Suunta on oikea

Tänään oli hyvä heppailupäivä.

Olen ollut jotenkin huonon ratsastusitsetunnon vaivaama viime päivinä tai viikkoina. Jonkinlainen epävarmuus on kalvanut sen suhteen, että onko Mandy menossa oikeaan suntaan, saanko sitä yhtään suoremmaksi ja miltä koko touhu oikein näyttää.

Tänään oli pitkästä aikaa valmennus. Valmentaja ei ollut kumpikaan kotivalkuistamme, vaan eräs Ypäjältä tuleva valmentaja, joka puhuu varsin suorasukaisesti, hyvässä ja pahassa.

Viimeksi hänen valmennuksensa oli ihan toukokuun alussa ja siitä jäi vähän nuiva olo, tuntui ettei mikään mennyt putkeen.

Melkein kuukausi oli välissä ja hevonen on kuulemma mennyt todella paljon parempaan suuntaan. Ja oikeita asioita ollaan kuulemma tehty. Hevonen oli pohkeen edessä ja suoristuikin loppua kohti mukavasti.

Olen harvoin tullut muutamista kommenteista yhtä iloiseksi kuin tänään.  Minua nimittäin suoraan sanoen jännitti tämän päiväinen valmennus todella paljon. Olin vähän sellaisessa mielentilassa, ettei tästä kuitenkaan mitään tule. Sitten sain kuitenkin itseni jotenkin tsempattua positiiviseen vireeseen. Olin ajoissa, ehdin laittaa hevosen rauhassa kuntoon ja verkatakin reilun vartin. Tällaiset asiat usein vaikuttavat tosi paljon siihen, millaisella mielellä sinne hevosen selkään menee.

Mandy oli alusta saakka tosi hyvä. Ravi yllätti jopa valmentajan ja minutkin. Se oli tosi isoa, pyrkivää ja sellaista energistä, jossa tuntuu kuin hevosen koko mahanalus oli täynnä jalkoja (tämä on muistaakseni Marko Björsin käyttämä mielikuva, joka on jostain syystä jäänyt mieleeni).

Hän seuraa mua. Viikolla käytiin kerran myös maneesissa. Kakkoja korjatessa Mandy seuraa kuin koira.

Ulko-ohjassa olen alkanut hiukan roikkua liikaakin, täytyy myös muistaa päästää hevonen kääntymään ja asettumaan. Tahdin täytyy olla reipas ja pohkeilla muistuttaa heti jos uhkaa jäädä pohkeen taakse. Volttien jälkeen täytyy valmistella suoristus jo ennen uralletuloa. Kulmatkin täytyy valmistella pehmeästi, eikä mennä "kaatokulmia" 

Laukasta saatiin kehuja, hieno laukka ja pyysin eteenpäin juuri oikeissa kohdissa ja kehuin myös oikeissa kohdissa.

Siirtymisiin tarvitaan pehmeyttä. Mandy on niin herkkis, että pysähtyy tösähtäen kuin seinään, jos ei valmistele kunnolla.

Ohjilla voin pitää enemmän vastaan. Sisäohjankin pitää olla vakaa.
Lopuksi vielä käyntiä eteenalas ja Mandy venytti hienosti ja käveli kuulemma läpi selän. Yes, ihan mahtavaa!

Hymy sen kertoo. Valkun jälkeen perjantaina.

Kaikkein iloisin olin siitä, että Mandyn liike tuntui niin hyvältä, alusta saakka. Ihan kuin kinnervaivat alkaisivat hellittää ja hevonen olisi saanut voimaa lisää myös sinne heikompaan oikeaa puoleen.

Eilen muuten hieroin sitä aika pitkään selästä, lautasista ja sään ympäriltä, ja hevonen nautti silminnähden, huuli pitkällä. En tiedä, onko silläkin osuutta asiaan, että oli niin letkeän oloinen.

Syötin vielä aika pitkään vihreätä ja nautittiin kertakaikkiaan upeasta kesäillasta. Parhautta!

Mandy pääsi hetkeksi laitumelle komean nuoren miehen kera. Oi onnea. varsinainen laidunkausi alkaa viikon päästä.

Videokooste tädistä ja valkoisesta tammasta

Tekaisin iltani ratoksi pienen videokoosteen tästä omasta kultamussukastani.
Kooste on tehty niistä pätkistä, joita tässä puolen vuoden aikana on otettu. Pätkiä maneesista ja ulkokentältä, satulalla ja ilman.

Mitäs tykkäätte?

 


Maneesin pohja on Mandylle selkeästi mieluisampi, kuin kenttä. Kuitupohjalla liikkeessä on huomattavasti enemmän joustoa.

Hiukan nyt jänskättää laittaa videota. Paljon on meillä korjattavaa, mutta kun mietin, että pystyn näinkin kohtuullisesti ratsastamaan tällä titaanikankulla, niin olen oikein onnellinen. Ja koko ajan opetellaan lisää. Tasaisuutta, suoruutta...mutta kiire ei ole mihinkään.

Onnen Rippeitä - sekä Pena Poni  -blogien inspiroimana olen nyt viime päivinä yrittänyt saada ryhtiliikettä ratsastukseeni ja varsinkin se ulko-ohjaan liittyvä ahaa-elämys on auttanut paljon. Se pieni tahditus, jota Mandyllä on kentällä ollut, tuntuu kadonneen sen myötä, että en roiku siinä sisäohjassa, vaan haen itsepintaisesti ulkosuupieltä tuntumalle.

Ensi viikolla on ohjelmassa maastoilua ja valmennusta. Ja maailman mahtavimmat ratsastusilmat ilmeisesti jatkuvat, huippua!

Pieniä onnenhetkiä

Pienet asiat tekevät onnelliseksi. Kuten se, että voin lähteä hevoseni kanssa ilman seuraa maastoon koska vaan, jännittämättä. Nyt on koettu ekat maastolaukatkin ihan kahdestaan. Olen jo melkein unohtanut sen, että harvojen hevosten kanssa on näin rentoa. Melkein tippa linssissä välillä tuolla ratsastan, kun mietin että tässä sitä taas nyt ollaan, oman hepan kanssa maastossa, en olisi uskonut.

Eilen nähtiin ihan pikkuisia sorsanpoikia uintiretkellä lammessa ja vihreällä pellolla leikkivä kettu. Punainen turkki välkehti auringossa. Kun kännyimme tielle, tuli kettu samaan aikaan metsästä ja käveli hetken meidän edessä. Mandy katseli uteliaana, mutta ei edes hätkähtänyt.

Ravailtiin ja sopivassa loivassa ylämäessä laukattiin. Pehmeäpohjainen hiekkatie houkutti vielä uudestaan kääntymään ja laukkaamaan toisenkin kerran. Mandyn laukka maastossa on niin ihanaa ja pyöreää.

Laukka-ylämäki (tässä mennää alamäkeen, jotta päästäisiin taas laukkaamaan ylöspäin).

Mandy ei lainkaan kyseenalaista pyyntöjä maastossa. Kun keksin, että mennäänpä vaikkapa tuota polkua, lähtee se kyselemättä juuri sinne. Vastaan on jo tullut vaikka mitä, mutta hevonen ei tunnu hätkähtävän juuri mitään. Mikä ihanuus!

Myös se tekee onnelliseksi, kun saa taas pienen ahaa-elämyksen. Parina viime päivänä se on ollut ulko-ohja. Ja sellainen havainto, että sillä saan sitä hevosta oikeasti suoristettua.
Ulko-ohjan tuki ja sisäpohje, oikeastaan koko sisäjalka, työntää hevosta kohti ulko-ohjaa. Eikä haittaa, vaikka asettuisi aluksi koko ajan ulos, pikkuhiljaa se siitä alkaa suoristua, kun pitää sisäohjan elävänä. Tämä kuuluu näihin asioihin, joita valmentaja on hokenut vuosia, mutta vasta nyt oikeastaan tajuan asian.

Ja tuo suloinen tamma  tulee joka kerta heti minua vastaan, kun kävelen tarhaa kohden. Se on niin syötävän söpö ja seurallinen. Ja ahne :)

Mandyn uusi kevättakki.

Pientä huolenaihettakin on tietysti. Ainahan niitä on tässä hevoshommassa. Mandyn kinnerpattijalka on edelleen hiukan toista takajalkaa jäykempi. Sehän nyt on ollut tiedossa, mutta en vaan pysty olemaan huolehtimatta, miettimättä, analysoimatta... noh, tiedätte tunteen.
Kuitenkin se on mun mielestä tullut paremmaksi ja ennen kaikkea hevonen tuntuu tyytyväiseltä, sellaisia protestointeja, joita talvella oli, ei ole nyt ollut pitkään aikaan. Ihan mahdottomia en siltä myöskään vaadi. Laukka tuntuu olevan se, joka ei suju, jos pattijalkaa kolottaa. Välillä laukka nousee mainiosti, välillä huonommin, mutta en ota siitä stressiä, vaan keskitymme siihen suoristamiseen, enimmäkseen käynnissä ja ravissa.
Onneksi meillä on klinikka ihan naapurissa, käydään jossain vaiheessa näytillä ja katsotaan, mihin suuntaan patti on menossa.

Istunnan sietämätön vaikeus

Kylläpä on ollut aktiivinen hevosteluviikko. Useampi valmennus, maastoilua ja treeniä. Päähuomio on ollut nyt istunnassa.

Mulla on aina ollut notkoselkä ratsastaessa (ja muutenkin) ja onnettomuuden jälkeen se on entisestään pahentunut. Mandy on aika leveä ja mun lonkat kireät. Siitä seuraa se, että selkä vetää notkolle vielä herkemmin. Vaikka kuinka yrittäisin muistaa pyöristää alaselkää, niin selkä menee notkolle kun hetkeksikin herpaannun.

Välillä tuntuu jopa siltä, että en edes yrittämällä pyöristää selkää saa tuota notkoa pois. Meidän uusi satula, Amerigo Vega, niin ihana kuin se muuten onkin, tuntuu jotenkin vielä korostavan notkoa, siinä kun on painopiste niin edessä, että tuntuu kuin se veisi mun pyrstöä jotenkin ylöspäin. Satula on kuitenkin hyvä hevoselle, joten on vain opeteltävä ja jumpattava itseään.

Tykkään Mandyn asennosta tässä kuvassa, kaulaa on mukavasti edessä. Mutta missä mun jalka seikkailee? Menin alkukäyntejä ilman jalustimia, ja tässä menossa ilmeisesti  pohkeenväistö.

Näissäkin kuvissa mä ihan oikeesti luulin istuvani hyvin. Huhhuh. No, hevonen näyttää kuitenkin kivalta.

Valmentaja-Maija yrittikin mua lohduttaa, että ei maailman kauneinkaan istunta auta, jos ei osaa ratsastaa. 

No, ehkäpä ei, mutta kyllä mä voisin ottaa vähän joustavammat lonkanloitontajat, jos ois tarjolla. Näissä (tai no ainakin toisessa) kun on sen verta titaania sisällä, että ei oo niin helppoa saada auki.

Väistätystä.

Noh, valitukset sikseen, näillä mennään kun ei muuta voi, ja parhaamme yritetään.

Tällä viikolla on ollut niin mahtavat ilmat, että ei voi todeksi uskoa. Tallin kaikki hepat tarhailevat nakuina ja nauttivat elämästä, suurin osa röhnöttää ketarat oikoisenaan auringossa.

Mandykin on ollut aika laiskanpulskea, mutta kyllä virtaakin riittää, kun hiukan paineistetaan.

Tässä mun tyyppiongelma, vasemman kyljen lysähtäminen, yritän istunnalla vängätä hevosta väistämään, kun pitäisi saada se vastaamaan vasempaan pohkeeseen.

Maanantaina ratsastin kentällä, Mandy oli hiukan tavallista vaikeampi ja jotenkin saippuapala enkä saanut siihen oikein otetta. Tiistaina oli valmennus, jossa tehtiin melko vähän, paljon käyntiä ja hiukan ravia, en kauheasti saanut siitä irti. Keskiviikkona tuuletin turhautumiset maastossa kahdestaan Mandyn kanssa, kiipeiltiin ja nautittiin ihanasta kevätillasta. 

Mäen päällä.

Mandy on kyllä niin mahtava maastoheppa. Nytkin läheisen talon pihalla poltettiin roskia tynnyrissä ja sieltä tuli hirveä musta savu, jonka läpi mentiin ilman pienintäkään ongelmaa. Mitään se ei tunnu pelkäävän.

Käytiin myös maistamassa ekat vihreät ja tammalla oli aivan hirveä himo ruohonkorsiin.

Oikean kierroksen ongelma. Hevonen ei taivu sisäpohkeen ympärille eikä asetu. Aika luonnollista, kun katsoo mun asentoa. Koko ihminen menossa vasemmalle, vaikka pyytää hevosta oikealle.

Venyttelyä. Mites noi ohjat on tolleen?

Torstaina mun tallikaveri piti mulle tunnin ja mietittiin mun istuntaa. Sain tosi hyviä vinkkejä, joita yritän nyt pitää mielessä. Tosin huomaan näistä tänään otetuista kuvista, että niin ne vaan jo taas unohtuivat. Samperin vaikeata, kun on vanha, jäykkä kroppa. Mutta ei haittaa, jatkan yrittämistä ja olen onnellinen siitä, että ylipäätään voin ratsastaa.

Aika kiva venytys, pikkuisen liikaa painoa edessä tosin.

Perjantaina Maija piti mulle tunnin ja ah, miten paljon tuli taas muistettavaa. Mandy oli oikein kiva ja varsinkin oikea laukka oli ihan superhyvä nyt. Maija on viimeksi pitänyt meille tuntia joskus alkutalvesta, ja hänen mielestään Mandy oli edistynyt ja saanut voimaa ja rauhallisuutta. Ja kun näitä kuvia katson, niin jes, se on myös laihtunut ja maha hiukan pienentynyt, eikö vaan?

Tässä kivaa venytystä, mutta taas tämä oikean kierroksen ongelma ratsastajalla. Löysä, voimaton vasen puoli, vasen hartia liian takana.

Laukkaa. Näyttiäs kuin ei olis tuntumaa, mutta ulko-ohjassa kyllä on.. Tässäkin vaan liikaa notkoa mun selässä.

Kiva kuva, mutta ratsastajalla käsi reidessä. Mrrrrr.

Nämä kuvat otti Frida tänään, mua vähän laiskotti, mutta pyörittiin kuotenkin kentällä jonkin aikaa. Sitten Mandy pääsi suihkuun ja tarhaan piehtaroimaan oikein antaumuksella. Paljon raikasta vettä, tuppo heinää eteen ja neiti jäi tyytyväisenä nauttimaan uskomattoman upeasta kelistä.

Mitäs tähän sanois?

Jes, tässä sentään ulkopohje lähellä, hyvä mä!!

Vapunpäivän maastolaukkaa

Tänään on tasan puoli vuotta siitä, kun Mandy tuli meille.

Aivan mahtava päivä. Lähdettiin maastoon kaverini kanssa ja oltiin päätetty että tänään otetaan molemmat ekat maastolaukat hepoilla.

Olen kyllä maastoillut jo jonkun verran Mandyn kanssa. Viime aikoina olen saanut paljon varmuutta ja luottamusta sen kanssa. Vastaan on tullut rekkaa, moottoripyörää, ravuria, irrallaan olevia koiria...eikä hevonen ole pelästynyt mistään. Suurimmat kuohahdukset aiheutti shetlanninponi, jolla oli kärryt perässä. Silloin mentiin hetki passagea, mutta ei sen ihmeempää.

Lähdössä maastoon. Mikä ilma! Toppaliivikin oli ihan liikaa.

Tänään oli tallilla estekisat. Oli tuomaritelttaa, kaiuttimia, hurja määrä vieraita hevosia, trailereita, lastenvaunuja, lapsia, koiria. Lähdettiin tallinpihalta maastoon Mandy ekana, ja rohkeasti meni hässäkän läpi säpsähtelemättä. Jonkun ajan päästä tien sivussa oli auto ja pusikossa sahattiin moottorisahalla. Mandy vähän hidasteli, mutta ei pelännyt.

Ravailtiin aika pitkät pätkät ja sitten nostin etunenässä laukan. Mandy laukkasi kaunista pyöreää laukkaa, ihan hillitysti. Mäen alla päästin sen menemään kovaa ja kyllä lähti! Ihan mahtavaa. Ja mäki oli sen verran jyrkkä, että oli helppo saada hevonen kiinni.

Mäen päältä mentiin vielä metsään. Ihanaa satumetsää sammeleineen. Oikein tunsi, kuinka hevonen keskittyy ja käyttää selkää.

Loppumatka vielä ravailtiin ja kotiin saapui kaksi tyytyväistä ratsukkoa. Käytin vielä tilaisuutta hyväksi ja pyörin tallinpihalla Mandyn selässä kisahulinassa. Hevonen oli täysin rauhallinen. Melkein olisi tehnyt mieli mennä hyppäämään muutama pikkueste, hehe.

Niin hyvä mieli. Ihan hykertelen onnesta.

Miksi juuri Mandy?

Viime vuosi oli hevostelussani varsin tapahtumarikas, eikä aina niin positiivisesti.

Vuoden alussa minulla oli omistuksessani hieno, kaunis ja lupaava Coco-tamma, joka reaktiivisuudessaan oli minulle kuitenkin aivan liian vaikea.
Hevostelusta tuli ekan kerran mun elämässä niin jännittävää, että jo aamupäivällä töissä oli perhosia vatsassa pelkästä ajatuksesta, että illalla pitäisi ratsastaa. Hevosen selässä jännitti ja tottakai hevonen jännittyi myös. Hyvin pian huomasin, että tämä juttu ei toimi, en kokenut mielekkääksi edes yrittää. Näin vanha ihminen tuntee itsensä ja tietää, missä raja kulkee.

Nopeasti tein päätöksen ja Coco löysi uuden, superhyvän kodin ilman, että laitoin sitä edes varsinaisesti myyntiin.

Söpö, mutta liian virmakka Coco.

Seuraavat kuukaudet koin taas hevostelun iloa, kun ystäväni poni Simppa tuli hetkeksi ylläpitoon ja antamaan terapiaa. Simppa oli saman ikäinen kuin Coco, mutta tämän kanssa mikään ei pelottanut, se kun oli sellainen hassu ponipoika.

Simpan kanssa talvella 2015.

Ilman Simppaa olisin jäänyt ehkä pelkomoodiin, joten oli kyllä ihan mahtavaa saada se lainaksi. Ostamistakin kyllä mietittiin puolin ja toisin, mutta päädyttiin kuitenkin siihen, että Simppa palasi kotiinsa.

Laukkaa kentällä huhtikuussa 2016.

Vähän tämän jälkeen sain viestiä, että eräs pieni kiltti ja pitkäharjainen tamma etsii hiljaisesti uutta kotia. Muistan, kun istuin kahvilassa Roomassa syntymäpäiviä viettämässä, kun sain kännykkääni videot pikku tammasta. Tuli välittömästi tunne, että tuossa on sitä jotain.  Harmitus olikin kova, kun asia jäi sillä kertaa siihen, vaikka minua tamma olisi kiinnostanut.

Jatkoin ratsastusta melko ahkerasti, valkoisella pikku ruunalla ja muutamilla muillakin. Jotain ostoajatuksiakin oli jälleen, kunnes hiukan vajaa vuosi sitten tapahtui se ikävä onnettomuus, joka oli lopettaa koko harrastuksen. Siellä maneesin pohjalla maatessani mietin, että mahdanko koskaan enää nousta hevosen selkään.

Kun onnettomuudesta oli kulunut nelisen kuukautta, olin opetellut uudestaan kävelemään ja päässyt muutaman kerran turvallisen terapiaissikan kanssa ratsastamaan. Tuntui siltä, että harrastus voisi jatkua, mutta mistä löytyisi sopiva, luotettava hevonen? Oli ihan selviö, että hevosen tuli olla täysipäinen, lähes kaikessa muussa voisin joustaa.

Sitten sain taas yllättäen viestin valkoisen tamman omistajalta.

Uusi tyttömäinen loimi. 

Kun lähdimme katsomaan Mandya, olin vielä aivan toipilas. Hevosesta voisi rodun puolesta olettaa, että se on melkoisen säpäkkä, mutta kun kuulin sen historiaa, niin vakuutuin siitä, että tähän tammaan voisi luottaa, kun sen vain oppisi tuntemaan. Mandy oli hiukan samanlainen sekoitus eloisuutta, säpäkkyyttä, rohkeutta ja järkevyyttä, kuin Lottakin.

Koeratsastus oli lyhyt, hiukan käyntiä ja pitkän sivun verran ravia. Jostain syystä olin kuitenkin jo varma, että tämä se on.

Eka ratsastus Mandyllä koe"ratsastuksen" jälkeen. Oli jännää.

Oli kuitenkin selvää, että alku ei tulisi olemaan helppo. Uusi hevonen, pimeä vuodenaika, kankea kroppa ja takaraivossa vellovat pelot eivät olleet maailman paras lähtökohta harrastuksen uudelleen käynnistämiselle. 

Mandy hiukan piukeana kentällä, kun kaivosta tuli kummallinen surina. 

Ihana parin tunnin maastolenkki.

Kaikki lähti kuitenkin hyvin käyntiin. Toivuin ratsastuskuntoon ihmeen nopeasti. Aika pian ratsastin jo lähes päivittäin. Aluksi jännityin itse joka kerta, kun Mandy vähänkin säpsähti jotain. Oli tosi vaikeata alkaa luottaa siihen. Mutta kerta kerran jälkeen huomasin, että se ei todellakaan tee mitään pahaa, vaikka eloisa onkin.

Alkuvuodesta tuli hankalampi jakso. Mandyllä on lievä kinnerpatti, ja se ilmeisesti vaivasi. Luultavasti samalla tuli hiukan vatsavaivoja ja satulakin saattoi olla huono. Tamma oli huonolla tuulella ja protestoi, laukannostot tulivat hankaliksi. Ei se mitään pahoja tehnyt, ei vaan ollut oma kiltti ja touhukas itsensä.

Onneksi vatsavaivat häipyivät psyllium-kuurin ja maitohappobakteerien avulla. Taisi heinäeräkin muuttua. Satulaa haettiin ja löydettiin sovittajan avulla parempi. Kinner hoidettiin. Etsittiin sopivaa suhdetta treenien ja palauttavien jaksojen välille. Kuukauden verran otettiin aika kevyesti, sitten vähitellen palattiin taas normaaliin. Laukatkin alkoivat taas nousta.

Toki mietin, haluanko ostaa hevosen, jolla on kinnermuutos. Tärkeintä mulle on kuitenkin se, että hevonen on sellainen, johon luotan ja josta tykkään. En tarvitse kilpahevosta, mutta haluan kivan ja fiksun hevosen, jolla on mukava ratsastaa. Mandy on mutkaton kaikissa hoitotoimenpiteissä ja helppo lastata. Sillä on hyvät kaviot, kuivat jalat ja terveet hampaat. Se on kinnerpattia lukuunottamatta perusterve. Mandy pysyy langoissa ja kestää laitumella, tulee myös toimeen muiden hevosten kanssa. Sen kanssa voi maastoilla yksin ja porukassa, ekana, tokana tai viimeisenä. Se on mulle passelin kokoinen. Jarrut pelaavat ja suu on todella pehmeä. Askellajeissa on tosi helppo istua.

Puolen vuoden aikana ehdin tuntemaan hevosen jo aika hyvin. Keskinäinen luottamus kasvoi kovaa vauhtia. En olisi koskaan uskonut, että ratsastus voi olla vielä onnettomuuden jälkeenkin näin kivaa. Pelkäsin, että alan pelkäämään, mutta niin ei käynyt.

Kiitos siitä kuuluu Mandylle.

<3

Muistiinpanoja kahdelta ensimmäiseltä viikolta

Kun menimme katsomaan Mandya ekan kerran lokukauun alussa 2015, olin ollut hevosen selässä vasta muutaman kerran onnettomuuden jälkeen. Frida koeratsasti ja minä ratsastin kaksi kierrosta kentän ympäri käynnissä ja yhden pitkän sivun ravia. Se riitti siihen, että tiesin tykkääväni hevosesta. Kuukauden  päästä haimme hevosen kotiin.
Tilanne oli kuitenkin jännä, olin vielä toipilas ja ratsastus piti aloittaa vähitellen. Siksi sovittiin, että Frida ratsastaa aluksi enemmän ja minä totuttelen pikkuhiljaa kroppaani ja mieltäni hevosteluun. Lupasin antavani itselleni aikaa, luvan jännittää ja pelätäkin. Periksi en kuitenkaan halunnut antaa.

Tässä vielä lisää muisteluita, kirjoitettu siinä vaiheessa kun Mandy oli ollut meillä kaksi viikkoa.

******************
Kirjoitettu 14.11.2015

1.11. Sunnuntai

 Mandyn eka aamu uudessa paikassa, oli aamulla hirnunut tarhassa paljon, mutta kun kaikki hevoset oli tuotu ulos, se rauhottui.  Kävelytin ja juoksutin pari kierrosta, näytti hiukan jäykältä, mikä johtunee viime viikon ratsastusvapaasta (rokotusreaktion takia) ja kuljetuksesta edellisenä iltana. Mandy oli maannut karsinassa jo ekana iltana heinää syöden, aika rento typykkä!

Ihan kivaa tälleen vaan chillailla, patja on pehmeä ja ruokaa tuodaan nokan eteen, ei hullumpi paikka tääs uuskaan.

2.11 Maanantai

Kävin aamulla kävelyttämässä ja rapsuttamassa, laittelimme lettiä harjaan. Suloinen! Frida kävi illalla ratsastamassa kevyesti, kun itse olin iltavuorossa, ja hyvin oli mennyt. Hiukan oli pelännyt maneesin ovea, ja jännittänyt mutta ei tosiaankaan tehnyt mitään tyhmää.

Letti numero 1. Ei paha. Mahdanko jaksaa tai ehtiä tällaisia aina väsäämään?

3.11 Tiistai

Päätin, että nyt alkaa mun ratsastukset. Menin kentällä, ja sain tallista kaksi tukihenkilöä, eka kierros taluttaen ja sitten uskalsin jo mennä yksin :). Käyntiä, ravia ja sitten myös hiukan laukkaa molempiin suuntiin! Ekaa kertaa "oman" hevoseni kanssa siis laukkaa! Ihan mahtava fiilis, kivalta tuntui! Luulen että oon hankkinut aivan ihanan hevosen!

Wauuuu, me laukataan! Ihana, upea marraskuun päivä, kuin kesällä. Tunnelmat huipussaan!

4.11 Keskiviikko

Nyt korkattiin maneesi. Ratsastin kevyesti, ehkä puoli tuntia. Kaikki sujui hyvin ja heppa oli tosi kiltti. Tuli makea fiilis ratsastamisesta. Maneesissa oli myös Jenna Ainon kanssa meidän turvana, mutta ei mitenkään pelottanut.

Mussukka.

5.11. Torstai

Jenna ratsutti Mandyn. Tykkäsi ja sanoi, ettei Mandy lotkauttanut korvaansakaan millekään äänille taikka pomppivalle juoksutettavalle, joka oli klinikalla tutkimuksissa. Kivalta näytti, varsinkin sitten kun Mandy rentoutui.

6.11 Perjantai 

Käytiin taluttaen kävelyllä aamulla  Pötrösen lenkki. Mandy oli kiltisti, mutta sitä selkeästi jännitti ja kerran piti hypätä ojaankin, kun edellä kulkeva hevonenkin hyppäsi, hahaha.

Onnellinen heppätäti.

7.11 Lauantai

Frida ratsasti, aika kevyesti ja laukkaa kevyessä istunnassa, spurtteja. Mandy on niin kiltti, voi laukata pitkin ohjin. Ihana heppa!!!

8.11 Sunnuntai

Mä ratsastin ja oma kroppa tuntui tosi jäykältä. Jaana kävi myös selässä ja laukkasi, kun itselläni loppui kunto ja halusin, että laukkahommat viedään loppuun.

9.11 Maanantai

Frida ratsasti illalla maneesissa, kivasti meni ja Mandy oli oikein hyvä ja rento. Alan pikkuhiljaa luottamaan siihen, ettei tuo hevonen tee mitään tyhmää, oli sitten päivä tai ilta, kentällä tai maneesissa. Love.

Ihana, kaunis Mandy.

10.11 Tiistai

Päätin, että nyt rupean vaan rääkkäämään enemmän lonkkaani, katsotaan kuinka käy. Ratsastusta ehkä vajaan tunnin maneesissa, kivaa oli. Oli aluksi hiukan hidas pohkeelle, otin raipan käteen ja johan piristyi (raipalla ei todellakaan tarvinut edes koskea ja laitoin sen hetken päästä pois). Laukan jälkeen vähän sählä, laukkasin vain ihan hiukan, kun ei kunto (oma) oikein kestä.

11.11 Keskiviikko

Saman verran, Mandyllä oli nyt hurja kiire koko ajan, mulla oli raippa alusta saakka kädessä, ja se ehkä sai Mandyn vähän kuumaksi. Yritin saada hidasta mummoravia, mutta tarjosi Vermon iltalähtöä. Laukan jälkeen alkoi sähläys, mutta se on oikeastaan vain herttaista ja se on niin kiltti kuitenkin koko ajan, vain touhottaa.

Mua ei jännitä enää ollenkaan.

12.11. Torstai

Juoksutusta, Mandy oli villi ja laukkasi kuin viimeistä päivää, häntä pystyssä ja pää korkealla, selkä notkolla, näytti arabiorilta. On kuitenkin kevyt kädessä eikä yritä mitään tyhmää, mutta energiaa piisaa. Tässä on meillä työmaata! Kävelyllä tiellä. Työkaveri Anne oli katsomassa Mandyä.

13.11 Perjantai

Ensimmäinen valmennus (päivämäärää uhmaten)! Ihan superkivaa! Mandy sai paljon kehuja ja minä paljon vinkkejä. Nyt saatiin aikaan hidasta, energistä ravia, laukkakin oli hillittyä. Mä jaksoin jopa 40 minuutin valmennuksen! Wau, mä oikeesti ratsastin, uskomatonta! Ratsastushimo kasvoi. Jalka jomotti hiukan, mutta ei pahasti. Oli sen arvoista!!

Taas mahtifiiliksessä. Kunto kesti yli puolen tunnin valmennuksen ja Mandy oli todella kiva.

14.11 Lauantai

Fridan ja Mandyn kanssa kävelyllä maastossa. Frida selässä. Mandy oli ihana ja kiltti. Tehtiin noin neljän kilometrin lenkki.

On se vaan niin mainion näköinen tamma!

Kahden viikon saldo: Mandy on aivan ihana hevonen ja juuri sellainen, jota olen varmaan koko ikäni etsinyt. Eloisa, utelias, pirteä, herkkä ja kuitenkin hurjan kiltti. Olen aivan myyty ja rakastunut. Myös oma kunto on kestänyt paremmin kuin oletin. Ihan mahtavat kaksi viikkoa.