Tavallinen, sateinen iltapäivä. Hevonen hiukan säpsyilee maneesin nurkkia, mutta ei mitään normaalia ihmeempää. Muistan juuri ajateelleeni, että ihan kivastihan se nyt alkaa mennä, kun hevonen vetäisi äkisti ihan suoraan vasemmalle, siis kohti maneesin keskiosaa. En ole yleensä tuon tapaisista edes mitenkään meinannut pudota, mutta jostain syystä horjahdin. En ymmärrä, miksi sitten tapahtui jotakuinkin niin, että vasen jalkani juuttui satulaan hevosen päälle, oikea luisui maahan ja samalla hevonen hiukan rykäisi. Jalat tekivät jonkun näköisen spagaatin ja tunsin vihlova kivun. Maneesissa yhtäaikaa olleet sanoivat myös kuulleensa kovan paukahduksen.
Kaaduin maahan ja huusin tuskasta. Kaverit alkoivat tilata ambulanssia. Puhelin oli maneesisn toisessa päässä penkillä, luojan kiitos että en ollut maneesissa yksin. Lähes aina pidän kännykän taskussani, juurikin siksi, että jos tapahtuisi jotain tällaista.
Muistini mukaan noin 15 minuuttia odottelimme ambulanssia. Kipu oli kova, mutta taju pysyi. Sitten tuli ensiapu ja sain kipua lievittävää ennen kuin nostettiin paareille, silti sattui aivan hirveästi.
Päivystyksessä pääsin onneksi melko pian röntgeniin, jossa todettiinkiin, että lonkan ja reisiluun liitoskohdassa oli murtuma, reisiluu täysin poikki.
Leikkaus oli seuraavana iltapäivänä. Olin hereillä koko ajan, ja kuulin sekä tunsin, kun kroppaani porattiin ja naulattiin. Kirurgin mukaan luuni ovat kovat kuin kiveä. Oli vain maksimaalinen epäonni, että jalkaan kohdistui äkillinen vahva vääntö, joka napsautti ihmiskehon paksuimman luun sekunnissa irtipoikki. Väännön voiman oli kuulemma pakko olla sama, kuin esimerkiksi liikenneonnettomuudessa.
Nyt on kolmas päivä leikkauksesta. Olen jo päässyt ylös sängystä, mutta jalka on tietysti kuin märkä, tahdoton rätti. Kipsiä siinä ei ole.
Kipu on ajoittaan kova, jos jalka liikkuu sivusuunnassa. Luutuminen kestää pari kuukautta.
Kun makasin siellä maneesin pohjalla, tuli mieleeni pohjattoman surullinen ajatus, että ratsastukset on nyt ratsastettu minun osaltani. Miten tällaisesta voi päästä yli ja luottaa vielä joskus siihen, että pysyy siellä selässä ja mitään kurjaa ei tapahdu?
Olisi mukava kuulla teiltä lukijoilta kokemuksia, jos olette olleet pahoissa onnettomuuksissa hevosten kanssa. Mitkä olivat tunteet silloin, ja palasitteko satulaan?
Kammottava tapaturma! Silti muistuttaisin, että autoilu on todennäköisempi tapa loukata itsensä kuin hevosen selästä tippuminen ja kuten nyt olet itsekin todennut - todella poikkeava onnettomuus. Kuuntele itseäsi ja jos mieli polttaa ratsastamaan, sitten se riski varmaan kannattaa ottaa - hallitusti - mutta jos oikeasti olet kauhuissasi, on muitakin tapoja harrastaa kuin selkään kapuaminen!
VastaaPoistaTsemppiä sairasvuoteelle!
Niinhän se on että loukkaantua voi missä vaan, pyöräilykin on melko vaarallista. Toi onnettomuus oli kyllä niin "turha", mulla oli täysin itsevarma ja peloton olokin enkä oikein edes käsitä miten noin voi käydä.
PoistaVoi että, miten huono tuuri! Olen kerran ollut todistamassa, kun hyvin vähähpätöisen näköinen tippuminen aiheutti reisiluun katkeamisen. Eikä siinä tilanteessa siis todellaan ollut mitään suurempaa draamaa. Hevonen ei edes tehnyt mitään ylimääräistä, laukkasi vaan, kun ratsastajan tasapaino horjahti ja hän jäi kaulalle roikkumaan, josta tiputtautui alas. Huonoa tuuria todella!
VastaaPoistaPaljon tsemppiä paranemiseen ja itseään kuulostellen sitten jatkossa. Niinkuin Laura sanoi, voihan hevosia harrastaa niin monella muullakin tapaa.
Tuurista kiinni tosiaan. Oon pudonnut aikuisiällä aika harvoin, ja jotain ihan pientä vaan tullut. Usein pudonnut olkapäälle tai niskalle, eikä mitään. Ja nyt sitten tollainen. Voi höh.
PoistaTsemppiä sinne! Olet ollut ajatuksissa viime päivät... Jos "poniterapiaa" jossain kohtaa kiinnostaa, täällä on poneja vaikka muille jakaa. :)
VastaaPoistaVoi, musta tuleekin varmaan shettisharrastaja!
PoistaVoi miten hirveää! Todella huonoa tuuria. Toivottavasti paranet hyvin ja uskaltaudut vielä hevosten pariin.
VastaaPoistaNo niinpä. Onhan se elämä muuten aika tyhjää :(
PoistaVoi apua, tsemppiä, jaksamista ja otat vaan päivä kerrallaan! t. Laura
VastaaPoistaKiitos, pakko se on ottaa päivä kerrallaan, eikä liikaa miettiä.
PoistaVoi surku sentään. :( Tsemppiä paranemiseen ja toivottavasti harrastus ei loppunut tähän! Itselläni on ollut älytön tuuri kun olen lähes naarmuitta selvinnyt yli 30 harrastusvuodesta. Mutta kyllähän sitä on nähnyt ja kuullut niin paljon muille sattuneita tapaturmia, että todellakin tiedostaa harrastuksen riskit.
VastaaPoistaSulla on kyllä ollut todella hyvä tuuri! Toivotaan että jatkossakin.
VastaaPoistaVoi apua mikä onnettomuus! :( Tsemppiä hurjasti paranemiseen.
VastaaPoistaKiitos, sitä tarvitaan!
PoistaOi hyvänen aika! Toivotan valtavasti onnea paranemiseen, fyysiseen ja etenkin psyykkiseen. Todella, todella epäonninen tapaus.
VastaaPoistaKiitos. Kyllä tää psyykkinen puoli on kieltämättä myös kovilla. Niin valtavan suuri osa elämää on ollut hevosten parissa. Entä sitten, jos ne eivät olekaan tulevaisuudessa osa elämääni? Jää valtaisa tyhjiö.
PoistaHuh, kauhea onnettomuus! Tsemppiä, paranemista, hyviä ajatuksia sinne. Niin kuin muutkin sanoivat, hevosten kanssa voi olla niin monella tavalla. Shettiksiä, näyttelyitä, pikkuvarsoja, hevosen omistajana kisakatsomossa jne. Itse aion tästä tarinasta oppia sen, että puhelin on tosiaan mukana eikä jossain kentän laidalla. Ratsastan paljon yksin illan viimeisenä. Joskus on käynyt mielessä, että jotain tuollaista voi tapahtua, mutta sitten tulee kuuma ja sen takin riisuu aidalle ja puhelin tietysti siellä takin taskussa... Ei enää!
VastaaPoistaKyllä kannattaa tosiaan se puhelin pitää mukana aina! En pysty edes ajattelemaan, mitä olisi tapahtunut, jos olisin ollut maneesissa yksin. Luultavasti olisin virunut lattialla hevosten iltaruokaan saakka, silloin varmaan joku olisi kummastellut, miksi yksi hevonen ei ole karsinassa. Puhelimet vaan ovat niin isoja, etteivät oikein mahdu taskuunkaan. Ja kalliin I phonen pelkää menevän rikki, jos putoaa, hullu ajatus sekin :)
PoistaMä aion hankkia tätä tarkoitusta varten jonkun halvan pikkupuhelimen, joka menee housun taskuun ja siihen prepaid-liittymän. Ihan vaan hätäpuhelimeksi - se iso älykapula saa sitten kulkea siellä takintaskussa mukana.
PoistaPikaista paranemista ! Itselleni ei ole tullut hevosten kanssa yhtaan pahaa onnettomuutta. Pahin oli kun vanha ruuna nousi pystyyn ja tipuin itse selasta, mustelmilla luojan kiitos selvisin. Itse kavin aikoinaan lapi ison reisiluuleikkauksen (jossa luu katkaistiin ihan tahallaan....nykyaan ne kuulemma tekevat naita juttuja jotenkin muuten). Sen jalkeen oli iso kynnys jatkaa ratsastusta koska jotenkin pelkasi etta loukkaa tuon kipean jalan. Muistappa fysioterapia se on tosi tarkeaa. Ja voin kokemuksesta sanoa etta vaikka nyt tuntuu silta etta jalka ei tottele ollenkaan se alkaa kylla totella kun harjoittelet sitkeasti. Ota aikaa parantua ja menet sitten takaisin hevosen selkaan jos silta tuntuu. Kovasti tsemppia toiselta 'jalkapuolelta' (jalka on nykyisin jo ok joskin taistelen toispuoleisuuden kanssa).
VastaaPoistaSepä se juuri, vasen jalkani on aina ollut heikompi, tuolla hevosella on ollut tapana karata vasen lapa edellä. Olen sen tiedostanut, pitänyt aina raipankin vasemmalla, mutta nopeassa tilanteessa hallinta petti juuri vasemmalta. Ja entä sitten kun yrittää taas uudestaan ja jalka on vielä heikompi? Täytynee satsata tosissaan fysioterapiaan. Onneksi ole muuten melko hyvässä ja sutjakassa kunnossa, auttaa varmasti kuntoutumaan. Mutta pitkä tie on edessä varmasti.
Poistajuu sama ongelma itsellani ! tsemppia fysioon ja kylla se jalka alkaa taas toimia. Minakin nousin uudelleen hevosen selkaan tuon leikkauksen jalkeen vaikka mulla oli metallituet jalassa puoli vuotta ja 20 tikkia. Kylla se siita viela iloksi muuttuu. Pikaista paranemista.
PoistaVoi että, pikaista paranemista! Itse olen kerran saanut selkääni pienen pienen murtuman tiputtuani talvellla kentällä. Selkä oli pitkään kipeänä, enkä tiennyt asiasta, ennen kuin sattumalta kuukauden päästä putoamisesta. Pidin pari kuukautta ratsastustaukoa, ja sitten takaisin selkään, kun sain lääkäriltä taas luvan. Itse olen ollut entistä varovaisempi sen jälkeen, mutta niin kuin sanottua, sinulla oli vain todella huonoa tuuria! Rauhassa parannut, ja katsot sitten, miltä tuntuu.
VastaaPoistaSelkämurtumia on ollut muutamalla mun kaverillakin, ja tulleet joistain ihan "vaatimattomattomista" putoamisista. Ilkeitä ja varmasti kipeitä.
PoistaRauhassa on tosiaan pakko katsoa!
Huhhuh mikä onnettomuus! Paljon hyviä vointeja sinne sairaspedille.
VastaaPoistaToisaalta, eikö ollut onni onnettomuudessa, että näin kävi itsevarmalla hetkellä? Itselläni olisi varmasti vaikeampi nousta takaisin satulaan, jos olisin ennen tippumishetkeä vain miettinyt, että tämä on pelottavaa jne, jolloin olisin ollut "oikeassa". Ehkä, en tiedä. Aika näyttää :)
Kiitoksia! Vaikea sanoa, miltä sitten tuntuu, kun saan joskus luvan mennä hevosen selkään. Luulen, että sen hevosen selkään, jolta putosin, en ainakaan pysty menemään. Täytyy valita huolella joku ihan supervarma tapaus.
PoistaTavallaan voi olla parempi, että olo oli tapahtumahetkellä varma. Toisaalta taas hirvittää se, kuinka helposti jotain kurjaa voi tapahtua, kaikki on niin tuurista kiinni.
Tsemppiä ja pikaista paranemista! Minulle sattuneet pahimmat ratsastusonnettomuudet ovat isovarpaan murtuminen lapsena hevosen selästä pudotessa. Silloin palasin noin kuukauden päästä satulaan. Nyt aikuisena pahin tapaus oli, kun hevonen kaatui laukassa, Oli kesällä ihan kuivalla kentällä. Onni oli että en jäänyt hevosen alle, mutta tunsin kuinka pää edellä "kynnän" maata ja ehdin toivoa että vauhti jo pysähtyisi. Ensireaktio oli jonkinlainen sokki. Ensiavussa sanottiin että niskassa on mahdollisesti murtuma. Selvisin kuitenkin niskalihasten revähdyksellä ja ratsastin jo noin viiden päivän päästä. Kypärässä mahtavat naarmut ja varmasti kypärä pelasti hengen. :) Aina olen ollut aika varovainen ja arka ratsastaja. Varsinkin kaatumistapaus teki kyllä vielä aremmaksi, mutta en ole halunnut lopettaa. Odottele ja tunnustele rauhassa miltä tuntuu. :)
VastaaPoistaSulla oli kyllä hyvä tuuri! Tuollaisessa voisi käydä todella huonosti.
PoistaVarovaiseksi tuollaiset tekevät. Ratsastus taitaa olla aina tasapainoilua sen pienen jännityksen kanssa. Tosin entisen hevoseni kanssa olin lähes aina levollisin mielin, mutta se taisikin olla ihan poikkeustapaus.
Voihan! Pikaista paranemista. Minulla on käynyt vastaava tilanne, mutta onneksi en telonut itseäni, joten aika erikoistapaus tämä sinun, vain todella huonoa tuuria....
VastaaPoistaTsemppiä! <3
Kiitos. Tosiaan huono tuuri tässä oli, uskon että se oli se pieni rykäisy, joka sitten lopulta katkaisi kamelin selän, veti jalan ylitaivutukseen. Ilman sitä olisin luultavasti selvinnyt vain lihasrevähtymällä.
PoistaMinua neuvottiin olemaan vähättelemättä (toisin kuin hevosmaailmassa on tapana) onnettomuutta: on normaalia että pelottaa. Olin ollut vakavassa tapaturmassa. Kuin pahassa auto-onnettomuudessa. Nousin selkään, mutta tunsin pakokauhua. Aina kun hevonen vähääkään puhisi, jalkani meni veteläksi. Pelotti. Itketti. Mietin lopettamista. Mutta sen hinta tuntui liian kalliilta. Kymmenen vuoden tauon jälkeen olin jälleen löytänyt elämääni hevoset. Ja kaikki ne ihanat ihmiset niiden ympärillä. Hevoset oli osa minua, ne tekivät minusta taas kokonaisen. Mutta oliko pelko vienyt sen? kaiken? Hitaasti mutta varmasti olen saanut varmuuttani takaisin.
VastaaPoistaMuistan kun tippumisen jälkeen minua lohdutettiin. Ajattelin; "ette ymmärrä, te olette paljon rohkeampia. En mä pysty". Mutta pystyin kuitenkin. Ja tiedätkö miksi? Löysin minulle oikean hevosen. Kun vietin hevosen kanssa aikaa, päivittäin maastakäsin, ohjasajoin, taluttelin maastossa, harjailin ja touhusin, pikkuhiljaa enemmän myös ratsain. Opin tuntemaan sitä ja se minua. Vahinkoja sattuu aina, sellaista on elämä. Tove Janssonia lainaten: "ei ole konstikaan olla rohkea jos ei pelota". Edelleen, puoli vuotta myöhemmin, joskus pelkään, mutta mitä sitten? Sitten vasta pelkäisinkin, kun minulle ei olisi hevosia.
Se mitä yritän sanoa on, anna itsellesi aikaa. Ja löydä itsellesi se oma hevonen. Touhua vaikka ensin enemmän maastakäsin. Mutta älä jätä hevosia jos sydän sanoo että se olisi väärin. Älä pelon takia.
Voimia ja tsemppiä paranemiseen ja tulevaan!
Oikeanlainen hevonen on kyllä kaiken a ja o, mutta sellaisen löytäminen ei ole ihan helppoa. No aika näyttää. Hevoset ovat kyllä minulle niin tärkeitä, että en usko että voin elää ilman.
PoistaHienoa kun olet päässyt pelkojesi herraksi!
Voi kamala. Lämpimiä ajatuksia täältä. Ota rauhassa aikaa parantumiseen ja ajatusten järjestelyyn.
VastaaPoistaKiitoksia! Ja Aira, olisi mukava kuulla myös sinun kuulumisiasi!
PoistaEhkä vielä jonain päivänä aloitan uuden blogin... Nyt voin tiivistetysti kertoa, että nuoren säpäkän tamman kanssa olisi tehnyt mieli lyödä hanskat tiskiin talvella. Tarinasi Cocon kanssa kuulostivat tutulta... mutta nyt on kehityskaari taas ylöspäin!
PoistaVoi kauhistus. Ihan hirveää. Voimia sinne, ihan älyttömästi.
VastaaPoistaTiedän tunteen. Minulle ei tosin käynyt yhtä pahoin kuin sinulle. Putosin hevoseni selästä kuutisen vuotta sitten, kun se yhtäkkiä sekosi ja nakkasi minut kyytistä, vaikkei se ollut sen tapaista ollenkaan. Putosin sen jalkoihin ja mursin kolme kylkiluuta. Muistan vieläkin, kun yöllä sairaalassa itkin itsekseni ja mietin, että unelmani ovat murskana. Minulla oli ihana unelmien hevonen, joka kuitenkin aiheutti minulle valtavan pelon. Olin silloin vasta 17-vuotias ja äiti tahtoi myydä hevosen heti pois. Toivuttuani kiipesin kuitenkin nopeasti toisen hevoseni kyytiin. Se oli vanha ja turvallinen, tiesin että siihen pystyi luottamaan. Mutta silti harrastus sai niin kovan kolauksen, että pelko oli ja pysyi, ja ratsastus muuttui satunnaiseksi.
Ei se pelko ole koskaan kadonnut, mutta siihen on tottunut, se on lieventynyt ja sen kanssa on oppinut elämään. Ennen olisin ratsastanut vaikka hirvellä, mutta nykyään katson tarkasti, kenen selkään uskallan kiivetä. Olen luovuttanut monia kertoja. Itkenyt tallissa, että en vain uskalla. Mutta sieltä on aina noustu ja uskallettu. Vaikka miten olen pelännyt ja päättänyt lopettaa harrastuksen, on veri vetänyt aina takaisin satulaan. Olen ollut onnekas, että lähipiirissä on ollut turvallisia hevosia, joita olen saanut lainata.
En voi sanoa sinulle kuin sen, että jos et tahdo luovuttaa, niin älä luovuta. Anna itsellesi aikaa, mutta älä liikaa. Jos asiaa pitkittää, pelko vain lisääntyy. Pienin askelin takaisin satulaan.
Onneksi olet saanut lainata niitä turvahevosia! Sellaisen minäkin sitten jossain vaiheessa tarvitsen!
PoistaOonkin miettinyt, miltä tuntuisi, jos näin olisi käynyt vaikkapa oman, hiljattain ostetun hevosen kanssa. Se olisi aika kamalaa ja masentavaa.
Aikaa tässä menee väkisin ja vaikea sanoa, mitkä tunteet ovat sitten aikanaan. Ei voi muuta kuin katsoa.
Voi luoja, kyllä oli huono tuuri. Eipä ole itselleni sattunut pahempaa kuin pikkusormen murtuminen juoksuttaessa, jossa samalla nimettömän keskinivelen kuluma eteni nivelrikoksi.
VastaaPoistaEn osaa kuvitella miten tuollaisen jälkeen itse suhtautuisin ratsastukseen, mutta älä vielä huolehdi siitä, onhan lääkärillä jo monenlaisia ratkaisuja tukemaan pahojakin vammoja. Juttelisin varmaan itse lääkärien kanssa miten jalasta saisi vielä ratsastuskelpoisen, jos vielä hevosen selkään haluat. Auttaahan jalan korjaaminenkin jo asiaa, vaikka psyykkausta hevosen selkään uudestaan meneminen varmasti vaatii. Tsemppiä paljon sinulle!
Juuri juttelin lääkärin ja fysioterapeutin kanssa ja sanoivat että mitään fysiologisia esteitä ratsastuksen jatkamiselle ei ole, kunhan olen kunnolla kuntoutunut. Aikaa menee neljästä kuukaudesta puoleen vuoteen. Saa nähdä, mikä silloin on fiilis! Oli kuitenkin mukava kuulla, että fysioterapeutti piti ratsastusta jopa suositeltavana!
PoistaVoi ei :( Vasta löysin blogisi ja luin paljon vanhoja kirjoituksiasi. Tänään tulin katsomaan tänne ja olipa kauhea teksti! Siis sisältö ;) Minä uskon myös, että kun kuntoudut ja saat luvan nousta hevosen selkään, niin tarvitset allesi sellaisen luottopollen, joka ei pienistä säpsähtele.Tai ei säpsähtele mistään. Sillä lähdet rakentamaan taas luottamusta uudelleen.
VastaaPoistaMinä aloitin itse ratsastuksen "vasta" reilu kaksikymppisenä, vajaa 20v sitten, ja ehkä alle vuoden ratsastettuani tipuin reippaan suokin selästä kun innokas ope oli keksinyt, että ruvetaan hyppäämään. Sairaalareissu siitä tuli, ei murtumia, mutta revähtäneitä lihaksia siellä täällä. Muistan kun en tiennyt haluanko edes enää koskaan ratsastaa ja ajattelin aloittaneeni "liian vanhana" ratsastuksen. Onneksi kohdalle on tullut noita rauhallisia hevosia, joilla olen ratsastanut, omistanut yhden ihanan entisen tuntihevosen (maailman kiltein suokkitamma joka säikähtäessäänkin vaan levisi alla eikä tehnyt mitään hyppyjä minnekään) ja vältellyt liian virkeitä hevosia ja paikkoja missä ei ole niin turvallista ratsastaa. En halua vauhtia ja vaarallisia tilanteita vaan rauhallista ja rentoa ratsastamista.
Toivon sinulle parantumista ja vielä monia ihania ja rentoja ratsastuksia.
Minna
Kiva kun löysit blogin, harmi vaan että jatkossa ei juurikaan ole mitään hevosaiheista päivitettävää. Mutta palaan varmasti, kun jotain kerrottavaa on!
PoistaMukavaa kun olet löytänyt sopivia hevosia itsellesi. Se on oikeastaan kaikkein tärkein (ja vaikein) asia tässä harrastuksessa.
Kurja tapaturma, mutta olipa hyvä ettet ollut tilanteessa yksin! Kyllähän kännyköille on rannekoteloita -vöineen, tai sitten voi ehkä käyttää reilut 20 v.sitten muodissa olleita vyölaukkuja, reilaajan "rahavyötä". Työvaateliikkeissä myydään isoilla rintataskuilla varustettuja takkeja, sellaisessa taskussahan kännykän luulisi pysyvän hyvin, jos ei nyt korkeita esteitä hypi. Vaikkeivät työvaateliikkeiden takit hyvältä päällä näyttäisikään, ovat ne toisaalta myös pimeässä turvallisia heijastinmateriaaleineen.
VastaaPoistaIslanninhevoset ovat tietääkseni varmoja ja rauhallisia, eikä niiden selästä putoa kovin korkealta. Ratsastin jonkin verran varhaisessa teini-iässä ja eilen olin ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin hevosen selässä - mitenkäs muuten kuin issikan selässä! Ajattelin pitkään etukäteen jostain syystä (166-senttisenä), että sitten issikan selässä jalkani roikkuvat todella alhaalla, mutta pah! Ihan samalla lailla pohjeapuja pystyi antamaan kuin isommallakin hevosella. Toki issikoissakin voi olla kuumempiakin menijöitä. -Toivottavasti voit käyttää toipumisaikasi esim. muiden harrastusten tai kiinnostustenkohteiden vaalimiseen, esim. lukemiseen, elokuviin tms.!//tätihevoshullu
Kyllähän sen kännykän aina jonnekin saa, olen kesämaastoja varten jopa hankkinut sellaisen hyvän käsivarteen kiinnitettävän puhelinpussukan, vyötärölaukkuja löytyy pari kappaletta maastokäyttöä varten myös. Mutta sitten kun on aivan tallissa kiinni olevassa maneesissa niin ajattelee että eihän täällä nyt voi mitään niin pahaa käydä...
PoistaVoithan päivitellä voinneistasi. Monet blogisi lukijat ovat kiinnostuneita kuulumisistasi:-)
VastaaPoistaJa arvasinkin, että nykyään voidaan terve ja vahvaluinen aikuinen kuntouttaa hyvällä ennusteella.
Onnettomuus tosiaankin kuulosti lähinnä huonotuuriselta sattumukselta, ei kovinkaan kummoiselta riskinotolta sinun kokemuksellasi. Omakin hevonen säntäsi eilen kentän keskelle juuri noin, ja tietenkin jotain vastaavaa olisi voinut sattua huonommilla tähtien asennoilla, mutta eipä kannata ajatella että välttämättä sattuisi.
Toki voin päivitellä tänne joskus paranemisen edistymisestä, jos se vaan jotain kiinnostaa.
PoistaHuono tuuri tosiaan, en ottanut todellakaan mitään riskejä, ihan normaalia ratsastusta vaan ja melko tutulla hevosellakin, mutta niin vaan kävi, ei sitä vaan voi käsittää.
Voi ei, olipa täällä kauheita uutisia! Ja mikä huono tuuri.
VastaaPoistaKovasti tsemppiä ja voimia kuntoutumiseen! Koita pitää lippu korkealla. <3
Kiitos. Kyllä olikin niin huono tuuri, että toivottavaati mun kiintiöni huonoa tuuria on vähäksi aikaa täynnä!
PoistaMinäkin toivon että päivittelet kuulumisiasi, vaikka et hevosten pariin vielä toviin pääsisikään. Olisi kuitenkin kiva tietää miten voit.<3
VastaaPoistaPuhelimen mukana pitämisen opin aikoinaan kantapään kautta. Oltiin kahdella hevosellani ajamassa, ja toisen hevosen kuski tippui kärryjen kyydistä. Siinä sitten katselin toisen hevosen kärryiltä, kun hevoseni laukkaa valtoimenaan kärryt perässä kohti valtatietä! Meillä kummallakaan ei tietenkään ollut puhelimia mukana juuri silloin. Pysäytimme jonkun vastaantulijan ja pyysimme häntä soittamaan hätäkeskukseen. Tuon tapauksen (joka onneksi sitten päättyi onnellisesti ja hevonen palasi ehjänä kotitalliin) jälkeen olen pitänyt puhelimen mukana AINA. Myös maneesissa pidän sen aina taskussa tai käsivarsikotelossa. Minä teen tosi pitkiä maastoja, jolloin kukaan harvemmin tietää missä päin olen, sekä ratsastan maneesissa lähes aina yksin, ja olosuhteien pakosta välillä myös hyppään yksin. Tiedän että siinä on riskinsä, mutta pakko se vain on, tai muuten en pääsisi harrastamaan ollenkaan! Mutta puhelin kuitenkin parantaa turvallisuutta edes vähäsen. Voihan sitä käydä niinkin pahasti, ettei enää kykene puhelintakaan käyttämään. Toivotaan kuitenkin että niin ei käy.
Puhelin on kyllä niin tärkeä, että enää ei voi ymmärtää, miten vain 15 vuotta sitten niitä ei niin yleisesti kannettu mukana.
PoistaJos joskus palaan hevosteluun, on kyllä varmaa, että puhelin kulkee taskussa aina, akku ladattuna.
Oi kuinka olenkaan pahoillani puolestasi, todella huonoa tuuria :(
VastaaPoistaTsemppiä paranemiseen ja toivottavasti myös takaisin hevosen selkään palaamiseen.
Kiitos! Vaikea tätä on todeksi uskoa. Jos olisi tapahtunut jonkun pukkirodeon tms. seurauksena, niin olisi jotenkin ymmärrettävämpää. Mutta huono tuuri ei kysy aikaa eikä paikkaa.
PoistaToivon, että pääsen tämän yli ja pystyn jatkamaan harrastusta.
Voi Liisaa! Jaksamista toipumiseen. Ei ole varmasti kiva kun melkein koko kesä menee parannellessa :/
VastaaPoistaMinähän putosin viimeksi niin että selkä murtui. Siitä on kohta kolme vuotta. Lääkäri antoi silloin kyllä luvan että kivun sallimissa rajoissa saa liikkua. Kiipesin köpöttelemään viikon toipumisen jälkeen, vaikka sattuikin, ihan sen takia että halusin varmistaa miltä se tuntuisi pääkopassa. Ilmalennon taroillut poni sitten kyllä jäi, vaikka yritin sillä vielä treenata. Siitä tuli sellainen kierre että jännitti ja sitten jännitti ponia ja parin pukin jälkeen olin henkisesti rikki. Aikuinen nainen itki kun pikkulikka. Se joka sanoo ettei koskaan pelota, on typerä tai valehtelee. Itse juuri muutama viikko sitten sanoin ihan suoraan valmentajalle (vielä melko tuntemattomalle sellaiselle), että nyt en uskalla laukata kun hevonen tuntui siltä että jos sitä yhtään paineistaa väärin niin se keulii.
Pelkoihin auttoi rakas Bronca jonka selästä en ole tippunut kun luisumalla toiselta puolelta alas noustessani satulattomaan selkään :D Mutta kyllä nyt jännittää kun LAUANTAINA tulee Valtteripoika, jota pitäisi ratsukouluttaa ja lopulta sinne selkään pitää itsekin nousta. Olen aloittanut salitreenit sitä varten että kroppa olisi valmiimpi sekä villimpään menoon että mahdollisiin mätkähdyksiin. Sun tapauksessa oli kyllä huonoa tuuriakin roppakaupalla mukana. Laitahan kuulumisia ja erityisesti kiinnostaa fyysinen kuntoutuminen. Millä ohjeilla ja millä fiiliksellä.
Noita selkämurtumia on tullut näköjään aika monelle. Olet kyllä aikamoinen, kun viikon päästä kiipesit takaisin selkään!
PoistaPelko tuli mulle tutuksi Cocon kanssa, mutta ennen tätä tapaturmaa olin taas saanut itseni aivan itsevarmaksi, vaikka tämä kyseinen hevonen kaikenlaisia äkkilähtöjä lapa edellä harrastikin, välillä aika vauhdilla, ja välillä myös taakse! En kuitenkaan ollut aikaisemmin edes vähällä pudota niistä. En vieläkään tajua, miten näin kävi tällä kertaa.
Voi kauhistus!! Ei voi olla enempää epäonnea matkassa... :( Toivottavasti paranet pikaisesti! Kuulostaa kuitenkin pitkältä sairaslomalta kuitenkin.. Tsemppiä!
VastaaPoistaKiitos. Sairaslomaa on nyt 10 viikkoa, mutta vie varmasti kauemmin, ennenkuin pystyn taas kokeilemaan ratsastusta. Menen sitten taas selkään kun siltä tuntuu.
PoistaHyvää kesänodotusta teille!