Olemisen sietämätön hitaus

Päivät soljuvat eteenpäin, muuttuvat viikoiksi. Olen unohtanut mitä tarkoittaa kiire.

Onnettomuudesta on huomenna seitsemän viikkoa. Viikko sitten kävin röntgenissä ja sain hiukan huonoja uutisia. Murtuma ei ollut vielä luutunut, joten en päässyt eroon kepeistä. Sairaslomaakin tuli kuukausi lisää.

Seuraava kontrolli on vasta kuuden viikon päästä ja toivon todellakin että luutuminen on silloin hyvässä vauhdissa. Pahimmassa tapauksessa lonkka joudutaan leikkaamaan uudestaan, mutta en nyt pysty edes ajattelemaan moista kauheutta.

Parin viikon päästä saan kuitenkin alkaa jättää keppejä pois pikkuhiljaa, mielenkiintoista. Nyt pitäisi koko ajan ihan oikeasti varata jalalle puolipainolla, mikä on aika vaikeaa, kun on jo oppinut jalkaa varomaan.

Lisäksi mun polvi on tuntunut välillä aika oudolta, joten se magneettikuvataan. Olen melko varma, että jotenkin polvikin siinä vääntyi, mutta kuinka pahasti, se jää nähtäväksi. Polvessa ei juurikaan ole ollut nestettä tai turvotusta, mutta en saa jalkaa kunnolla koukkuun ja jos suoristan jalan ääriasentoon, vihlaisee polven sisällä kipeästi.

Onneksi pystyn hyvin ajamaan automaattivaihteisella autollani. Olenkin hemmotellut itseäni lounailla kaupungilla ja ajellut välillä tallillekin kavereita moikkaamaan ja ratsastusta katsomaan. Se, että pääsee liikkeelle, on kyllä niin tärkeätä. Tosin parkkipaikka täytyy löytää läheltä, sillä kovin pitkiä matkoja en jaksa keppien kanssa könkätä.

Eka kerta auton ratissa, jeee! Rakastan autolla ajamista.

Kyselin ihan huvikseni lääkäriltä, koska hän uskoo, että voisin päästä hevosen selkään. Hän arveli, että kolmen kuukauden päästä, mikä oli mielestäni ihan positiivinen arvio. Lääkärin mukaan menee kuitenkin vuosi, ennen kuin olen ihan kunnossa (tai siis niin kunnossa, kun voin tulla, ainahan näistä jotain pientä jää). Kysyin samaa fysioterapeutilta, ja hän arveli että kuuden viikon päästä! Ihan käsittämätöntä, kun murtuma on vielä auki ja jalan liikeradat aivan mitättömät! Ja tietysti murtuman täytyy olla aivan luutunut jo siinä vaiheessa. Noh katsotaan. Luulen, että lääkärin arvio on oikeampi.

Nautitaan sitten siitä, mistä voidaan, esimerkiksi Pub Niskan antimista.

Mieliala on vaihdellut toiveikkaasta masentuneeseen. Se, ettei luutumista ollut tapahtunut, oli kyllä kova isku ja täytyy myöntää, että melkoisen määrän kyyneliä olen vuodattanut. Joinain päivinä ei vain pysty olemaan positiivinen. Tottakai olen kiitollinen siitä, että ei ole tämän pahempaa, mutta silti välillä tulee katkera olo. Pelottaa, että mitä jos en tulekaan koskaan kuntoon. Mitä jos joudun uuteen leikkaukseen ja polvikin on sökönä? Onneksi mulla on tsemppaavat kotijoukot ja paljon kavereita, jotka takovat järkeä päähäni. Ja lääkärinkin mukaan on erittäin todennäköistä, että tulen 95-prosenttiseti ennalleni!

Ponien myyntipalstat kuuluvat edelleen mielilukemistooni. Se on se haave, joka auttaa jaksamaan.

Näen jo itseni metsäpolulla kauniin, pitkäharjaisen kimon connemarani kanssa!

Kipu väistyy, levottomuus lisääntyy

Onnettomuudesta on nyt 23 päivää.

Olen kuntoutunut oikeastaan paremmin, kuin aluksi osasin toivoa. 

Pääsen keppien kanssa aika hyvin liikkeelle, portaitakin ylös ja alas. Pystyn petaamaan sängyn, pukemaan, touhuamaan hiukan keittiössä ja ottamaan aurinkoa terassilla. Käytiin ostamassa mulle kiva lepolasse, kun meillä ei täällä kaupungissa sellaista ennestään ollut.

Mikäs tässä on löhöillessä!

Tulis vaan hiukan lämpimämpi.....

Lonkka ja jalka sattuvat vain silloin tällöin. Syön tosin särkylääkkeitä edelleen säännöllisesti. Jalka on aika voimaton ja yritän jumpata sitä hiukan jatkuvasti. Otan kuitenkin aika varovasti vielä, haluan olla varma, että luu on luutunut kunnolla, ennen kuin teen enemmän.

Haava on pitkä, tässä vain osa siitä. Aika hyvin parantunut kyllä.

Nyt kun vointi on hiukan parempi, alkaa tulla kärsimätön olo. Tekisi mieli tehdä jotain, käydä jossain. Päivät ovat pitkiä, keskittymiskyky huono ja television päiväohjelmat alkavat puuduttaa. Nyt voisi vaikka kutoa, katsoa elokuvia tai lukea kirjoja, mutta jostain syystä olen levoton.

Lievää iltapäiväangstia.

Olen miettinyt aika paljon näitä elämän kummallisuuksia ja epäoikeudenmukaisuuksia. Eräällä ystävälläni on syöpä, ja häneen verrattuna olen niin valtavan etuoikeutetussa asemassa, kun paranemisennuste on mulla kuitenkin todella hyvä. Syöpä on niin pelottava ja kurja vihollinen ja tämä ystäväni on niin rohkea ja positiivinen, ettei voi kuin ihailla.

Tällä viikolla mun supermahtiheppakaveriystäväni tuli hakemaan mua tallille ja oli niin hauska nähdä tuttuja ja katsella ratsastusta. Ihana Maija-valmentajammekin tuli varta vasten kahville. Maija oli sitä mieltä, että mun pitäis seuraavaksi hankkia ehdottomasti suomenhevonen. Hih!

Pääsin moikkaamaan tallille kavereita ja heppoja, mun ihana ystäväni Jaana tuli hakemaan. Ja löytyypä kuvasta myös Tiina, jos oikein tarkkaan katsoo :)

Valmentaja kertoi tutustaan, joka on paitsi fysioterapeutti, myös ratsastaja ja ratsastusterapeutti. Soittelin tälle henkilölle tänään ja sovimme alustavasti elokuun alkuun fysiterapia-arvioinnin ja ratsastuskerran hänen terapiahevosellaan. En yhtään osaa sanoa, mikä on vointi siinä vaiheessa, mutta ajattelin, että ensimmäiset ratsastuskerrat olisi mukava tehdä niin, että on joku asiantuntija kertomassa, miten kroppa reagoi ja mihin kannattaa kiinnittää huomiota. 

Eli kova hinku olisi päästä taas hevosen selkään. Ei tietenkään vielä vähään aikaan, mutta vielä tänä kesänä. Ja haaveissa on myös edelleen se oma hevonen. Täytyy tunnustaa, että kovasti on tullut katsottua erilaisia myynti-ilmoituksia. Ihania connemaraponeja ruotsalaisilla myyntisivustoilla, suomenhevosia...nuoret puoliveriset unohdan kyllä suosiolla. Mutta toivon, että mulla olisi vielä joskus ihana, kiltti oma hevonen. Ja pystyisin ratsastamaan sillä ilman pelkoja.

Haaveissa on hyvä elää. Ehkä ensi kesänä olisi taas mukava heppakesä. Olisi niin ihanaa saada hevonen taas mökin lähelle laitumelle ja käydä aamuisilla maastolenkeillä. Aika näyttää, kuinka käy.

Mutta tavallaan myös joku on muuttunut. Jos haave ei käy toteen, pystyn elämään senkin asian kanssa. Tärkeintä on kuitenkin terveys ja oma rakas perhe.

Pikkuhiljaa eteenpäin

Kahdeksan päivää onnettomuudesta.

Elämä alkaa jo näyttää aavistuksen valoisammalta.

Tunteet tosin vaihtelevat, illalla ja yöllä särky yltyy ja silloin saattaa pieni masennus vallata mielen.

Yritin venyttää sairaalassaoloaikaa hiukan normaalia pitempään, ja olinkin siellä viikon, mikä lienee näinä päivinä aika pitkä aika. Halusin päästä edes jollain lailla alkuun kävelyssä. Ensimmäisen kerran kun nousin ylös, pyörryin suoraan taaksepäin. Hoitajat tietysti nappasivat kiinni.

Sairaalassa toinen päivä leikkauksen jälkeen oli pahin. Se olikin lähes ainoita kertoja, jolloin olen itkenyt. Itsesääli ja uupumus valtasivat mielen. Surin sitä, että harrastukseni ehkä loppui, sitä että edessä oli pitkä ja rankka jakso sekä minulle että perheelleni. Osasto oli täynnä lonkkansa murtaneita, hyvin hyvin vanhoja ihmisiä, joiden tuskahuudot kaikuivat käytävällä. Hoitajilla oli kiire ja pelkkä ajatus siitä, että itse on joskus vanha, avuton ja kipeä, masensi ihan hirveästi. Tunsin oloni 90-vuotiaaksi ja vasta muutama päivä sitten olin laukaillut iloisesti hevosen selässä.

Lonkkaani ja reiteeni laitettiin siis niin sanottu gammanaula, joka on titaniumia. Sitä pitää paikoillaan kaksi ruuvia. Naula on aika valtava, ja tekee pahaa katsoa sitä. Naula saa olla siellä koko loppuiän, joskus harvoin ne poistetaan, jos ne alkavat häiritä (hyi kauheeta).

En ollut päässyt tietystikään suihkuun ja päänahkani ja selkäni oli vielä täynnä maneesin pohjamateriaalia. Jopa käteni olivat edelleen likaiset, mutta en jaksanut välittää. Halusin vain maata täysin liikkumatta, ettei sattuisi ja pyysin usein lisää kipulääkettä, jonka avulla sai nukuttua muutaman tunnin kerrallaan.

Kolmantena päivänä leikkauksesta purin hampaat yhteen ja sanoin että menen vessaan ja suihkuun. Tuskan hiki tuli kun raahustin erikoisrollaattorin kanssa kylpyhuoneeseen, mutta niin vain sain hiukset pestyä ihan itsenäisesti. Mahtava fiilis.

Rollaattorista siirryin keppeihin parin päivän päästä tärisevin käsin. Siinä täytyy olla alussa skarppina, ettei vahingossa astuisi väärin ja kupsahda nurin. Jestas kun jännitti ja jalka sattui.

Fysioterapeutin kanssa harjoiteltiin kävelemistä parina päivänä ja sitten olikin aika lähteä kotiin.

Olen nyt jotenkin alistunut kohtalooni. Pitkä tie on edessä, mutta toisaalta on niitä paljon pidempiä ja vaikeampiakin varmasti.

Aika näyttää, tuleeko minusta vielä ratsastaja vai ei. Mitään fyysisiä esteitä siihen ei fysioterapeutin eikä kirurgin mukaan ole. Kunhan teen jumppaharjoituksiani, ja olen sopivan aktiivinen nyt (mutta en rasita itseäni kuitenkaan liikaa), pitäisi paranemisen edetä hyvin. Jalassa ei ole kipsiä ja saan varata sille hiukan. 

Kipuja on jonkin verran ja täytyy koko ajan varoa, ettei jalka mene hiukan väärään asentoon, sitten kyllä sattuu. Kestää viikkoja, ennen kuin voin vaikka poimia esineen lattialta taikka lähteä ostoksille.

Ratsastuksen suhteen luulen, että se henkinen puoli on vaikein. Haluanko enää asettaa itseni alttiiksi samanlaiselle tapahtumalle? Pystynkö koskaan tuntemaan samanlaista rentoa luottamusta minkään hevosen kanssa, kuin olen ennen tuntenut? Jaksanko edes yrittää?

Olen tavallaan tosi helpottunut, että en ehtinyt ostaa hevosta vielä. Toisaalta se olisi pitänyt minut mukana hevosmaailmassa. Nyt saattaa käydä niin, että lipeän siitä ihan syrjään. Kynnys jatkaa harrastusta kasvaa entisestään.

Nyt olen alkanut ajatella, että olisi ihana joskus hankkia joku todella luotettava, pomminvarma suloinen pieni pullero maastoheppa ja unohtaa kaikki koulukiemurat ja näyttävät puoliveriset ja häntätötteröarabit. Heppa saisi asua maneesittomassa tallissa, tarhata laumassa kavereiden kanssa, elää ihanaa hevoselämää ja kävisin maastoilemassa sillä 3-4 kertaa viikossa. 

Aika näyttää toteutuuko tämä haave koskaan, vai muuttuuko mieli matkalla moneen kertaan. Itseni tuntien  -- todennäköisesti!

Epäonnen maksimointia

Terveisiä sairaalasta. Makaan täällä lonkka/ reiden yläosa murtuneena. Näinkin voi tässä harrastuksessa käydä, ja juuri silloin kun et ainakaan sitä odota.
Tavallinen, sateinen iltapäivä. Hevonen hiukan säpsyilee maneesin nurkkia, mutta ei mitään normaalia ihmeempää. Muistan juuri ajateelleeni, että ihan kivastihan se nyt alkaa mennä, kun hevonen vetäisi äkisti ihan suoraan vasemmalle, siis kohti maneesin keskiosaa. En ole yleensä tuon tapaisista edes mitenkään meinannut pudota, mutta jostain syystä horjahdin. En ymmärrä, miksi sitten tapahtui jotakuinkin niin, että vasen jalkani juuttui satulaan hevosen päälle, oikea luisui maahan ja samalla hevonen hiukan rykäisi. Jalat tekivät jonkun näköisen spagaatin ja tunsin vihlova kivun. Maneesissa yhtäaikaa olleet sanoivat myös kuulleensa kovan paukahduksen.
Kaaduin maahan ja huusin tuskasta. Kaverit alkoivat tilata ambulanssia. Puhelin oli maneesisn toisessa päässä penkillä, luojan kiitos että en ollut maneesissa yksin. Lähes aina pidän kännykän taskussani, juurikin siksi, että jos tapahtuisi jotain tällaista.
Muistini mukaan noin 15 minuuttia odottelimme ambulanssia. Kipu oli kova, mutta taju pysyi. Sitten tuli ensiapu ja sain kipua lievittävää ennen kuin nostettiin paareille, silti sattui aivan hirveästi.
Päivystyksessä pääsin onneksi melko pian röntgeniin, jossa todettiinkiin, että lonkan ja reisiluun liitoskohdassa oli murtuma, reisiluu täysin poikki.
Leikkaus oli seuraavana iltapäivänä. Olin hereillä koko ajan, ja kuulin sekä tunsin, kun kroppaani porattiin ja naulattiin. Kirurgin mukaan luuni ovat kovat kuin kiveä. Oli vain maksimaalinen epäonni, että jalkaan kohdistui äkillinen vahva vääntö, joka napsautti ihmiskehon paksuimman luun sekunnissa irtipoikki. Väännön voiman oli kuulemma pakko olla sama, kuin esimerkiksi liikenneonnettomuudessa.

Nyt on kolmas päivä leikkauksesta. Olen jo päässyt ylös sängystä, mutta jalka on tietysti kuin märkä, tahdoton rätti. Kipsiä siinä ei ole.
Kipu on ajoittaan kova, jos jalka liikkuu sivusuunnassa. Luutuminen kestää pari kuukautta.

Kun makasin siellä maneesin pohjalla, tuli mieleeni pohjattoman surullinen ajatus, että ratsastukset on nyt ratsastettu minun osaltani. Miten tällaisesta voi päästä yli ja luottaa vielä joskus siihen, että pysyy siellä selässä ja mitään kurjaa ei tapahdu?

Olisi mukava kuulla teiltä lukijoilta kokemuksia, jos olette olleet pahoissa onnettomuuksissa hevosten kanssa. Mitkä olivat tunteet silloin, ja palasitteko satulaan?

Vaikeita pohdintoja

Herään aikaisin kesäaamuna, linnut laulavat. Vedän ratsastushousut jalkaan hiljaisessa kesämökissä, sipaisen tukan ponnarille. Ajan parin minuutin matkan läheiselle laitumelle, jossa hepat ja ystäväni jo odottavat. Harjaamme hevoset ja lähdemme kunnon lenkille meren rantaan saakka. Laukkaamme pitkän matkan hiljaisella tiellä, sunnuntaiaamuna kaikki nukkuvat eikä autoja näy.

Palaamme takaisin rentoina ja onnellisina, suihkutamme letkulla hien hevosista ulkona nurmikolla. Lopulta päästämme hepat takaisin laitumelle, jossa ne piehtaroivat nautinnollisesti ja kävelevät metsänreunaan ruohoa napsien ja tosiaan rapsuttaen.

 Itse kaivamme kylmäkassista eväät ja istumme viltillä laitumen vieressä eväitä syöden ja hevosia katsoen ja huomista kouluvalmennusta miettien.
Ihanan aamun kruunaa pulahdus mereen ja kahvi kesämökin terassilla. Radiosta tulee letkeää jazzia ja mielessäni laukkaan vieläkin vihreällä niityllä.



***



Herätyskello soi kuudelta aamulla, on säkkipimeää. Räntää sataa, mutta pakko mennä tallille, sillä hevosella on klinikkakäynti.
Ontumista on kestänyt jo kaksi kuukautta, eikä selvyyttä ole saatu. Tildreniä on laitettu jo kahdesti, tutkimuksia tehty sadoilla, jopa tuhansilla euroilla, mutta mikään ei tunnu auttavan eikä vikaa oikein löydy.

Ahdistaa aivan valtavasti. Rahaa palaa ja tunnen oloni aivan roistoksi, kun kaikki perheen varat menevät hevoseen, joka vie kaiken ajan ja ajatukset.
Kaiken huipuksi työpaikalla ovat taas alkaneet taas yt-neuvottelut ja miehenkin firmassa on hankala tilanne. Millä minä tuon hevosen hoidan? En jaksa enää.

Puen toppahousut ja laitan valmiiksi kuraiset saappaat jalkaan. Käynnistän auton.
 Tankki on tyhjä. Tekisi mieli itkeä.


***

Söpö Mirru-poika tarhassa.

Molemmat tilanteet ovat tositapahtumia. Sitä parhautta ja sitä kaikkein ankeinta. Varmaan lähes kaikkien hevosihmisten kokemia.
Nämä asiat ovat olleet mielessäni paljon. Joka toinen päivä olen varma siitä, että haluan hevosen, tuli mitä tuli, joka toinen päivä ajatus pelottaa ja hirvittää.
Toisaalta taas... mulla on edelleen hurja määrä varusteita, hevosenostorahat tilillä ja tallipaikkakin järjestyisi varmasti pikapuoliin, kunhan löytyisi vaan sopiva hevonen.

Päätökset ovat kuitenkin jäissä nyt ainakin hetkellisesti, juurikin niiden yt-neuvotteluiden takia. Katsotaan kuinka käy. Elämä on tällaista.
Toistaikseksi ratsastukset ovat jatkuneet entiseen malliin, mukavan  Mirrun kanssa. Myös Simppaa olen käynyt katsomassa, se on niin mussukkasöpöliini, että!
Pääasia, että saa olla hevosten kanssa tekemisissä, tavalla tai toisella. Pelkkä hevosen tuoksu, lämmin turkki ja harjaus hiljaisessa tallissa riittävät saamaan minut onnelliseksi.

Simppa näyttää tässä hurjan isolta!

Wrummmm....sanoi poni

Tänään pääsin Mirrun kanssa Sannan valmennukseen.

Hiukan jopa jännitti, sillä Mirru on ollut kentällä (joka on suuri ja aidaton ja jossa hevoset tuppavat tulemaan jostain syystä ihan villeiksi) laukassa aika vauhdikas ja vahva, aivan erilainen kuin maneesissa, jossa se on ollut todella helppo ja kuuliainen ja pehmeäsuinen. 

Sannan tunnilla kun ei uikuteta, vaan kuri on kova. Yritin aluksi vinkua, että tää on uusi tuttavuus, anna hiukan armoa, mutta se taisi saada Sannaan vaan lisää ytyä :)

Rouva kipuaa hevosen selkään :)

Mirru oli alussa hetken melko hidas pohkeelle, mutta kun aloitimme tositoimet niin huomasin että alla onkin varsin vauhdikas ponipoika. Mamma mia! No, ravi hidastui istunnalla ihan mukavasti. Mirru on kyllä kiva ratsastaa ja esimerkiksi väistöt sujuu mun mielestä melko hyvin.

Vauhti-Mirru.

Erityisesti jännitti laukka, ravissa heppa pysyy kyllä hyvin kuulolla, mutta laukkaa ei olla ehditty mennä ulkokentällä kovinkaan paljon. Nyt tehtävänä oli melkoisen vaikea juttu. Laukkaa diagonaalilla samalla väistätten ja asettaen liikkeen suunnasta pois. Uralle tultaessa ravia, kulman kohdalla avoon, suoristus ja uusi laukannosto. Huhuh! Hirvittävän vaikeata meille, kun laukka on vielä ihan hakusessa. Meneesissa olisi sujunut varmaan ihan hyvin, mutta ulkona Mirru spurttaili ja tuli vahvaksi. Mun piti oikein todella, todella ratsastaa, jotta selvisin edes jotenkin.

Mirru on hyvä väistöissä.

Sanna ei todellakaan antanut armoa vaikka ponilla alkoi jo totaalisesti keittää. Uudestaan ja uudestaan, lopuksi ympäri kenttää hillitysti ja hallitusti, hevonen suorana ja kuulolla. Olin kyllä tosi tyytyväinen tuohon piiskaukseen, ylitin itseni ja lopuksi vasen laukka toimi melkein hyvin, oikeassa on vielä enemmän haastetta meikäläiselle.

Vasen laukka alkoi tulla lopussa aika hyväksi.

Hyviin fiiliksiin, väsyneenä ja hikisenä sekä hevonen että ratsastaja, lopetettiin tunti. Sain roppakaupalla uutta kokemusta tuosta hevosesta. Sanna pakotti mut tekemään asiat loppuun saakka. Tuli myös sellainen fiilis, että haluan todellakin oppia ratsastamaan tällä persoonallisella ruunalla, harjoittelen niin kauan että sujuu!

Hieno Mirru.

Tästä kuvasta tykkään paljon, laukka jo paljon rennompaa.

Ravi sujuu kivasti.

Keventelyjä.

Lopuksi vielä reality-kuva siitä, miltä laukka näytti aluksi, heppa oli aivan lentoon lähdössä koko ajan, veti mut irti satulasta, voi hyvät hyssykät...
PS. Ihanista kuvista taas kiitos Fridalle, joka (raskaasti) lahjottuna taas suostui kuvaushommiin.

Wrummmmmm....Mirru lähtee lentoon!

Valkoinen Prinssi

Tervehdys pitkästä aikaa!

Ajattelin tulla kertomaan hevoskuulumisia, kun katselin, että blogissani vierailee päivittäin ainakin 100 ihmistä, joskus jopa 150, vaikka päivityksiä ei ole ollut kuukauteen. Aika uskomatonta, mutta mukavaa!

Kuulin heti Simpan lähdön jälkeen kaveriltani pienestä ruunasta, joka etsi toista ihmistä elämäänsä, kun omistajalla on kiireitä. Kävin moikkaamassa Mirrua samantien ja ihastuin siihen kovasti.
Koeratsastin pari kertaa ja päädyttiin sitten siihen että otan Mirrun puoliylläpitoon.

Mirru asuu kivassa tallissa, mukavaa porukkaa, rauhallinen paikka jossa on pieni maneesi, kaksi kenttää, mukavasti valmennuksia ja jonkin verran maastoja. Ainoa miinuspuoli on se, että minulla on sinne jonkin verran matkaa, vajaat 30 km. Toistaiseksi matka on kuitenkin tuntunut ihan siedettävältä.

Mirru on 11v. ruuna, risteytys jossa on paljon arabia ja trakehneria sekä ripaus eestinhevosta. Eestin ratsuponiksi sekin on rekisteröity, mutta korkeus liikkuu kyllä hevosmitoissa. Mirru on ehkä hiukan korkeampi kuin Simppa ( mutta todella lyhytrunkoinen). Eli juuri passelin kokoinen minulle.

Maaliskuun alussa kenttä oli kuiva ja ilma ihana.

Mirru tallissa, kaunis poika.

Mirrulla on tosi kiva ratsastaa, se on melko osaava, ei liian herkkä mutta sopiva. Silläkin on kyllä omat erikoislaatuiset juttunsa, mutta eikös kaikilla hevosilla? Arabi tulee läpi tässäkin ruunapojassa, mutta sehän on tuttu juttu meikäläiselle, jolle arabipärinät ja tuijottelut ihan kuuluvat osaksi hevosta, ilman niitä on vähän tylsää jopa.

Tähän mennessä ollaan ehditty yhteen valmennukseen, käyty pieniä lenkkejä maastossa, ratsastettu maneesissa ja kentällä. Kuukauden tuttavuuden jälkeen tuntuu että pääsen hiukan tämän valkoisen prinssin pään sisään. Hauska tapaus!

Kävelyllä ihanana kevätpäivänä maaliskuun alkupuolella.

Mirrun lisäksi olen ratsastanut satunnaisesti joillain muillakin hevosilla. Simppaakin kävin moikkaamassa, on se niin söpö! Voi kun ehtisi enemmän, olisi mukava käydä vaikka joka päivä aamusta iltaan tallilla. Toisaalta olen nauttinut siitäkin, että voi tehdä joskus jotain muutakin. Kävimme muun muassa Roomassa...harvinaista herkkua.
Koska omistajalla ei ole mitään sitä vastaan, että tämä valkoinen prinssi esiintyy blogissa, kerron jatkossakin kuulumisistamme aina silloin tällöin.

PS.Pieni selitys taas paikoillaan, kun joku ehti jo ihmetellä, että poistinko tekstin välillä. Kyllä, se poistui taas jostain kumman syystä. Lataan yleensä puhelimesta kuvat bloggeriin ja muokkaan päivityksen sitten valmiiksi padilla tai pöytäkoneella. Sitten kun/jos luen uudestaan päivityksen kännykästä, se jostain syystä luo tekstin uudestaan luonnokseksi eli päivitys poistuu julkisuudesta. Puhelimesta kun päivitän sen uudestaan, pongahtaa tietysti julkiseksi se ensimmäinen versio. Tekniikkatunarina en oikein ymmärrä miksi näin tapahtuu tai miten sen voisi estää. Outo juttu.