Pieniä onnenhetkiä

Pienet asiat tekevät onnelliseksi. Kuten se, että voin lähteä hevoseni kanssa ilman seuraa maastoon koska vaan, jännittämättä. Nyt on koettu ekat maastolaukatkin ihan kahdestaan. Olen jo melkein unohtanut sen, että harvojen hevosten kanssa on näin rentoa. Melkein tippa linssissä välillä tuolla ratsastan, kun mietin että tässä sitä taas nyt ollaan, oman hepan kanssa maastossa, en olisi uskonut.

Eilen nähtiin ihan pikkuisia sorsanpoikia uintiretkellä lammessa ja vihreällä pellolla leikkivä kettu. Punainen turkki välkehti auringossa. Kun kännyimme tielle, tuli kettu samaan aikaan metsästä ja käveli hetken meidän edessä. Mandy katseli uteliaana, mutta ei edes hätkähtänyt.

Ravailtiin ja sopivassa loivassa ylämäessä laukattiin. Pehmeäpohjainen hiekkatie houkutti vielä uudestaan kääntymään ja laukkaamaan toisenkin kerran. Mandyn laukka maastossa on niin ihanaa ja pyöreää.

Laukka-ylämäki (tässä mennää alamäkeen, jotta päästäisiin taas laukkaamaan ylöspäin).

Mandy ei lainkaan kyseenalaista pyyntöjä maastossa. Kun keksin, että mennäänpä vaikkapa tuota polkua, lähtee se kyselemättä juuri sinne. Vastaan on jo tullut vaikka mitä, mutta hevonen ei tunnu hätkähtävän juuri mitään. Mikä ihanuus!

Myös se tekee onnelliseksi, kun saa taas pienen ahaa-elämyksen. Parina viime päivänä se on ollut ulko-ohja. Ja sellainen havainto, että sillä saan sitä hevosta oikeasti suoristettua.
Ulko-ohjan tuki ja sisäpohje, oikeastaan koko sisäjalka, työntää hevosta kohti ulko-ohjaa. Eikä haittaa, vaikka asettuisi aluksi koko ajan ulos, pikkuhiljaa se siitä alkaa suoristua, kun pitää sisäohjan elävänä. Tämä kuuluu näihin asioihin, joita valmentaja on hokenut vuosia, mutta vasta nyt oikeastaan tajuan asian.

Ja tuo suloinen tamma  tulee joka kerta heti minua vastaan, kun kävelen tarhaa kohden. Se on niin syötävän söpö ja seurallinen. Ja ahne :)

Mandyn uusi kevättakki.

Pientä huolenaihettakin on tietysti. Ainahan niitä on tässä hevoshommassa. Mandyn kinnerpattijalka on edelleen hiukan toista takajalkaa jäykempi. Sehän nyt on ollut tiedossa, mutta en vaan pysty olemaan huolehtimatta, miettimättä, analysoimatta... noh, tiedätte tunteen.
Kuitenkin se on mun mielestä tullut paremmaksi ja ennen kaikkea hevonen tuntuu tyytyväiseltä, sellaisia protestointeja, joita talvella oli, ei ole nyt ollut pitkään aikaan. Ihan mahdottomia en siltä myöskään vaadi. Laukka tuntuu olevan se, joka ei suju, jos pattijalkaa kolottaa. Välillä laukka nousee mainiosti, välillä huonommin, mutta en ota siitä stressiä, vaan keskitymme siihen suoristamiseen, enimmäkseen käynnissä ja ravissa.
Onneksi meillä on klinikka ihan naapurissa, käydään jossain vaiheessa näytillä ja katsotaan, mihin suuntaan patti on menossa.