Ahaa-elämys istunnasta

Ahaa-elämykset ovat hassuja. Niitä tulee usein silloin, kun on hyvä keskittyminen päällä, sellainen flow-tila, että ei huomaa ympäristöä enää ollenkaan, on vain sinä ja hevonen ja kommunikoitte toistenne kanssa hiljaa, omassa pikku kuplassanne.

Näihin tilanteisiin liittyy usein rauhallinen maneesi tai kenttä, levollinen, muttei kuitenkaan veltto olo itsellä,  Joinain päivinä tähän tilaan pääsy on mahdotonta. Usein tähän ahaa-elämyksen tulemiseen vaikuttaa itsellä myös se, että olen analysoinut omia virheitäni esimerkiksi valokuvista tai videolta ja yritän miettiä, miten ne voisi korjata. En niin, että ruoskisin itseäni, vaan uteliaana yritän katsoa, josko jollain korjauksella olisi vaikutusta.

Kuvat on otettu sunnuntaina, jolloin Noora kävi moikkaamassa. Mua tietysti jännitti hiukan ratsastaa ja hosuin, joten huomaa että kaikki virheet pompsahtivat taas esille oikein erityisen paljon. Hyvä että niitä tuli ikuistettua, niin pystyy sitten ainakin yrittämään niiden korjaamista.

Tuoli-istuntaa, paino liikaa istuinluilla (tosin Simppa näyttää kyllä mun mielestä ihan kivalta sen koulutustasoon nähden).

Jäykistynyt käsi  ja liian kova ulko-ohja (Simppa ei pääse asettumaan ja aukoo suutaan).

Tuoli-istunta, jota on yritetty kompensoida taakse viedyllä jalalla (joka epätoivoisesti myös yrittää saada sisäpohjetta läpi).

Eilen tuli yksi ahaa-elämys, joka liittyi istuntaan. Huomaan usein istuvani liikaa istuinluiden päällä. Kun valmentaja sanoo istu, istu, niin lähden virheellisesti viemään painopistettä liian taakse, kuvitellen, että nyt istun oikein, kun istuinluut tuntuvat satulassa. Seurauksenahan on helposti tuoli-istunta, takakeno. Sitä yritän sitten kompensoida viemällä jalat taaksepäin. Istunnan painopisteen pitäisi olla istuiluiden ja häpyluun muodostamalla kolmiolla tasapainossa, ei pelkästään istuinluilla.

Simpalla on niin pehmeät askellajit, että istuntaa on helppo säädellä harjoitusravissakin, kun siinä pystyy tosiaan olemaan. Eilen tuli yhtäkkiä päähän ajatus, että minähän istun pelkästään istuinluilla, raskaasti, epävakaasti.  Aloin ajattelemaan, että istuisinkin ikäänkuin haaroillani. Liioittelin siis, että paino korjautuisi oikeaan paikkaan. Varjele mikä ero! Simppa alkoi ravata ihan eri lailla, nosti selkää ja hetkellisesti tunsin todella upeaa ravia, jossa oli joustoa. Tai oikeastaan aika pitkäänkin. Jopa laukka oli ihan erilaista ja oma lantiokin jousti myös eteen laukan tahdissa, kun istunta oli kohtisuorassa maahan nähden, toisin sanoen istuin pystyssä (jota olen saanut kuulla sata miljoonaa kertaa, mutten ole oikein tajunnut).

Kun tyttäreni Frida vielä ratsasti aktiivisesti, hän usein katsoi Oonan ja Dinan videoita. Muistan silloin ihailleeni tämän nuoren naisen vaivatonta istuntaa. Sanoin usein Fridallekin, että mieti olevasi Oonan ja Dinan Oona. Eilen oli tämäkin mielessä, Lisäksi yritin samalla vielä pitää ne George Morris -kädet. Aika paljon mietittävää yhdelle pienelle päälle!

Iltakävelylle lähdössä.

Ahaa-elämyksiin liittyy myös se harmittava puoli, että ne useinmiten unohtuvat. Toivottavasti kuitenkin joku pieni murunen niistä jää alitajuntaan ja pulpahtavat sieltä pinnalle tarvittaessa.

Onko teillä samanlaisia ajatuksia ahaa-elämyksistä?