Kipu väistyy, levottomuus lisääntyy

Onnettomuudesta on nyt 23 päivää.

Olen kuntoutunut oikeastaan paremmin, kuin aluksi osasin toivoa. 

Pääsen keppien kanssa aika hyvin liikkeelle, portaitakin ylös ja alas. Pystyn petaamaan sängyn, pukemaan, touhuamaan hiukan keittiössä ja ottamaan aurinkoa terassilla. Käytiin ostamassa mulle kiva lepolasse, kun meillä ei täällä kaupungissa sellaista ennestään ollut.

Mikäs tässä on löhöillessä!

Tulis vaan hiukan lämpimämpi.....

Lonkka ja jalka sattuvat vain silloin tällöin. Syön tosin särkylääkkeitä edelleen säännöllisesti. Jalka on aika voimaton ja yritän jumpata sitä hiukan jatkuvasti. Otan kuitenkin aika varovasti vielä, haluan olla varma, että luu on luutunut kunnolla, ennen kuin teen enemmän.

Haava on pitkä, tässä vain osa siitä. Aika hyvin parantunut kyllä.

Nyt kun vointi on hiukan parempi, alkaa tulla kärsimätön olo. Tekisi mieli tehdä jotain, käydä jossain. Päivät ovat pitkiä, keskittymiskyky huono ja television päiväohjelmat alkavat puuduttaa. Nyt voisi vaikka kutoa, katsoa elokuvia tai lukea kirjoja, mutta jostain syystä olen levoton.

Lievää iltapäiväangstia.

Olen miettinyt aika paljon näitä elämän kummallisuuksia ja epäoikeudenmukaisuuksia. Eräällä ystävälläni on syöpä, ja häneen verrattuna olen niin valtavan etuoikeutetussa asemassa, kun paranemisennuste on mulla kuitenkin todella hyvä. Syöpä on niin pelottava ja kurja vihollinen ja tämä ystäväni on niin rohkea ja positiivinen, ettei voi kuin ihailla.

Tällä viikolla mun supermahtiheppakaveriystäväni tuli hakemaan mua tallille ja oli niin hauska nähdä tuttuja ja katsella ratsastusta. Ihana Maija-valmentajammekin tuli varta vasten kahville. Maija oli sitä mieltä, että mun pitäis seuraavaksi hankkia ehdottomasti suomenhevonen. Hih!

Pääsin moikkaamaan tallille kavereita ja heppoja, mun ihana ystäväni Jaana tuli hakemaan. Ja löytyypä kuvasta myös Tiina, jos oikein tarkkaan katsoo :)

Valmentaja kertoi tutustaan, joka on paitsi fysioterapeutti, myös ratsastaja ja ratsastusterapeutti. Soittelin tälle henkilölle tänään ja sovimme alustavasti elokuun alkuun fysiterapia-arvioinnin ja ratsastuskerran hänen terapiahevosellaan. En yhtään osaa sanoa, mikä on vointi siinä vaiheessa, mutta ajattelin, että ensimmäiset ratsastuskerrat olisi mukava tehdä niin, että on joku asiantuntija kertomassa, miten kroppa reagoi ja mihin kannattaa kiinnittää huomiota. 

Eli kova hinku olisi päästä taas hevosen selkään. Ei tietenkään vielä vähään aikaan, mutta vielä tänä kesänä. Ja haaveissa on myös edelleen se oma hevonen. Täytyy tunnustaa, että kovasti on tullut katsottua erilaisia myynti-ilmoituksia. Ihania connemaraponeja ruotsalaisilla myyntisivustoilla, suomenhevosia...nuoret puoliveriset unohdan kyllä suosiolla. Mutta toivon, että mulla olisi vielä joskus ihana, kiltti oma hevonen. Ja pystyisin ratsastamaan sillä ilman pelkoja.

Haaveissa on hyvä elää. Ehkä ensi kesänä olisi taas mukava heppakesä. Olisi niin ihanaa saada hevonen taas mökin lähelle laitumelle ja käydä aamuisilla maastolenkeillä. Aika näyttää, kuinka käy.

Mutta tavallaan myös joku on muuttunut. Jos haave ei käy toteen, pystyn elämään senkin asian kanssa. Tärkeintä on kuitenkin terveys ja oma rakas perhe.