Elämä alkaa jo näyttää aavistuksen valoisammalta.
Tunteet tosin vaihtelevat, illalla ja yöllä särky yltyy ja silloin saattaa pieni masennus vallata mielen.
Yritin venyttää sairaalassaoloaikaa hiukan normaalia pitempään, ja olinkin siellä viikon, mikä lienee näinä päivinä aika pitkä aika. Halusin päästä edes jollain lailla alkuun kävelyssä. Ensimmäisen kerran kun nousin ylös, pyörryin suoraan taaksepäin. Hoitajat tietysti nappasivat kiinni.
Sairaalassa toinen päivä leikkauksen jälkeen oli pahin. Se olikin lähes ainoita kertoja, jolloin olen itkenyt. Itsesääli ja uupumus valtasivat mielen. Surin sitä, että harrastukseni ehkä loppui, sitä että edessä oli pitkä ja rankka jakso sekä minulle että perheelleni. Osasto oli täynnä lonkkansa murtaneita, hyvin hyvin vanhoja ihmisiä, joiden tuskahuudot kaikuivat käytävällä. Hoitajilla oli kiire ja pelkkä ajatus siitä, että itse on joskus vanha, avuton ja kipeä, masensi ihan hirveästi. Tunsin oloni 90-vuotiaaksi ja vasta muutama päivä sitten olin laukaillut iloisesti hevosen selässä.
Lonkkaani ja reiteeni laitettiin siis niin sanottu gammanaula, joka on titaniumia. Sitä pitää paikoillaan kaksi ruuvia. Naula on aika valtava, ja tekee pahaa katsoa sitä. Naula saa olla siellä koko loppuiän, joskus harvoin ne poistetaan, jos ne alkavat häiritä (hyi kauheeta).
En ollut päässyt tietystikään suihkuun ja päänahkani ja selkäni oli vielä täynnä maneesin pohjamateriaalia. Jopa käteni olivat edelleen likaiset, mutta en jaksanut välittää. Halusin vain maata täysin liikkumatta, ettei sattuisi ja pyysin usein lisää kipulääkettä, jonka avulla sai nukuttua muutaman tunnin kerrallaan.
Kolmantena päivänä leikkauksesta purin hampaat yhteen ja sanoin että menen vessaan ja suihkuun. Tuskan hiki tuli kun raahustin erikoisrollaattorin kanssa kylpyhuoneeseen, mutta niin vain sain hiukset pestyä ihan itsenäisesti. Mahtava fiilis.
Rollaattorista siirryin keppeihin parin päivän päästä tärisevin käsin. Siinä täytyy olla alussa skarppina, ettei vahingossa astuisi väärin ja kupsahda nurin. Jestas kun jännitti ja jalka sattui.
Fysioterapeutin kanssa harjoiteltiin kävelemistä parina päivänä ja sitten olikin aika lähteä kotiin.
Olen nyt jotenkin alistunut kohtalooni. Pitkä tie on edessä, mutta toisaalta on niitä paljon pidempiä ja vaikeampiakin varmasti.
Aika näyttää, tuleeko minusta vielä ratsastaja vai ei. Mitään fyysisiä esteitä siihen ei fysioterapeutin eikä kirurgin mukaan ole. Kunhan teen jumppaharjoituksiani, ja olen sopivan aktiivinen nyt (mutta en rasita itseäni kuitenkaan liikaa), pitäisi paranemisen edetä hyvin. Jalassa ei ole kipsiä ja saan varata sille hiukan.
Kipuja on jonkin verran ja täytyy koko ajan varoa, ettei jalka mene hiukan väärään asentoon, sitten kyllä sattuu. Kestää viikkoja, ennen kuin voin vaikka poimia esineen lattialta taikka lähteä ostoksille.
Ratsastuksen suhteen luulen, että se henkinen puoli on vaikein. Haluanko enää asettaa itseni alttiiksi samanlaiselle tapahtumalle? Pystynkö koskaan tuntemaan samanlaista rentoa luottamusta minkään hevosen kanssa, kuin olen ennen tuntenut? Jaksanko edes yrittää?
Olen tavallaan tosi helpottunut, että en ehtinyt ostaa hevosta vielä. Toisaalta se olisi pitänyt minut mukana hevosmaailmassa. Nyt saattaa käydä niin, että lipeän siitä ihan syrjään. Kynnys jatkaa harrastusta kasvaa entisestään.
Nyt olen alkanut ajatella, että olisi ihana joskus hankkia joku todella luotettava, pomminvarma suloinen pieni pullero maastoheppa ja unohtaa kaikki koulukiemurat ja näyttävät puoliveriset ja häntätötteröarabit. Heppa saisi asua maneesittomassa tallissa, tarhata laumassa kavereiden kanssa, elää ihanaa hevoselämää ja kävisin maastoilemassa sillä 3-4 kertaa viikossa.
Aika näyttää toteutuuko tämä haave koskaan, vai muuttuuko mieli matkalla moneen kertaan. Itseni tuntien -- todennäköisesti!
Voi kurjuus kuinka huono tuuri !!! Blogisi on ihana, olen seuraillut sitä jo jonkin aikaa ja "elänyt mukana". Ajattelin kommentoida koska tuo viimeinen kappaleesi kuulostaa niin "tutulta". Itse olen täti-ratsastaja joka etsi ja etsi sitä kaunista, uljasta ja taitavaa, putosi mahtavasti kokeilemansa kaunistakin kauniimman friisiläisen selästä... harkitsi uudelleen ja ostikin jo aiemmin vuokraamansa pulleroisen eestinruunan ..... Talli jolle pulleroiseni vein on pieni ja maneesiton mutta ympärillä mahtavat rauhalliset maastot, kivat tarhat ja laitumet. Väännämme koulua kentällä kevyesti kerran viikossa, jotta tuntuma säilyisi mutta pääasiassa maastoilemme pitkiä parin tunnin lenkkejä. Välillä leppoisasti ja välillä vauhdikkaammin. Kyllä pulleroisenkin kanssa joutui aluksi tsekkailemaan kuka sanoo ja mitä sanoo ja tekemään maastakäsittelyä urakallakin, mutta tämän kiukuttelu on semmoista pientä ja kilttiä, vähemmän säpäkkää ... ei rodeota. Tiedän kyllä että pulleroiseni ei kerää ihastelevia katseita ja koulukiemuraystäväni kutsuvat minua nykyään "puskatädiksi" mutta ah minä olen onnellinen, rakastan pulleroistani ja luotan siihen. Olen huomannut että koulusaavutuksia paljon tyydyttävämpää onkin pystyä tekemään lenkki pulleroisensa kanssa pelkällä riimulla ilman satulaa ratsastellen. Ennen en olisi voinut kuvitellakaan sellaista. Kun olen jättänyt koulutavoitteet olenkin löytänyt aikaa ihan eritavalla luoda suhteen itse hevoseen. Perheellisenä ja 8-16 työtä tekevänä kun aikaa ei ole rajattomasti. No kukanenkin hevostelee niin kuin itselle parhaaksi sopii... mutta itselleni tämä puskailu onkin sopinut paljon paremmin kuin olisin joskus voinut kuvitella. Tsemppiä paranemiseen ja toivottavasti löydät takaisin hevosten luo mikäli sydämesi sitä halajaa :)
VastaaPoistaVoi kiitos ihanasta viestistä, ihan tuli tippa silmäkulmaan!
PoistaJuuri tuollainen hevostelu pyörii nyt ajatuksissani. Eihän se tietenkään ole niin, että luottamus tulisi automaattisesti, kyllä kaikkien hevosten kanssa sen saavuttaminen kestää ja teettää työtä. Mutta olisi se vaan niin ihanaa kokea vielä se sama, kuin Lotan kanssa, rennot maastoilut täydellä luottamuksella. Lottahan oli sen lisäksi "hieno ja näyttävä" myös kouluradalla, mutta olen tullut siihen tulokseen, ettei tuollaista yhdistelmää tule koskaan toista vastaan. Ja jos pitää valita, haluan sen luotettavuuden. En tiedä toteutuuko tämä, mutta aina täytyy olla unelmia, erityisesti nyt!
Aika hurjalta näyttää tuo naula, noita metalliosia on tutultani poistettu vuosi vastaavan onnettomuuden jälkeen. Ilmeisesti ovat nyt vähän erityyppisiä, jos jätetään paikalleen.
VastaaPoistaVarmasti iso elämänmuutos sinulla edessä muutamaksi kuukaudeksi, mutta veikkaan, että vähemmän stressiä ilman omaa hevosta. Selviät varmasti!
Ja ei ne kaikki kivat hevoset täydellisen luotettavia ole, mutta huumoria taitaa jo pilkahdella, kun suunnittelet pomminvarmaa pulleroa ilman koulukiemuroita ;-)
Se on kyllä selvä juttu, että on helpotus, ettei omaa hevosta juuri nyt ole. Olisi siinä kova stressi. Ja mitä jos sekin sairastuisi? En halua edes kuvitella, kuinka hankalaa. Sitä paitsi, rahaakin säästyy nyt mukavasti.
VastaaPoistaNo, hevoset näyttävät kaikesta huolimatta olevan mielessä aina, silloinkin, kun pelkkä sängyssä istumaan nouseminen tuottaa tuskaa :)
Voi Liisa.
VastaaPoistaLämmin myötätunnon halaus ja paljon voimia ja kärsivällisyyttä paranemisprosessiin.
Sairastaminen ja toipuminen on äärimmäisen hermoja (ja kroppaa) koettelevaa. Onnettomuus on aina traumatisoiva kokemus.
Anna itsellesi aikaa, sulla on oikeus koko tunnetilojen kirjoon. Päivä päivältä, askel askeleelta tulet varmemmaksi siitä mitä tulevaisuudessa tahdot, elämältä ja harrastukselta.
Itse olin viime syksynä varma etten Inton menetyksen ja oman leikkauksen jälkeen edes kaipaa hevosen selkään, mutta nyt huomaan toivovani että ehkä kuitenkin joskus vielä... Heti kun pää on parantunut siihen kuntoon että saan laitettua kypärän päähän ;)
Aurinkoisia päiviä teille!
Kärsivällisyys on varmasti tosiaan koetuksella tässä vielä moneen kertaan, eikä se ole koskaan kuulunut hyveisiini...
PoistaToivottavasti pääset itsekin vielä hevosen selkään! Ja kyllähän sekin on ihanaa olla osana sitä perheen hevostelua, vaikkei itse siellä selässä keikkuisikaan!
Itselleni 10v sitten kävi paha onnettomuus hevosten kanssa. Melkeinnhalvaannuin. Lääkäri sanoi ettei ratsastamaan olisi enää asiaa ja vuosi menisi toipuessa täysin. Trauman se jätti mutta arvaappa, 3kk onnettomuudesta pöötin etten antaisi pelon ja kivun viedä minulta suurinta intohimoani, hevosia ja rakasta harrastustani. Juoksutin ensin hevosta jolta oli tippunut. Kiipesin selkään ensin taluttajan kanssa vaikka meinasin kivusta pyörtyä ja jännityksestä oksentaa. Tärisin niin että.meinasin tipahtaa uudelleen. Kuitenkin pakotin itseni takaisin ja takaisin sinne selkään koska optiona olisi ollut jättää hevoset kokonaan. Sitten järkkäsin itselleni toisen varmemman ratsun jolla jo puolen vuoden päästä. Laukkasin kevyesti ja vuoden päästä ilman satulaa pellolla. Silloin tiesin että pahin on ohi. Pelkoja olen työstänyt ja nyt 10v päästä ratsastan päivittäin itse osaksi kouluttamaani nuorta puokkia joka on fiksu muttei pommimvarma. Ratsastan myös säpäköitä hevosia ja kyllä joskus pelkään mutten anna sen pysäyttää. Hyvä.kypärä, hevisenlukutaito, oman ratsastuksen kehittäminen jatkuvasti
VastaaPoistapieniä askeleita vähäm nnturvarajaa siirtäen olen takaisin siinä.kun ennen onnettomuutta ja enemmänkin. Jos haluat palata hevosteluun älä lannistu tunnusta pelko ja etene vähän kerrallaan. Etsi alkuun luotettava mutta. Älä tyydy siihen vaan kasvata rajoja
jos tulee takapakkia älä lannistu.
Olet ollut sitkeä sissi! Hienoa kun olet voittanut pelkosi.
PoistaOn todella vaikea sanoa, mikä fiilis sitten tulee olemaan. Jotenkin nyt on sellainen tunne, että en erityisesti pelkää enemmän hevosia tai ratsastusta, kuin esimerkiksi pyöräilyä tai pallin päälle kiipeämistä kotikeittiössä...kauhistuttaa ylipäätänsä kaikki tilanteet, joissa voi tapahtua joku onnettomuus. No, kai se on tavallista sen jälkeen, kun on itsensä kunnolla satuttanut.
Aika näyttää. En ihan kättelyssä aio kuitenkaan luopua tästä harrastuksesta. Kiitos kommentista!
Olipa ikävä lukea tästä. Todella kurjia kuulumisia. Sinulla on käynyt älyttömän huono tuuri! Itse olen todella peloton ratsastaja, mutta koskaan ei ole sattunut mitään vaikka lennetty toki on. Itelleni kaksi turvavarustetta joista en tingi: kypärä ja koppajalustimet. Käytän omia jalustimia myös vierailla hevosilla. Moni tykkää turvaliivistä, mutta sitä en ole oppinut käyttämään.
VastaaPoistaPaljon tsemppiä ja usko pois, todella huonoa tuuria. Kenelle vain olisi voinut käydä noin. Pitkä ja raskas toipuminen on edessä, mutta selviät siitä! Olet sitkeä sissi!
Kiitos mukavasta kommentista. Koppajalustimet ovat varmasti hyvät ja turvalliset. Mullakin on yksi juttu varma tästä lähtien: en mene hevosen selkään, jos satulassa ei ole kunnollisia turvajalustimia, sellaisia jotka aukeavat kokonaan. Mulla oli sellaiset taipuvat turvajalustimet ja se muutama sekunti tai minuutti, joka kesti ennen kuin se irtosi, oli liikaa.
PoistaSe on lohdullista ajatella, että toi oli huonoa tuuria, joka voi sattua kenelle vaan. Ihmiset ovat nimittäin aika kärkkäitä neuvomaan miten onnettomuuksia voisi estää taikka jopa sitä mieltä, että jos putoaa ja loukkaa, niin on tehnyt jotain väärin tai on muuten vaan taitamaton tumpelo. Se on aika ärsyttävää. Siksi kommenttisi oli niin mukava saada!
Helppo on aina ulkopuolisena sanoa ja neuvoa. Olen itsekin pudonnut niin pahasti tai en edes pahasti, mutta kumma kun mitään ei ole sattunut. Hevonenkin on virkeä ja eloisa, syöksylaukkakäännöksineen ;) Koppajalustimiin jalkani ei ole käänyt kiinni sekunniksikaan ja jalka lentää heti jalustimesta. Jalustin lähtee myös helposti hevosen sekoiluissa ja pyörimisissä, mutta kiinnijäämisriski on olematon koppien kanssa. http://www.hooks.fi/produktsida/matrix-toe-cage/39570/39571/
PoistaOlen kuullut oikeastaan kaikista muista turvajalkkareista että niihin on aina joku jäänyt jossain kiinni, enemmän tai vähemmän pidemmäksi aikaa. Niin kumilenkillisiin kuin nivellettyihin. Kopissa sitä riskiä ei ole. Valkut on joskus haukkuneet kopat rumiksi mutta onneksi olen hyvällä itsetunnolla varustettu ja antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mieluummin vaikka ruma ja turvallinen kuin kaunis ja turvaton.
Päästä sinäkin typerät kommentit toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sellainen joka neuvoo kärkkäästi ei välttämättä ole itse kokenut mitään tai uskoo edelleen, että maailma on mustavalkoinen ;)
Hei Liisa!
VastaaPoistaEn ole ennen blogiisi kommentoinut, vaikka sitä jo pitkään olenkin lukenut. Nyt on kuitenkin pakko kommentoida, sillä tiedän niin tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu.
Itse putosin hevosen selästä helmikuussa ja olkaluuni meni tuolta aivan olkanivelen alapuolelta katkipoikki ja samalla vaurioitui pari jännettä. Ratsastin maneesissa, kun hevonen aivan puskista säikähti jotain ja veti niin ison pukin, että lensin kuin leppäkeihäs ja suoraan olkapääni päälle. Monesti olen pudonnut ja vielä paljon pahemminkin, esimerkiksi esteen sekaan jne, mutta ennen ei ole mitään sattunut. Tuntui jotenkin niin turhauttavalta, että onnettomuus sattui näin "mitättömässä" tilanteessa. Itse selvisin kuin selvisinkin ilman leikkausta, mutta paraneminen on ollut erittäin hidasta eikä luu ole vieläkään luutunut kokonaan. Nyt pikkuhiljaa käden liikkuvuus alkaa olla suht normaali, mutta voimat kädesä ovat mitättömät. Lääkärin mukaan saisin kiivetä takaisin hevosen selkään parin kuukauden kuluttua, mutta saa nähdä uskallanko vielä silloin. Niin kuin itsekkin kirjoitit, niin henkinen toipuminen tuntuu vaikeammalta. Aivan samoja asioita pyörii minullakin mielessä. Uskallanko enää luottaa, etten tipu samantien uudestaan. Olenko enää valmis riskeeraamaan..mitä jos ensi kerralla sattuukin vielä pahemmin. Olen aina tiedostanut lajin riskit, mutta ennen tätä tapahtumaa en suoraan sanottuna oikeasti ikinä ajatellut, että jotain voisi sattua. Pystynkö jatkossa nauttimaan ratsastuksesta. Vaikea sanoa.
Onni onnettomuudessa oli se, ettei minulla enää ole omaa hevosta. Olisi ollut melko vaikeaa löytää hevoselle ratsastajaa puoleksi vuodeksi.
Sen haluan vielä sanoa, että sitten kun sen aika tulee niin hakeudu asiansa osaavalle fysioterapeutille. Hyvä fysioterapeutti on kuntoutuksen a ja o. Itselleni onneksi sattui kohdalle fyssari, joka tekee kaikkensa, että käteni tulisi kuntoon. Ja vaikka kuntoutus tuntuu alkuun turhauttavalta, niin on ihana huomata kuinka homma etenee kerta kerralta!
Tsemppiä aivan hirmuisesti toipumiseesi ja kiitoksia mukavasta blogista! :)
Voi kiitoksia mukavasta kommentista sinullekin! Aikalailla samanlainen tilanne sinulla ollut siis. Käsivammat ovat ilmeisesti usein aika hankalia kuntoutettavia. Minuakin ärsyttää erityisesti juuri tuo, että loukkaantuminen oli niin "turha", en ollut hyppäämässä maastoesteitä tai nuoren hevosen selässä...ja kaiken huipuksi vielä myin nuoren hevoseni, kun se tuntui liian haastavalta ja sitten loukkaannun pienen "tätihevosen" kanssa. Argh. Mutta minkäs teet.
PoistaMinäkin olen tyytyväinen siitä, että omaa hevosta ei juuri nyt ole. Huomaan kuitenkin selaavani edelleen koko ajan hevosten myynti-ilmoituksia...:)
Pääsen työterveyden kautta fysioterapiaan ainakin muutaman kerran ja maksan sitten omasta pussista enemmän, jos ja kun tarvis vaatii. Jalka oli aluksi aivan toimimaton, mutta joka päivä se on pikkuisen parempi. Heti, kun kontrolliröntgen on otettu, alan jumppaamaan sitä ihan kunnolla.
Tsemppiä sinullekin ja yritä löytää vaikka joku terapiaheppa, jonka kanssa pääsisit alkuun vaikka ihan niin, että joku taluttaisi sinua. Itse meinaan loppukesästä/alkusyksystä aloittaa taas ihan alkeista, pääasia, että jää hyvä ja turvallinen mieli. Tallilla, jossa kävin, on sellainen terapiatyötä tekevä issikka, ja toivon saavani sen kanssa ensimmäiset mukavat kokemukset.
Kerro jatkossakin, miten sinulla menee ja pääsitkö takaisin heppailun makuun!
Kiva kuulla, että jalan kanssa koko ajan tapahtuu edistymistä. Toivottavsti saat oikein taitavan ja mukavan fysioterapeutin, sellaisen avulla kun on niin paljon Innostavampaa kuntouttaa itseään, eikä tarvitse jäädä yksin pelkojensa kanssa.
VastaaPoistaOliko tuo hevonen muuten rauhallinen, eli tekeekö noita sinkoiluja ihan täydellisinä yllätyksinä?
Edistystä tapahtuu, mutta hidastahan se on. Fysioterapiaan aion kyllä panostaa kunnolla, kunhan luu on ensin luutunut kunnolla.
PoistaHevonen, jolta putosin on kyllä nopea liikkeissään, erityisesti sivulle. Se saattoi myös kuumetessaan alkaa peruuttamaan oikein kunnolla, useita kertoja ja kerran suoraan ojan yli metsäänkin :). Se ei kuitenkaan ole pukitellut tai keulinut, joten en sitä oikein osannut pelätä. Totesin muuten ennen onnettomuutta maneesissa ratsastaneelle kaverille, että vaikka tää on tämmönen saippuapala, ei mulla ole kertaakaan ollut sellainen olo, että tulisin täältä alas....kuuluisat viimeiset sanat :)
Moi! Hurjan kuuloinen onnettomuus, mutta mahtavaa että kuntoudut ja pääset jatkamaan ratsastusta. Itse kun joudun hyväksymään sen tosiasian, etten enää koskaan ratsasta. Aurinkoa kesään, ja hyvää toipumista! T.Nicole
VastaaPoistaLuin sun blogiasi ja olet ollut mielessäni nyt jatkuvasti, vaikka en edes tunne sinua. Olen niin todella, todella pahoillani puolestasi. Sinulla oli kyllä niin huono tuuri kuin vain olla voi. Mutta vaikutat aivan uskomattoman vahvalta ihmiseltä. Kun luin, mitä sinulle on tapahtunut, tuntui oma onnettomuus niin pieneltä ja häpeän, että olen kiukutellut läheisesilleni ja säälinyt itseäni.
PoistaToivon kovasti että saat käsileikkauksessa lisää toimivuutta käsiisi. Se olisi mahtavaa.
Päivittele blogia, olisi mukava tietää, mitä sinulle jatkossa kuuluu!
joku oli linkittänyt blogisi hevostallinettiin ja kyllä lukiessa tuli kylmät väreet ja tuttu tunne noista sairaalakuvauksista.
VastaaPoistaitse tölväisin moottoripyörällä jäniksen takia pöpelikköön kesäkuussa 2014. olkapäästä meni supraspinatus jänne tohjoksi ja lonkkanivel irtosi kokonaan lonkkakuopasta. kipu oli pahinta ikinä kokemaani.
murtumia ei ollut, avaskulaarisen nekroosin vaara tietenkin edelleen suuri, mutta nopean reponoinnin (alle 2 h tapahtuneesta) takia olen toiveikas, että nivelen verisuonitus olisi kunnossa ja nivel ei rappeutuisi.
minulle annettiin lupa kävellä ilman tukea 2 kk tapahtuneesta ja mopoilua, ratsastusta ym. kehotettiin välttämään vuoden verran.
olosuhteiden pakosta jouduin kolmen viikon päästä onnettomuudesta juoksemaan hieman, kipulääkityksellä onnistui ok. Kepit jätin vähän turhan ajoissa ja fysioterapiassa en suostunut käymään jonkun lainen in denial -tila taisi olla päällä ja vihasin lääkäreiden voivotteluja ja huonoja uutisia ja ennusteita. Mopoilun ja ratsastamisen aloitin kolmen kuukauden päästä onnettomuudesta. Nyt, reilun vuoden jälkeen ratsastuksen aloittamisesta, tunnen välillä en varsinaista kipua, mutta epämiellyttävää tunnetta lonkan seudulla. on vain muutama satula, jossa kykenen kivutta istumaan. liian kuppimaisista istuimista joudun poistumaan viiden minuutin jälkeen tai en kävele seuraavana päivänä.
vaivan kanssa oppii elämään ja ehkä tämä tästä vielä vähän paremmaksikin muuttuu :)
olen onnekas että en joutunut leikkaushoitoon, mutta minun vaivani taas on lääkärin mukaan harmillisempi kuin siisti murtuma. ja pahin mahdollisuus on siis että nivel joudutaan kokonaan uusimaan rappeuman takia, eli tulevaisuudessa voi olla puukkoa tiedossa.
ja älä tosiaan hautaa haaveita tötteröhäntäarabeista, minulla on juurikin niitä, ja ne ovat kyllä mainioita lonkkavaivaisen ratsuja! fiksuja kuin mitkä, pitävät minut hyvin kyydissä ja nätisti, ja ovat niin pieniä ettei lonkkia tarvitse ratsastaessa avata ammolleen :)
Kiitos viestistä! On sulla ollut hurja onnettomuus myöskin, huhuh. Aika sissi olet kun noin pian menit takaisin hevosen selkään!
PoistaKävin katsomassa htnetin keskuatelua ja kirjoittelin sinne. Toivottavaati keskustelu pysyy asiallisena :)
Tötteröhännät ovat kyllä usein myös viisaita ja rohkeita sekä tosiaan kapeita. Mutta tärkeintä on löytää sopiva yksilö, oli rotu mikä hyvänsä. Liikkeiden pitää olla helpot istua ja hevosen tarpeeksi kapea, niin ettei lonkat pauku.
Olis kiva kuulla sun tötteröhännistä enemmänkin, jos tykkäät niin laita sähköpostia hastgumma@gmail.com!