Tunne, energia ja mansikan maku

Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin, ovat viime päivien, tai oikeastaan viikkojen, ratsastukset olleet parhaimpia koko yhteisenä aikanamme Lotan kanssa.
Kyllä, olen ollut epävarma siitä, liikkuuko hevonen aluksi edes puhtaasti. Toisaalta se taas on ollut tasapainoisempi, yhteistyöhaluisempi ja eteenpäinpyrkivämpi kuin koskaan.

Outoa? Ehkäpä, ehkäpä ei.

Mielessäni liikkuu nyt monenlaisia ajatuksia, jotka oikeastaan kumpuavat tästä tilanteesta, kun en ole voinut tai uskaltanut ratsastaa ihan täysillä. Olen siis mennyt lyhyitä, enimmäkseen alle puolen tunnin pätkiä hevosen oloa tunnustellen. Jos Lotta on vaikuttanut huonolta, en ole ratsastanut ollenkaan.
Ensinnäkin vaihdoin kolmipalasta ihan tavalliseen, paksuhkoon perusniveleen Kaisan blogin innoittamana. Heureka! Tuntuu kuin jo se olisi tuonut jo yksistään suuren eron.

Mutta kaikkein suurin ero on tullut siitä ajatuksesta, että alkuverryttely ei suinkaan ole keventelyä ympäri ja ympäri kentän. Se on ennemminkin virittelyä, painon saamista taakse, hitautta ja energiaa samaan aikaan. Se on jotain, mitä pitää saada hevosen korvien väliin. Rentoutta, aktiivisuutta. Pinnan alta kumpuavaa energiaa. Sitä, että hevonen odottaa ja on aktiivinen samaan aikaan.

Olen miettinyt esimerkisi Saijan ja Sannan blogien innoittamana Sciense of Motionia. Vaikka en siitä mitään tiedäkään, jo lukuisat videot ja tekstit netissä kertovat jotain. Olen miettinyt käymiäni valmennuksia, erityisesti klassisen puolen. Ennen kaikkea olen vain keskittynyt ja ratsastanut tunteella.

Koska olen halunnut säästää etujalkoja, olen (maasto)kävelyn jälkeen aloittanut siirtymisillä. Olen löytänyt ihan uuden ajatuksen käsistä! Sitä on vaikea selittää. Ne vain ovat siinä. Lähellä toisiaan, edempänä kuin ennen, ylempänä kuin ennen, eivät lukossa, eivät vaatimassa hevosen päätä mihinkään. Ne vain tuntevat suupielet. Käsien sijaan tunnustelen asioita istunnalla, jaloillani. Olen kehittänyt silmät takapuoleeni. Mietin meneekö hevonen eteen heti, vastaako se, onko tarpeeksi herkkä. Kasvatan hevosen takajalat häntäluustani alas. Laukka nousee pienellä istunnan muutoksella, minun on helppo istua siinä. Siirtymät onnistuvat hyvin ja ymmärrän vihdoin, miten siirtymät myös alas voi ratsastaa jalalla. Saan ylipäätään pidettyä jalat ympäri hevosen ja tunnen, kun koko hevonen tulee paljon suuremmaksi, korkeammaksi. Vannon, että olen tuntenut sen, miltä ylämäki tuntuu. On helppo pitää kädet paikoillaan ja tehdä niillä vain pieniä, pieniä liikkeitä. Hevonen liikkuu kepeästi ja puhtaasti, säilyen rentona.

Tuntuu kuin olisin saanut maistaa mansikkaa. Ja kaikki tämä on tullut siitä, kun olen yrittänyt opetella ratsastamaan siten, etteivät Lotan etujalat rasittuisi. Lotta on ollut niin kevyt, energinen ja kuulolla. Siksi on ollut myös ihana lopettaa jo puolen tunnin jälkeen, kun hevonen tuntuu läpiratsastetulta.

Yksinäni kun tuolla kentällä olen tuhertanut, en yhtään tiedä miltä meno näyttää. Tunne on kuitenkin ollut niin hyvä, että en edes välitä.
Olen kiitollinen näistä ihanista hetkistä ja siitä tunteesta, jota olen saanut kokea. Vaikka tämä tunne loppuisi huomenna, on se kuitenkin ollut olemassa, ainakin hetken!

Kävimme poseeraamassa laitumella.