enää ole. Ja koska riskit kuuluvat tähän lajiin on niitä turhia riskejä ottaa ja silloin se on turhaa jos ei enää nauti vaan pelkää.

      Tsemppiä jatkoon! Tuumaa rauhassa ja tee niin kuin sinusta parhaalta tuntuu!

      Poista
    3. Ootte kyllä molemmat mun pään sisällä hyvin! Juuri noin ajattelen. En halua, että hevostelu on selviytymistä sillä hilkulla päivästä toiseen, vaan sen täytyy olla rentoa. Mitä oon huomannut, monella se on juuri sitä selviytymistä ja jännittämistä. Monet eivät varmaan edes oikein tiedosta sitä, ja jotkut eivät myöskään ehkä koskaan kokeneet sellaista rentoa luottamusta hevosen kanssa, sitä fiilistä että on varma ja turvallinen olo hevosen kanssa. Se on mulle niin kaikki kaikessa. Ristiriitaista kyllä, en silti haluaisi esimerkiksi kylmäveristä rauhallista puskapollea, hiukan äksöniäkin saa olla, kunhan ei mukavuusraja veny liikaa ja liian usein.

      Poista
  4. Kiitos kun kirjoitit tästä aiheesta näin avoimesti! Uskon, että meitä on monia, jotka yrittävät tasapainotella tämän asian kanssa. Tsemppiä kauniin Cocon kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.
      Tallikavereidenkin kanssa ollaan puhuttu paljon näistä asioista ja aivan ihanaa suhtautumista ja kannustavaa tsemppaamista oon saanut. Ja samalla kuullut monien muiden samanlaisista mietteistä omalla kohdallaan.

      Poista
  5. Ihan tuttua itselleni uuden hepan kanssa. Jokaisen kanssa olen kokenut alussa pelkoa. Vaikka kaikki ovat olleet kilttejä, rauhallisia, on niissä löytynyt tietynlaista vauhdikkuutta ja yllätyksellisyyttä. Jokaisen kanssa olen hioutunut yhteen ja ensimmäisen kanssa menikin tosi kauan, meniköhän pari-kolme vuotta peräti kun aloin löytämään sitä varmuutta, mitä olen hakenutkin. Toisen kanssa meni vuosi ja nyt tämä kolmas. Aivan erilainen, ei mikään tahmatassu. Mutta miten yhteen hevoseen voi soveltua kaksi adjektiivia: rauhallinen (vakaa), siltikin vireä ja sitä eteenpäinpyrkimystä on ihan omasta takaa. Joudun työstämään pelkoani yhäkin, välillä sitä ei ole lainkaan, olen tunteen yläpuolella, kannan maastoilussa, vaikka hevonen säikkyisikin. Välillä taas ei mitään syytä ja pelko on mielessä, mitä jos...

    Niin me ihmiset kuin ystävämme hevonen vaativat toistoja, toistoja ja toistoja. Kunnes siitä yhteisestä menosta tuleekin tuttua. Olen sitä mieltä, että epävarmuus ei ole paha, pelko ei ole paha, tottumuksen kautta hevonenkin oppii luottamaan tilanteeseen, vaikka joissakin tilanteessa pelottaisikin. Koska se tottumus ja opittu tekeminen vie sen pelottavan tilanteen yli, missä sekä ratsastaja että hevonen on voinutkin pelätä. Ratsastajana voin pelätä sitä, etten ole varma, miten hevonen reakoi ja hevonen taas voi reakoida jännitykseeni tai ulkoiseen tekijään, minkä ärsykkeenä voi olla sen hetkinen innostuneisuus juurikin vireydestä tms. Kun tottumuksen kautta on tullut rutiinia, tuo se turvallisuutta ja luottamusta yhteiseen tekemiseen, pelko väistyy vähitellen. Näin itse ajattelen, ja toistojen kautta olen selättänyt pelon. Välillä se on läsnä voimakkaammin, välillä taas tunnetaso voi olla ihan cool. Mutta toki ennakoin ja mietin, mutta en anna sen estää. Jos tilanne on ylitsepääsemättömän jännittävä, talutan ja en anna näin jännityksen välittyä satulan kautta hevoselle. Sitten kun tilanne on rauhoittunut, takaisin selkään.

    Puoli vuotta on ollut yleensä se kausi, jolloin pelko on ollut voimakkaimmillaan ja vähitellen tämän jälkeen se on alkanut hälvetä.

    Nämä ovat hyviä pohdintoja ja monille tuttuja. Kuten muutkin ovat kannustaneet, anna aikaa itsellesi. Jokaisella on oma polkunsa, mitä kulkea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, rutiinit tuovat turvallisuutta ja meillä niitä rutiineja ei vielä ole. Joskus tietysti on niinkin, että rutiineista huolimatta kaikki on aina hiukan jännittävää. Hevoset ovat erilaisia. En tosiaan muista, että Lotan selässä olisin oikeastaan koskaan jännittänyt, se on kyllä hämmästyttävää. Saa katsoa mitä tulevaisuus tuo mulle ja Cocolle.

      Poista
  6. Tuttuja juttuja. Itse olen pelkojeni kanssa tehnyt tosi paljon töitä enkä voi vieläkään sanoa olevani rohkea. Anu sanoi kommentissaan hyvin; rohkeus ei ole sitä ettei pelkää vaan sitä että pystyy toimimaan peloista huolimatta. Tätä olen itse noudattanut hevosten kanssa. Asiat pitää pystyä tekemään ja viemään loppuun vaikka pelottaisi, mutta järkeä saa käyttää ja saa edetä rauhassa. Ei ole pakko syöksyä heti pelkoa päin.

    Jotenkin musta tuntuu että pärjäät kyllä Cocon kanssa kun etenette rauhassa. Sulla on niin jotenkin niin järkevä ote hevosen kanssa toimimiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Noora! Mä luulin olevani rohkea, mutta nyt on kyllä mukavuusraja ylittynyt. Meinaan kuitenkin hiukan piinata itseäni ja katson, miten käy. Jotenkin luulen, ettei tää homma ratkea, jos vaan odottelen että rohkaistuisin vaan jonkinlainen itsensä pakottaminen on nyt tehtävä. Jos edelleen tuntuu jatkuvasti liian pelottavalta, niin sitten on pakko luovuttaa. Justiinsa kuulin, miten kivasti Coco oli mennyt tänään yhden nuoren naisen kanssa, ei mitään ongelmia. Ehkä mäkin sitten pystyn :)

      Poista
    2. Näinhän se on, katsot meneekö pelot ohi ja pääsetkö siihen fiilikseen että teillä on mukavaa. Jos et pääse niin sitten ehkä joku toinen hevonen on sopivampi. Ja se on ihan ok jos siihen tulokseen päädyt. Hevosteluun menee niin paljon aikaa, rahaa ja energiaa, että se kuuluu olla pääsääntöisesti mukavaa ja miellyttävää.

      Poista
    3. Näin juuri! Teit itsekin silloin aikoinaan viisaan ratkaisun!

      Poista
  7. Arvostan että kirjoitat avoimesti tästä aiheesta, näitä varmasti pyörittelee aika ajoin moni muukin, etenkin jos menopelinä on nuori ja/tai reaktiivinen hevonen. Heitän itse välillä vitsinä, kun olen jonkun muun hevosen selässä kuin omani, että onpas mukavaa kun ei koko ajan tarvitse pelätä henkensä edestä. Mutta ihminen on joskus eniten tosissaan silloin kun vitsailee... Jos epävarmuus ja pelko käy ylitsepääsemättömäksi, on viisautta myöntää se ja toimia, vaikka se sitten tarkoittaisi hevosen vaihtamista.

    Onko sinun mahdollista ratsastaa Cocoa muutaman kerran niin, että joku muu on ollut ensin sen selässä? Saisitkohan sitä kautta varmuutta ja luottoa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, taidan tehdä juuri noin seuraavaksi. Sekin auttaa kun on vaan joku kaveri katsomassa perään. Täytyy myös toivoa että maneesissa on rauhallinen hetki, Coco kun ottaa ihan valtavasti kierroksia muista hevosista ja meidän talli on täynnä noita pomppivia nuoria, hehhe.

      Poista
  8. Täällä myös yksi tätiratsastaja on joutunut pitkästä aikaa katsomaan pelkoa suoraan silmiin. Melkein 9 vuotta sitten koin totaalisen pelon ottaman ylivallan ratsastuksessa. Pelko vei kaiken ilon ratsastuksesta ja päädyin myymään silloisen hevosen, koska en saanut tähän luottamusta enää takaisin millään. Tallille tulosta oli tullut vastenmielistä. Sitten uuden hevosen kanssa etenin pikku hiljaa omaa tahtia, siedättäen itseäni jännityksestä eteenpäin. Ja voin sanoa, että sen jälkeen minusta on tullut aika mukavan rohkea. Ei nyt mikään hullunrohkea, mutta rohkea tätiratsastaja :) Nyt viikko sitten koin nuoren (4.v) hevoseni kanssa maastossa pelästymisen aiheuttaman täyskäännöksen ja tämän jälkeen hillittömän laukkaspurtin. Maahanhan sieltä tultiin. Itse koen hallitsemattoman vauhdin pahimmaksi ja tuollainen tilanne tuntuu samalta kuin olisit autossa, jossa kaasupoljin on hirttynyt kiinni ja auto kiihtyy eikä ratti toimi, yllä kauhunsekainen. Tällä hetkellä käyn keskustelua itseni kanssa, että annanko tämän pelon noustaa itseään takaisin tai selätänkö nämä vanhat haamut sammuksiin saman tien. Pelko kun on sellainen hallitsematon seuralainen. Sitä ei voi järjellä selittää eikä hallita. Itse aion ottaa nyt vähän takapakkia ja edetä ylivarovaisesti asioiden kanssa ja korjata tuota säröä luottamuksessani.

    Stemppiä teille jatkoon ja toivotaan, että teillä luottamus ja yhteistyö löytyy. Ihana lukea tätä blogiasi, jota niin ahkerasti päivität ja ihanasti jaat päivittäiset talliasiat kanssamme :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän mitä tarkoitat, se tunne kun hevonen kunnolla lähtee, aivan pelko persuuksissa... Sellainen alkukantainen pakoreaktio, joka on jotain ihan muuta kuin pikkupyrähdys. Se on pelottavaa.
      Toivottavasti pääset tuon pelon yli jotenkin, helppoa se ei varmasti ole. Itse olen huomannut, että kun sen pelon toin esille ja puhuin siitä, jo se helpotti. Yksinään kun vatvoo, niin asia saa ihan suhteettomat mittasuhteet - pahimmillaan niitä pohtii jopa keskellä yötä. Tsemppiä!

      Poista
  9. Jonkinasteinen pelko on mielestäni tervettä. Tunnustan että nykyiseltä hevoseltani en ole tippunut koskaan. Koen että hevonen on normaalitilanteissa aika turvallinen, vaikka saattaa sekin välillä säpsyä. Vanhalta nyt eläkkeellä olevalta ruunalta lentelin alinomaa, ja yhden pahan putoamisen jälkeen (hevonen nousi pystyyn ja minä tipuin lahjakkaasti ) oli kyllä aika vaikea mennä takaisin selkään. Mutta menin silti. Kyllä tässä iässä tippumisen pelko on aika luonnollista. Kroppakaan ei ole enää niin joustava ja putoamisesta tulee tosi kipeäksi. Aikoinaan omistamani tamma heitti ratsastajansa pois selästä ja minun oli vaan pakko ratsastaa sillä kun kukaan muu ei uskaltanut. Voin sanoa että se oli aika kamalaa. Kyllä minusta kuitenkin tuntuu että kannattaa yrittää, ja antaa asialle aikaa, mutta ei kannata myoskään soimata itseään pelon takia, on luonnollista että putoaminen tuntuu pahalta ja vaivaa takaraivossa. Ja sen jälkeen luottamuksen rakentaminen vaatii yritystä ja aikaa. Varmasti tuntemuksesi ovat aivan normaaleja jokaiselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on aikuisiällä ollut hyvä tuuri, olen pudonnut muutaman kerran, vain yhden kerran loukannut itseni (solisluun jänne paukahti ja luu nousi ylös). Parina viime kertana ei ole tullut edes mustelmaa, ainoastaan hiukan jäykistynyt olo. Tyttärenikin ihaili että lensin sieltä selästä aika sulavasti :) Kamalalta kuulostaa jos kukaan muu ei uskalla ratsastaa, onneksi sitten myit sen tamman, Ja ruuna kuulostaa kyllä todella kivalta tapaukselta.

      Poista
    2. Joo, ei ollut kiva tunne kun kukaan muu ei uskaltanut selkaan. Eihan siita sitten mitaan tullut. LIikaa psykologista painolastia. Pitais varmaan menna jollekin putoamiskurssille, niin oppisi tippuilemaan oikein :-)

      Poista
  10. Puhutteleva aihe, ja varsin tärkeä kaikille hevosten parissa touhuaville. Tunteeseen luottaminen on todella tärkeässä osassa omaakin harrastustani. Joskus se tunne vaan nousee turhan korkealle tasolle, alkaen ensin epävarmuutena ja muuttuen siitä mahdollisesti myös peloksi. Ja mitä enemmän sitä miettii, sitä kovemmaksi se tunne muuttuu ja pian sitä on ihan varma että kaikki kauheudet tapahtuu jos nyt menee hevosen selkään. Eikä se tunne kyllä ole väärässä, sillä jos itsellä on vähänkään epävarma olo, ei hevonenkaan ole kovin luottavaisella mielellä.

    On hyvä että otat vähän aikalisää, ja uskon että tunnet sen kyllä kun on se hetki mennä taas selkään, ja vaikka vaan kävellä pari kierrosta maneesissa. Ei sen tarvitse olla yhtään sen ihmeellisempää, pääasia että siitä jää teille molemmille hyvä fiilis. Sit ensi kerralla voi ehkä jo kävellä vähän pidempään ja niin edelleen!

    Itselläni on hevosia vähän joka kehitysvaiheessa, ja kieltämättä aina kun nuoren hevosen ensimmäiset ratsastukset on edessä, "kerään" vähän rohkeutta ratsastamalla rakasta aikuista oriani, joka on silleen sopivalla tavalla raju! Pehmeä liikkeissään, mutta vähän turhan raju kuitenkin. Sieltä ei pääse putoamaan, mutta tuntee kyllä selvinneensä kun sen kanssa maastoilee! Jotenkin sen jälkeen kaikki on helpompaa, tai ainakin tuntuu siltä! Olisiko sinullakin mahdollisuus ratsastaa välillä jotain muita hevosia, ettei ikävä tunne pääse kasvamaan liian isoksi?

    Toinen mitä teen itse todella paljon, varsinkin jos on kyseessä tuollainen nuori, reaktiivinen hevonen, on maastakäsittelyharjoitukset ja ohjasajo. Haluan ensin varmistaa että hevonen on täydellisesti hallinnassa maasta käsin, ennen kuin nousen itse selkään. Teen yleensä muutaman päivän "tehokuurin" maastakäsittelyä ja ohjasajoa, ja sen jälkeen hevonen on niin kuuliainen, että ratsastus sujuu hyvin, ja juuri tietty sen takia että itselläkin on luottavainen olo!

    Luota omaan tunteeseen, ja kun tunne on oikea, tiedät että voit mennä hyvillä mielin selkään ja mitään ikävää ei tapahdu! Baby steps, siitä se taas lähtee! Ja oikein hyvää joulua teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo maastakasittely on erittain hyva idea, harrastin sita aikoinaan paljon. Ja kavelysta on hyva aloittaa. 'Luottoratsu' on myos hyva idea. Silloin talloin on kiva olla vahan lungimman hevosen selassa, jolloin saa itseluottamusta. Monia hyvia ideoita.

      Poista
    2. Hyviä ajatuksia. Mulla ei ole kyllä mitään pelkoa suurimman osan hevosista kanssa, joilla olen ratsastanut, Lotan kuoleman jälkeen koeratsastin 21 hevosta ja sen lisäksi ratsastin ainakin kymmenellä eri hevosella. Yhtä tai kahta hiukan jännitin, mutta enimmäkseen en. Joten tää jännityksen tunne ihmetyttää kovasti.
      Maastakäsittely on kyllä hyvä asia ja sitä olenkin tehnyt lähes joka päivä Cocon kanssa. Se on tosi kiltti.

      Poista
  11. Itselläni on 10 vuotias ruuna, joka on aina välillä jännittynyt, liian energinen ja ääniherkkä. Useampienkin putoamisien ja läheltä piti tilanteiden jälkeen olen tullut jollakin lailla varovaiseksi, ja huomaankin välillä ratsastavani jännittynyttä hevostani liian hitaassa temmossa, kun päinvastoin pitäisi ratsastaa reippaasti eteen ja laittaa paljon tehtäviä hevoselle, jotta se keskittyisi. Olen myös huomannut, että juoksuttaminen/ohjasajo ennen ratsastusta auttaa, samoin esim. kovalla tuulella, vieraassa maneesissa, kuljettaessa jne. käytän hepan korvissa superloni palloja, jolloin se on rauhallisempi, maastoon en mene koskaan ilman gramaaneja jne. Silti en onneksi koe pelkääväni, ainoastaan järkevöityneeni iän myötä, ei aina ole pakko kaivaa verta nenästään. :) Minulta on monesti kysytty, että kuinka jaksan tuon viirupäisen hevoseni kanssa puuhailla, mutta kun hevoseni on hyvä, niin se on tosi hyvä, ja se auttaa jaksamaan. Paljon tsemppiä ja kekseliäisyyttä treeneihin teille. Niin ja kesää kannattaa odottaa virkeät hevoset ovat yleensä silloin ihanan rauhallisia. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä totta, että kesällä monet hevoset ovat ihan erilaisia, varmaan Cocokin. Nyt pimeys, tuuli ja maneesiruuhkat tuovat kyllä haasteita. Monet varmaan oppivat pikkuhiljaa keksimään keinot, joilla viirupäiden kanssa pärjää. Ja monet hienot ja lahjakkaat hevoset ovatkin niitä välilllä kahjoja tapauksia, jotka sitten toisaalta antavat myös paljon.

      Poista
  12. Hieno avoin kirjoitus! Otatte nyt rauhassa. Talvipakkaset ovat varmaan pahinta aikaa virkun nuoren uuden hevosen kanssa. Apua vaan tarpeeksi, niiltä vararatsastajilta ja valmennustunteja - ette kumpikaan ehdi keskittyä jännittämiseen tai pöllöilyyn kun osaava opettaja pistää ratsukon töihin. :)
    Myös itselläni on pelko melko "lähellä pintaa" - joko liittyen tietyntyyppisiin asioihin tai tietynlaisiin hevosiin. En esimerkiksi näkisi itseäni minkään suurensuuren, reaktiivisen kilpahevos-puoliverisen ratsastajana, myös esteillä on rimakauhua... ja asioita on monia muitakin. Mietiskelin tätä asiaa itsekin kun tipuin yhdeltä lainahevoselta hiljattain, ja totesin että panostan nyt omaan ratsastukseeni, valmentautumiseen ja hevoseni koulutukseen niin paljon kuin rahkeet riittävät.
    Olisiko sinun mahdollista mennä välillä myös muiden hevosilla? Saisit niitä rentoja onnistumisia joista voisit "kerätä rohkeutta". Tsemppiä ja rauhallista joulunaikaa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, aivan totta että tämä ei ollut ehkä paras mahdollinen vuodenaika nuoren ja virkun hevosen hankkimiseen. Luojan kiitos meillä sentään on maneesi, jossa ei ainakaan ole liukasta.
      Vosihan sitä varmaan toisilla hevosilla mennä, mutta ei se asiaa oikein auta, kun en niitä jännitä, tätä omaa vaan :)
      Mutta katsotaan kuinka tässä käy.

      Poista
  13. Mulla ei ole kauhean viisaita sanoja, mutta hieno kirjoitus jälleen.

    Täällä yksi mamis. En ole koskaan ollut rohkea. Parikymppisenä hyppäsin esteitä aluetasolla, ihan matalia 90-100cm. Pelkäsin aina ennen suoritusta niin, että meinasin oksentaa, ekan esteen jälkeen onneksi hälveni. Hurjia maastokokeiluja mulla kyllä on muistona noilta ajalta. Silloin ei miettinyt nurinmenemisiä yms. Nyt uskallan vaivoin laukata rauhallista laukkaa sänkipellolla tarkastettuani ensin laukattavan kohdan moneen kertaan...

    Pelkoni vuoksi pysyttelen suomenhevosissa, koska ne eivät yleensä ole niin nopeita liikkeissään eivätkä pukit ole niin rajuja. Jos tulisin kunnolla alas selästä jostain pukkisarjasta, en varmaan kiipeäisi sinne enää uudelleen.
    Nykyinen suomenhevonen lähti kerran maastossa viemään ja tultiin kiitolaukassa pari kilometriä. Siitä jäi pitkäksi aikaa kammo, en varmaan vieläkään ole niin rohkea kuin ennen tuota tapahtumaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua pelottaa lähinnä pukit ja pystyynhyppiminen, eikä tietysti ryöstäminenkään mukavaa ole. Mitkään pienet säntäilyt tai pienet ilopukit ei häiritse. Cocolla ratsastaminen tuntuu aluksi siltä, kuin istuisi dynamiittipötkylän päällä. Koska tahansa saattaa räjähtää. Mutta kyllä se siitä sitten rauhoittuu. Mutta aika vänkä se tunne on. En oo oikeestaan ennen sitä noin vahvasti kokenut.
      Se on muuten jännää, kun näistä puhuu niin todella, todella monet pelkäävät paljon. Mä en ole edes tajunnut ennen, kun esimerkiksi Lotan kanssa en selässä koskaan pelännyt. Se oli kyllä huippuhevonen <3

      Poista
  14. Tässä on jo ollut monenlaista samaa sanovaa viestiä. Pelko on normaalia. Sitä on hyvä olla jossain määrin. Mutta sinä päätät missä tahdissa te menette, eikä ole häpeä ottaa rauhallisesti.

    Nuoret hevoset ovat taipuvaisempia tuollaiseen käyttäytymiseen. Ensimmäisen vuoden Rainbown kanssa jännitin aika paljon. Blogini alkuaika on täynnä postauksia, joissa jännitän maastoilua ja milloin mitäkin, varsinkin maastossa laukkaamista. Mutta on se nyt palkitsevaa, kun mulla on ihanan 99% varma ratsu alla. Enää me ei hötkyillä kauheasti (kop kop puuta ;) ja mennään kuolaimetta. Laukataan maastossa ym ym. Mikään hevonen ei ole 100-varma, mutta anna nuorelle hevoselle aika. Anna tutustua myös sinuun ja oppia luottamaan. Kyllähän se siitä!

    Mukavaa ja rauhallista joulua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyykin lukea sun blogin alkuajoista! En mäkään epäile, etteikö asiat paranis ajan kanssa, mutta olishan se hauska tietää, kuinka kauan se kestää ja tuleeko hevosesta koskaan esimerkiksi maastovarma. Mutta niinhän se on että unelmahevosia ei voi ostaa, ne on itse tehtävä.

      Poista
  15. Joskus me ihmiset vain pohditaan liikaa. Lapsena ei pohdittu ja siksi varmasti oltiinkin rohkeampia. Ainakin sulla on monta hyvää kokemusta luottamuksesta ja rohkeudesta joten kyllä se siitä, anna vain itsellesi aikaa :)

    VastaaPoista
  16. Lapsena oli myös ne luut vähän joustavampia :) Ei vaan, ollaan yhden mun ikäisen naisen kanssa vitsailtu, että testataan onko meillä osteoporoosia, kun välillä muksahdetaan maahan. Toistaiseksi on luut pysyny ehjinä kuitenkin.
    Se on totta, että noi aikaisemmat kokemukset auttaa. Tosin täytyy sanoa, että nyt on kyllä myös käsissä vähän eri kaliiberin hevonen, ei ole ns. tätiratsuainesta, eheheh.

    VastaaPoista
  17. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista