Hyvän mielen ratsastuksia

Miksi joskus tekee mieli päivittää blogia koko ajan, joskus taas ei lainkaan?
Nyt haluan taas jakaa hyvää mieltä.
Sunnuntaina kävimme heti aamusta kaverini kanssa pitkällä maastolenkillä. Suunnattiin hiukan eri maisemiin kuin yleensä, niin sanotusti toiselle puolelle asvalttitietä. Puolisen kilometriä täytyy kopsutella asvaltilla, sitten kilometrin verran melko kovalla hiekkatiellä, mutta sitten aukeaa sellaiset maastot, että paremmista ei väliä.
Ilman ongelmia sujui autotiellä, vaikka pientareita ei juuri ole. Jotkut autot hiljensivät, toiset eivät, vaikka kuinka huitoi käsimerkkejä. Onneksi hevoset pysyivät ihan rauhallisina.

Tällaisia polkuja! Voiko ihanampaa olla?

Matkan varrella Mandy stoppaili ja peruutteli muutamia kertoja nähdessään pelottavia juttuja. Yksi sellainen oli pensasaidan takana häämöttävät lastenvaunut. Sen sijaan katoksen alla käynnissä oleva traktori, jonka takana hurisi ja kolisi klapikone, ei aiheuttanut lainkaan pelkoa (paitsi kuskissa).
Peruuttelut juontanevat juurensa meidän kauheasta lehmäkohtaamisesta pari viikkoa sitten. Silloin tamma sai kyllä mahdottoman sähellyskohtauksen, se oli täysin kauhuissaan, kun vasikat juoksivat kohti. Siitä jäi hiukan perutteluvaihe päälle, mutta, yritetään nyt rauhassa ja päättäväisesti kitkeä se pois.
Mandy ei kuitenkaan yritä kääntyä (tai ainakin jos yrittää niin se on aika laimeata), se vaan peruuttelee jonkin aikaa, törisee ja pörisee, mutta menee sitten.

Tässäkin voisi ottaa spurtit, tuumi Mandy, mutta tädit päättivät mennä tylsästi vain käyntiä.

Maastolenkki kulkee pehmeitä hiekkateitä ja leveitä metsäpolkua. Aivan täydellisiä ratsastusmaastoja. Olen vain kahdesti tehnyt tuon lenkin ja kaverini ei koskaan, joten hiukan jännitti että löydänkö. Onneksi olin sen verran laittanut polkujen alkuja mieleen, että reitti löytyi hyvin.

Anna mun mennä, anna mun mennä....

Yhden pitkän ylämäen alussa nostimme laukan. Juuri samalla hetkellä lintu rapsautti puskassa ja saatiin melko lentävä lähtö. Mandyn kiihtyvyys nollasta sataan on melkoista urheiluauton luokkaa. Kaverin heppa puuskutti takana. Hyvin saatiin ne takaisin raville jota jatkettiin hetken aikaa vielä.

Kuvaussessio ei oikein jaksanut kiinnostaa tällä kertaa.

Kuljettiin sänkipellon poikki ja nautittiin. Ei ainuttakaan itikkaa, juuri sopivä lämpötila, reippaat, iloiset hevoset. Syksyn kauniit värit ja kuiva pelto. Olin niin onnellinen että ihan pihisin.

Tänään menin sitten koulutuuppausta maneesissa ja senkin jälkeen oli todella hyvä mieli. Olin ihan yksin maneesissa ja sain keskityttyä ihan loistavasti.
Otin alkukeventelyjen jälkeen jalustimet pois ja rääkkäsin itseäni. Ilman jalustimia mulla on aika erilainen asento, paljon parempi.
Tein siirtymiä, etuosaa ylös, painoa takaosalle, muutama tsäptsäp -askel hakien takajalkoja niiausta. Autoin hiukan koskien  raipalla lautasten päältä ja heti kun tunsin ne takajalat niin palkaksi ohjaa ja kiitos. Mandy ihan syttyi tästä! Huomasi jälleen kerran, miten huippupienillä avuilla se toimii, kun se on viritetty. Siirtymisiin riittää vatsalihasten kiristäminen. Kun vain tuon aina muistaisi ja osaisi tehdä vähemmän.
Lopuksi saatiin aikaiseksi myös tosi kivaa laukkaa. Hiukkasen täytyy laukassa kokeilla ja nakata pikku pukki kun pyydän hiukan enemmän laukkaa. Onneksi niin pieniä pomppuja, ettei edes ilman jalustimia juurikaan horjahda. Sellanen älä komenna mua -tyylinen kannanotto :). Neiti-hevonen on aika hassu.

Näettekö puhekuplan korvien välissä?