Miksi juuri Mandy?

Viime vuosi oli hevostelussani varsin tapahtumarikas, eikä aina niin positiivisesti.

Vuoden alussa minulla oli omistuksessani hieno, kaunis ja lupaava Coco-tamma, joka reaktiivisuudessaan oli minulle kuitenkin aivan liian vaikea.
Hevostelusta tuli ekan kerran mun elämässä niin jännittävää, että jo aamupäivällä töissä oli perhosia vatsassa pelkästä ajatuksesta, että illalla pitäisi ratsastaa. Hevosen selässä jännitti ja tottakai hevonen jännittyi myös. Hyvin pian huomasin, että tämä juttu ei toimi, en kokenut mielekkääksi edes yrittää. Näin vanha ihminen tuntee itsensä ja tietää, missä raja kulkee.

Nopeasti tein päätöksen ja Coco löysi uuden, superhyvän kodin ilman, että laitoin sitä edes varsinaisesti myyntiin.

Söpö, mutta liian virmakka Coco.

Seuraavat kuukaudet koin taas hevostelun iloa, kun ystäväni poni Simppa tuli hetkeksi ylläpitoon ja antamaan terapiaa. Simppa oli saman ikäinen kuin Coco, mutta tämän kanssa mikään ei pelottanut, se kun oli sellainen hassu ponipoika.

Simpan kanssa talvella 2015.

Ilman Simppaa olisin jäänyt ehkä pelkomoodiin, joten oli kyllä ihan mahtavaa saada se lainaksi. Ostamistakin kyllä mietittiin puolin ja toisin, mutta päädyttiin kuitenkin siihen, että Simppa palasi kotiinsa.

Laukkaa kentällä huhtikuussa 2016.

Vähän tämän jälkeen sain viestiä, että eräs pieni kiltti ja pitkäharjainen tamma etsii hiljaisesti uutta kotia. Muistan, kun istuin kahvilassa Roomassa syntymäpäiviä viettämässä, kun sain kännykkääni videot pikku tammasta. Tuli välittömästi tunne, että tuossa on sitä jotain.  Harmitus olikin kova, kun asia jäi sillä kertaa siihen, vaikka minua tamma olisi kiinnostanut.

Jatkoin ratsastusta melko ahkerasti, valkoisella pikku ruunalla ja muutamilla muillakin. Jotain ostoajatuksiakin oli jälleen, kunnes hiukan vajaa vuosi sitten tapahtui se ikävä onnettomuus, joka oli lopettaa koko harrastuksen. Siellä maneesin pohjalla maatessani mietin, että mahdanko koskaan enää nousta hevosen selkään.

Kun onnettomuudesta oli kulunut nelisen kuukautta, olin opetellut uudestaan kävelemään ja päässyt muutaman kerran turvallisen terapiaissikan kanssa ratsastamaan. Tuntui siltä, että harrastus voisi jatkua, mutta mistä löytyisi sopiva, luotettava hevonen? Oli ihan selviö, että hevosen tuli olla täysipäinen, lähes kaikessa muussa voisin joustaa.

Sitten sain taas yllättäen viestin valkoisen tamman omistajalta.

Uusi tyttömäinen loimi. 

Kun lähdimme katsomaan Mandya, olin vielä aivan toipilas. Hevosesta voisi rodun puolesta olettaa, että se on melkoisen säpäkkä, mutta kun kuulin sen historiaa, niin vakuutuin siitä, että tähän tammaan voisi luottaa, kun sen vain oppisi tuntemaan. Mandy oli hiukan samanlainen sekoitus eloisuutta, säpäkkyyttä, rohkeutta ja järkevyyttä, kuin Lottakin.

Koeratsastus oli lyhyt, hiukan käyntiä ja pitkän sivun verran ravia. Jostain syystä olin kuitenkin jo varma, että tämä se on.

Eka ratsastus Mandyllä koe"ratsastuksen" jälkeen. Oli jännää.

Oli kuitenkin selvää, että alku ei tulisi olemaan helppo. Uusi hevonen, pimeä vuodenaika, kankea kroppa ja takaraivossa vellovat pelot eivät olleet maailman paras lähtökohta harrastuksen uudelleen käynnistämiselle. 

Mandy hiukan piukeana kentällä, kun kaivosta tuli kummallinen surina. 

Ihana parin tunnin maastolenkki.

Kaikki lähti kuitenkin hyvin käyntiin. Toivuin ratsastuskuntoon ihmeen nopeasti. Aika pian ratsastin jo lähes päivittäin. Aluksi jännityin itse joka kerta, kun Mandy vähänkin säpsähti jotain. Oli tosi vaikeata alkaa luottaa siihen. Mutta kerta kerran jälkeen huomasin, että se ei todellakaan tee mitään pahaa, vaikka eloisa onkin.

Alkuvuodesta tuli hankalampi jakso. Mandyllä on lievä kinnerpatti, ja se ilmeisesti vaivasi. Luultavasti samalla tuli hiukan vatsavaivoja ja satulakin saattoi olla huono. Tamma oli huonolla tuulella ja protestoi, laukannostot tulivat hankaliksi. Ei se mitään pahoja tehnyt, ei vaan ollut oma kiltti ja touhukas itsensä.

Onneksi vatsavaivat häipyivät psyllium-kuurin ja maitohappobakteerien avulla. Taisi heinäeräkin muuttua. Satulaa haettiin ja löydettiin sovittajan avulla parempi. Kinner hoidettiin. Etsittiin sopivaa suhdetta treenien ja palauttavien jaksojen välille. Kuukauden verran otettiin aika kevyesti, sitten vähitellen palattiin taas normaaliin. Laukatkin alkoivat taas nousta.

Toki mietin, haluanko ostaa hevosen, jolla on kinnermuutos. Tärkeintä mulle on kuitenkin se, että hevonen on sellainen, johon luotan ja josta tykkään. En tarvitse kilpahevosta, mutta haluan kivan ja fiksun hevosen, jolla on mukava ratsastaa. Mandy on mutkaton kaikissa hoitotoimenpiteissä ja helppo lastata. Sillä on hyvät kaviot, kuivat jalat ja terveet hampaat. Se on kinnerpattia lukuunottamatta perusterve. Mandy pysyy langoissa ja kestää laitumella, tulee myös toimeen muiden hevosten kanssa. Sen kanssa voi maastoilla yksin ja porukassa, ekana, tokana tai viimeisenä. Se on mulle passelin kokoinen. Jarrut pelaavat ja suu on todella pehmeä. Askellajeissa on tosi helppo istua.

Puolen vuoden aikana ehdin tuntemaan hevosen jo aika hyvin. Keskinäinen luottamus kasvoi kovaa vauhtia. En olisi koskaan uskonut, että ratsastus voi olla vielä onnettomuuden jälkeenkin näin kivaa. Pelkäsin, että alan pelkäämään, mutta niin ei käynyt.

Kiitos siitä kuuluu Mandylle.

<3