torstai 17. heinäkuuta 2014

Kun hevonen sairastaa

Olen katkera ja kateellinen. Katkera siitä, että minun hevoseni, joka on ollut minulla alle kaksi vuotta, on luultavasti nyt siinä kunnossa, että hoidot eivät enää auta. Katkera siitä, että kun vihdoin sain 47-vuotiaana ensimmäisen hevoseni, jää yhteinen tapaleemme luultavasti lyhyeksi. Tähän lyhyeenkiin aikaan mahtuu niin paljon huolta ja murhetta. Mieli täyttyy kaikenlaisista ajatuksista. Onko hevonen sittenkin ollut alusta saakka jollain tavalla kipeä? Miksi en tajunnut joitain asioita, kun olin koeratsastamassa?  Olisinko ostanut tämän hevosen, jos olisin tiennyt paremmin?


Muruseni
 
Olen myös kateellinen. Niin kateellinen heille, jotka pääsevät hevosillaan valmennustunneille, saatika kisoihin. Niin kateellinen heille, jotka lähtevät huolettomina maastoon pitkälle lenkille kesäaamuna ja palaavat silmät loistaen ja pusero hikisinä takaisin. Niin kateellinen niille, jotka suunnittelevat tulevaisuutta hevosen kanssa. Niin kateellinen heille, joiden hevonen on kipeä, mutta jotka voivat edes laittaa hevosensa laitumelle paranemaan ja viettämään sairaslomaa.
Olen kateellinen jopa niille, joiden hevosilla on hankalia vaivoja, mutta sellaisia, että ne saattavat kuitenkin vielä parantua. Heillä on vielä toivoa.

 
Kyllä, rumat ajatukset ovat ottaneet minussa vallan. En usko, että minulla on enää mahdollisuutta ottaa toista hevosta, kun tästä aika jättää. Katkerana mietin, oliko se nyt sitten tässä.
En halua edes kuunnella, miten jotkut pohtivat pieniä nyansseja kouluratsastuksessa. Tai aavistuksen epäsopivaa satulaa.
Kun hevonen sairastaa, katsot kaikkea syrjästä. Yrität vaivoin iloita toisten onnistumisista. Voisi luulla, että silloin sinulla olisi aikaa tehdä jotain muuta, kuin juosta tallilla (näin mieheni kuvitteli). Mutta päinvastoin, juokset tallilla, masennut, maksat tallimaksut ja tukun eläinlääkärilaskuja siihen päälle. Kaikenlisäksi ajatukset hevosesta eivät jätä sinua rauhaan edes yöllä.

Pitkäkaula-Lotta
Epätietoisuus on rassaavaa. Päätät, että otat asian kerrallaan ja ajattelet välillä jotain aivan muuta. Mutta eihän se onnistu. Pelkäät sitä, että sokeudut hevosesi vaivoille ja hoidat sitä epätoivoisesti, kun koko ympäristö näkee että tuossa ei ole enää mitään järkeä. Toisaalta pelkäät, että luovutat liian helposti, väsyt huoleen kun pitäisi vielä pinnistää. Mikä on oikein ja mikä väärin?

Mietteliäs
Hiljaisena iltapäivänä olemme hevoseni kanssa kahden maneesissa. Olen päättänyt ratsastaa, on aika kokeilla ravia. Se tuntuu kummalliselta, vaikka hevonen kiltisti tekee mitä pyydän. Haluan katsoa ravia maasta ja haen liinan. Pyydän hevostani ravaamaan, mutta se ei halua. Kun se vihdoin nostaa ravin, on se kauheaa katsottavaa. Seisomme pitkään hiljaa, hevoseni ei ota askeltakaan. Otan siitä kuvia. Kyyneleet valuvat.

Katkeruuden keskeltä kumpuaa kuitenkin syvä kiitollisuus. Tämä hevonen on opettanut minulle niin paljon. Olen sen kanssa saanut kokea elämäni ihanimmat hetket hevosen selässä. Se on kertonut minulle, miten hevosen kanssa pitää olla yhtäaikaa herkkä ja jämäkkä. Olen voittanut sen luottamuksen ja se on paras palkinto, mitä olla ja voi.

Minun hevoseni

58 kommenttia:

  1. Voi että, halauksia sinulle paljon ja Lotalle terveitä päivä, vielä ne on edessä. Ymmärrän tunteesi ja samojen asioiden ympärillä sitä pyöritään, vielä päästään liikkumaan, mutta koskaan ei voi olla varma seuraavasta päivästä. Minusta näiden perusteella, mitä olen lukenut, olet ollut tarkka havannoija enkä syyttelisi itseäsi, vaikka väistämättähän sitä ajattelee, että jos olisi toisin. Hyvin olet hoitanut, reakoinut tilanteisiin ja tehnyt voitavasi.

    Omasta kokemuksestani omalla issikallani oli cushingin -tauti ja sekin sitten selvisi ruumiinavauksen myötä, kasvaimella jo kokoa jonkin verran. Oireet olisivat olleet selkeät, nyt olisin ne tunnistanut, oppinut oman issikan myötä, mutta liian myöhään. Parhaani tein, ainakin näin yritän ajatella, viisastuneena ja nyt sitten yritän tämän jälkimmäisen ponin kanssa toimia edes hivenen ennakoiden.

    Minulla oli kisatallilla stressaantunut olo, juuri alkavan nivelrikkoisen ponin kanssa. Sitä ajatteli olevansa niin osaamaton kokeneiden rinnalla ja ikäänkuin yrittää todistaa, että poni hoidetaan. Nyt hoidan samoin, mutta oman päänsisäiset paineet on poissa, ei tarvitse todistaa ulkopuolisille tekemisiään tai tekemättä jättämisiään. Teen omat päätökset ja niistä olen itse vastuussa.

    Jaksamista sinulle, mitä edessänne on. Paranemista hevoselle ja peukkuja, että kun tulee ne hyvät päivät, unohtuvat nämä koettelemukset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos halauksista. toivon että hyviä päiviä olisi vielä olemassa, mutta jos ei ole, se vaan sitten on niin.

      Poista
  2. Tätä tämä hevostelu välillä ikävä kyllä on. Murhetta ja surua. Mutta jos hevosen kanssa alkaa suurin osa olemaan murhetta ja surua, niin on aika luopua. Hevonen on aina rakas, mutta raskaat päätökset tulee eteen - ennemmin tai myöhemmin. Ihmisen velvollisuus on työntää omat tunteet syrjään ja katsoa hevosen tilannetta objektiivisesti ja välttää eläimen turhaa kärsimystä.

    VastaaPoista
  3. Tsemppiä, mikä päätös sitten ikinä onkaan jatkon suhteen.

    Nämä ovat aikeita hetkiä, mutta joskus kohtalo vain antaa ja ottaa, merkityksen tajuaa sitten ehkä myöhemmin.

    VastaaPoista
  4. Kyyneleet vierivät poskillani, kun luen tätä postausta.
    Samalla toivon Lotalle ihmeparannusta.
    Jaksamista Liisa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Teija! Yritän sanoa itselleni, että kyseessä on kuitenkin vain hevonen, ei sentään kukaan lähiomainen. Mutta ei tuo järkeily oikein auta, vaikka se totta onkin.

      Poista
  5. Voi kurjuuden kurjuus.. :( Tsemppiä!

    VastaaPoista
  6. Lähellä on kyyneleet täälläkin, kirjoituksesi oli niin kaunis, vaikka tuska on suoraan luettavissa. Tiedän että Sinä osaat tehdä oikeat päätökset, oikeaan aikaan. Päätökset jotka kumpuavat puhtaasta rakkaudestasi Lottaa kohtaan <3

    VastaaPoista
  7. Voi kuinka surullista. Nämä ovat niitä vaikeimpia asioita hevosenomistajalle. Tiedän niin tuon tunteen, kaikki nuo tunteet. Olen joskus miettinyt, miten paljon helpompaa olisi, jos näihin eläimiin ei kiintyisi niin älyttömästi. Mutta toisaalta jos oma hevonen ei olisi niin rakas, sen kanssa touhuaminen ei niinä hyvinä päivinä olisi yhtä ihanaa.

    En voi muuta kuin toivottaa jaksamista arkeen ja päätösten tekoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on niin totta, eivät ne hyvät ajatkaan olisi niin hienoja ilman tuota kiintymystä ja siksipä niin kirpaiseekin! Kiitos paljon toivotuksista!

      Poista
  8. Kyyneleet tuli täälläkin. Ei voi muuta sanoa kuin voimia ja jaksamista teille kaikille! Aina pitää muistaa, että rakkautta on myös osata luopua.

    VastaaPoista
  9. Toivotan rohkeutta kohdata reaaliteetit ja tehdä niiden kautta päätöksiä. Itse tietää mikä on parhaaksi omalle hevoselleen vaikka sitä toisinaan epäilisikin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mäkin uskon, että sen tietää. Kiitos toivotuksista!

      Poista
  10. Kun hevosen hyvinvointi ja terveys alkaa olemaan omistajan keskeisin ajatus harrastaessa, on yleensä aika luopua. Nivelet eivät parane, luut eivät eheydy. Ikä ja jäykistyminen hankaloittavat hoitoja, ja kaikkeen tähään uppoaa lukematon määrä kyyneliä, ääretön stressi ja vielä pino tai toinenkin euroja. Voimia päätökseen- on se sittennkumpaan suuntaan tahansa.

    VastaaPoista
  11. Voi Liisa, ei ole sanoja, joilla voisin suruasi helpottaa. Olette ajatuksissani nyt, ja tulette aina olemaan innoittajiani siinä, miten vaikeuksista huolimatta rakennetaan horjumaton luottamus ja syvä ystävyys. Lotta on antanut ja opettanut sinulle paljon, ja sinä olet tehnyt Lotan elämästä täyttä. Teillä on jotain sellaista, jota ei millään maailman rikkauksilla voi ostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Saija ihanista sanoista, pikkuisen piti taas pillittää kun ne luin....<3

      Poista
  12. Niin surullinen ja lohduton kirjoitus, ja ikäviä totuuksia täynnä. Toivoisin sinulle Liisa jotain niin paljon parempaa Lotan kanssa kun nuo murheet ja pelko. Voimia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Noora, niin toivoisin minäkin sulle ja Leolle, onneksi teillä vaiva on kuitenkin ohimenevää. Hevoset antavat paljon, siksi ne ottavatkin niin paljon. Kliseistä tai ei, päivääkään en kuitenkaan kadu, niin ihania hetkiä olen saanut kokea.

      Poista
  13. En ole koskaan kommentoinut, mutta olen seurannut blogiasi kiinnostuneena. Noora johdatti minut lukemaan sitä, kun kaipasin vähän kypsempää blogistia kaikkien nuorten mestarien joukkoon...Luin tekstisi hyvin liikuttuneena, itse paljon sairautta ja vaikeuksia kokeneena ja enimmät hevosongelmat kokeneena voin vain yrittää lohduttaa. Sisimmässäsi tiedät ratkaisun ja olo helpottaa, kun tiedät tehneesi oikein. Tiedän myös tuon kateuden pistoksen. Miksi ihmeessä toisilla sujuu kaikki ja minä olen epäonninen, varovainen täti. Toisaalta pian huomaa, että kaikki saavat osansa vaikeuksista, niin hevosten parissa kuin muutenkin.
    Kaikkea hyvää Sinulle, ratsastat hienosti ja rohkeasti ja kaikessa mitä teet, paistaa rakkaus hevoseen ja tosi hevosnaistaito, lämpimästi Sirkku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Sirkku, ihana viesti, ei tästä nyyhkimisestä taidakaan tulla loppua tänään.
      Ihan totta että kaikilla on osansa vaikeuksista ja olen monessa suhteessa todella onnekas. Pelkästään jo se, että on pystynyt pitämään hevosta, on ihan huippua ja etuoikeutettua.
      Luulen tosiaan, että päätöksenteon aika on pian. Tildren voi alkaa vaikuttaa vielä lähiviikkoina, mutta toisaalta kun kaksi viikkoa on jo mennyt, eikä mitään parannusta näy, on näkymä aika lohduton. Muutamia viikkoja tässä vielä katsellaan kuitenkin, kengittäjänkin aion pyytää vielä tsekkaamaan varmuuden vuoksi, ettei siellä kaviossa sentään mitään ruhjetta olisi, kun on mennyt vain huonommaksi.
      Tulin todella iloiseksi mukavasta viestistäsi!

      Poista
  14. Tuttuja ajatuksia joita olen itsekin läpikäynyt kahden hevosen kanssa. Tiedän hyvin tuon katkeruuden tunteen, ja kysymykset, miksi en onnistunut, miksen ollut parempi hevosen omistaja, miksen huomannut/tiennyt/osannut....
    Ehkä helpottaa ajatella että hevonen on niin hauras eläin että mitä tahansa voi tapahtua. Hevonen ei osaa puhua eikä kertoa meille mihin sattuu (eikä saaliseläimenä varmaan edes haluaisi). Mikä yhtenä päivänä voi olla terve, on toisena sairas. Huomisesta ei uskalla sanoa mitään.
    Hevonen opettaakin meille elämään hetkessä ja nauttimaan nykyisyydestä. Katselin juuri tässä yhtenä päivänä edesmenneen hevoseni kuvia eikä tuntunut enää kahden vuoden jälkeen niin surulliselta. Näin myos youtubessa sattumalta videon entisestä tammastani ja se näytti hyvältä (miltä se ei koskaan näyttänyt minun kanssani).
    Hevoset ovat meillä lainassa ja täytyy nauttia jokaisesta päivästä.
    Toivon sydämestäni että ratkaisu loytyy ja pääset vielä jatkamaan rakasta harrastusta. Tsemppiä täältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hevoset todellakin ovat hauraita. en enää yhtään ihmettele sitä, että niitä kääritään jos jonkinlaisiin suojin ja pidetään postimerkkitarhoissa, vaikka olen niitä aina vastustanut.
      Kiitos tsempeistä ja samoin sinne, sinullakin päätöksiä edessä, eikä välttämättä niin mukavia!

      Poista
    2. Päivä kerrallaan mennään...vielä on kesää jäljellä....aurinko paistaa ja hra P on iloisena.Entisen hevoseni hra C:n kanssa minullakin oli loppujen lopuksi tervettä aikaa vajaat kaksi vuotta, sen jälkeen hevonen ei koskaan ollut kunnolla käyttokuntoinen vaikka se minulla olikin kaikkiaan 6 vuotta. Näinkin voi käydä. Ja tammani kanssa oli kivaa aikaa ehkä vuoden, sen jälkeen alkoivat ongelmat. W:n kanssa oli aluksi ongelmia ja nyt kivaa...joten onni vaihtelee, näkojään :-)

      Poista
  15. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jilla. Kyllä mä nautinkin, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Tuntosarvet herkkinä jutustelen sen kanssa :)

      Poista
    2. Huhhuh, en kyennyt pitelemään kyyneleitä. Toivon sinulle Liisa niin paljon voimia, voimia jatkoon ja ennen kaikkea, voimia siihen, että muistat nauttia hetkistä hevosesi kanssa. Että voisi edes siksi pieneksi hetkeksi unohtaa murheet ja vain olla sen rakkaan hevosen kanssa. Ilman huolen häivää. Ilman painetta tulevasta, ilman surua nykyisestä. Voimia teille kaikille <3

      Poista
  16. Olisi niin helppoa jos kyseessä olisi vain harrastusväline, mutta kun useimmille meistä hevonen on Ystävä !
    Ystävästä ei halua luopua, mutta ystävän ei soisi myöskään kokevan kipua. Voimia ja viisautta sinulle Liisa toivottelen. Ja viimeiseen saakka Lotalle ihmeparantumista. Niitäkin sattuu ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin totta, Salla. Ihan pieni ihmeparantumisen toivo minunkin sisällä vielä elää ja kuiskii, että jos eilen olikin vain huono päivä? Jos kenkä painaakin taas anturaa? Jos sillä on ruhje? Jos Tildren sittenkin vielä tepsisi?
      Toivosta on niin vaikea luopua.

      Poista
    2. Niin kauan kun on elämää on toivoa ! Aina.

      Poista
  17. Olen lukenut blogiasi jo jonkun aikaa. Pidän kirjoitustyylistäsi ja itsekin äitinä on kiva lukea miten muut saavat hevoset ja lapset sopimaan yhteen. Itselläni on myös jalkavaivainen (ja vanha) hevonen, joka kylläkin sai ensimmäiset pistoshoidot vasta viime talvena ja on ollut hyvä sen jälkeen. Tosin kevyemmällä liikunnalla iänkin takia. Hevoseni on lisäksi saanut laser-hoitoa, jota jopa osa eläinlääkäreistä suosittelee. Onkohan teillä lähellä laser hoitajaa? Se ei kovasti maksa eikä siitä haittaakaan ole. Laserisa löytyy myös ihan oikeaa tutkimustulosta. Toki itse tiedät mitä haluat tehdä Lotan kanssa ja miten hoitaa! Tämä vain tiedoksi, jos kiinnostaa.
    Kaikkea hyvää sinulle ja Lotalle ja voimia!
    -Kiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kiia. Mukavaa kun heppasi voi hyvin ja kiva kun olet tykännyt blogista. Erilaisia hoitoja, vaihtoehtoisia, löytyy ihan valtavasti, siinä menisi vuosi jos toinenkin, kun ne kokeilisi läpi. Valitettavasti en oikein usko, että näistä mikään toisi apua.

      Poista
    2. Huomaan, että kirjoitin hieman tökerösti sinulle. Tarkoitukseni ei missään nimessä ollut arvostella sitä miten Lottaa hoidat! Kirjoituksistasi selvästi näkee kuinka paljon Lotasta välität ja hoidat parhaalla mahdollisella tavalla!
      -Kiia

      Poista
    3. Ei ollut yhtään tökerö, mun vastaus sen sijaan oli vähän töks, sorry .)

      Poista
  18. Hurjan paljon voimia, oli päätös sitten mikä tahansa! Kuulostaa siltä että olet jo prosessoinut tilannetta. Toivon silti vielä ihmeparantumista ja huolettomia päiviä teille!

    VastaaPoista
  19. Joskus ajattelen, etta hevosharrastuksesta tulee vaikisinkin elamaa suurempi juttu....hevosen sairastaessa varsinkin. Hevonen on loppujen lopuksi vain hevonen. Se vanhenee, sairastuu ja lahtee pois ihan kuin mekin. Itse en edes kertonut kenellekaan kun vein ekan hevoseni lopetukseen. kerroin toki tallin omistajalle, mutta kavereille en. En olisi kestanyt kysymyksia ja mikset yrita sita, tata tai tuota, kun olin yrittanyt jo aika kauan. Uskon itse, etta kylla omistaja tietaa koska pitaa lopettaa hoidot ja yritykset. Hevonen on meille lemmikki ja ystava, ja siihen suhteeseen ladataan usein todella paljon tunteita ja odotuksia, siksi tuntuu raskaalta, kun asiat eivat sujukaan niinkuin olisi kuvitellut tai haluaisi. Ja kylma tosiasia on etta monella meista ei ole mahdollisuutta pitaa joutilasta hevosta, jolla ei voi tehda mitaan. Paitsi jos sattuu omistamaan oman maatilan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hevonen on vain hevonen, mutta siihen liittyy niin paljon muutakin. Siksi siitä tulee elämää suurempi juttu. Kun joka päivä käy tallilla, tapaa tiettyjä ihmisiä, on osa yhteisöä. Tallilla käymisestä tulee rutiini, jota ilman on vaikea olla. Mulle tallilla käyminen on ollut asia, jota oikein odotan jokaisena työpäivänä, uskomatonta kyllä.
      Se ei tietenkään tarkoita sitä, että hevosta pidetään väkisin hengissä siksi että omistaja saa kuulua yhteisöön, mutta selittää osaltaan sitä, miksi elämänmuutos ilman hevosta on niin suuri.
      Minunkin on vaikea kestää ihmisten ehdotuksia mitän erikoisempiin vaihtoehtohoitoihin, sillä olen aikamoinen skeptikko. Toisaalta ehdotukset eivät haitaa, sillä se on vain osa ihmisten keinoista osoittaa välittävänsä.
      Ja sitten vielä tuohon muille kertomiseen: uskon että olemalla avoin saa myös paljon. Siksi minulla on blogi, jossa saa kertoa niistä asioista, joista haluan toisille kertoa. Eräs ystäväni sanoi minulle että stressaan liikaa, hevosten kanssa kun tulee niitä huonoja hetkiä väistämättä. Toinen sanoi, että vaivun liian helposti niihin epätoivon syövereihin.
      Mutta juuri siksi minulla on tämä blogi, saan stressata täällä niin paljon kuin haluan, omassa blogissani, omalla luvallani, kertoa juuri niistä senhetkisistä tunteista. Tämä asioiden ja tunteiden purkaminen tänne auttaa todella paljon, enkä suinkaan kulje ympäriinsä itkien ja parkuen, kun olen tänne saanut vuodattaa tunteitani. Läppärin kannen kun heitän kiinni, on olo taas helpottunut ja pystyn ajattelemaan hetken jotain muuta. Kirjoittaja kun olen ammatiltanikin, on tämä osa elämää.

      Poista
    2. Se on hyva etta pystyy jakamaan noita tunteita, on tosiaan totta etta tallilla viettaa niin paljon aikaa, etta siita tulee iso osa elamaa.

      Poista
  20. Pala nousee kurkkuun ja sydäntä raastaa. Voin niin tarkasti elää tuntemuksesi ja olen läpikäynyt ne pari vuotta sitten. Ilo hevosen kotiinpaluusta vaihtui vuodessa epätoivon ja turhan toivomisen kautta menetyksen katkeriin kyyneleisiin. Kaikkein eniten surin (tietenkin hevosen kuoleman lisäksi) niitä toteutumattomia unelmia ja haaveita, sitä kaikkea mikä jäi elämättä ja kokematta tämän hevosen kanssa. Ja tottakai mietin myös, mitä tein väärin vai teinkö ja kuinka paljon ja kauan hevonen lopulta olikaan kipeä.

    Paljon jaksamista, voimia ja rohkeutta päätöksien ja ratkaisujen edessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Olet niin oikeassa, sitä minäkin suren, että jos yhteinen tiemme päättyy tähän, jää niin paljon kokematta, niin monta maastopolkua katsastamatta, niin monta koulukisaa käymättä ja maastolaukkaa laukkaamatta. Tuntuu siltä, että vasta nyt olen todellakin päässyt hevosen pään sisään ja kaikki alkanut sujua todella mukavasti, juuri kun terveys sitten pettää... :(

      Poista
  21. Tiedän. Voimia ajatusten kanssa ja rohkeutta tulevaan.

    Yhtä kysymystä olen kevään mittaan miettinyt. Onko olemassa toinen toistaan parempaa kroonista sairautta? Kun ei ole yhtäkään samanlaista kopiota hevosesta eikä omistajasta olemassa, joten jokainen sairaus ja murhe on aina henkilökohtainen tragedia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki ne ovat tragedioita. Joissain ehkä toivoa hiukan enemmän kun toisessa. Mutta niin surullisia tapauksia kaikki.

      Poista
  22. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  23. Voi, kovasti jaksamista sinne, toivottavasti on vielä mahdollisuus, että ystävä paranee.

    VastaaPoista
  24. Tsemppiä teille hurjasti! Olen joutunut oman hevoseni kanssa painimaan ihan näiden samojen kysymysten äärellä. Hevosellani ei ollut enää mahdollista parantua ja viimeiset kuukaudet olivat vain hidasta alamäkeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä. Kuulostaa tututulta tuo hidas alamäki :(

      Poista
  25. Olen seurannut blogiasi, kommentoin harvemmin, kun mulla on siinä aina enemmän tai vähemmän hankaluuksia. Yleensä ipadilla kun olen.

    Vaikka nyt tuntuu, että olet syvällä suossa, niin kyllä sieltä ylös pääsee. Ja usko tai älä, kyllä meistä moni on kokenut ihan saman ja jollei vielä ole, niin jokaisella se luopumisen hetki on jossain välissä edessä. Ensimmäisen hevosen kohdalla sitä suhtautuu kaikkeen niin valtavalla intohimolla ja tunteella. Itsellä oli 12 vuotta taivalta edelllisen hevosen kanssa, ja muistan kyllä nuo valtavat katkeruuden ja kateudenkin tunteet silloin kun itsellä meni huonosti, muut kisasivat ja pöhisivät valmennuksista. Isolla valmennustallilla oli tukala olla. Ja ne hetket ennen ratkaisun tekoa olivat kauheimmat. Yöuneni sain takaisin, kun lopettamispäätös oli tehty, ja kun katsoin hevosta siellä haudassaan, olin pohjattoman surullinen vain yhden päivän. Sitä surutyötä kun oli jo matkan varrella tehty.

    Hevosen kanssa ei ole mitään järkeä lähteä siihen tielle, että pitää vain pullahevosta. Ainakaan Suomen oloissa, jossa hepat seistä tönöttävät tarhassa suurimman osan vuodesta. Ja usko vaan, että kun sitä hetken on haavoja nuollut, niin alkaa jo hevosmyyntisivustot kiinnostaa. Kerran kolhittuna sitä on joissain asioissa paljon viisaampi.

    Tilannettanne seurattuani minä en itse enää kokeilisi mitään hoitoja. Onko Lotalla mitään mahiksia siitoshevosen uralla? Jollei, niin kaikkesi sinä olet tehnyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Minttu viestistä! Näin olen minäkin päättänyt jo jokin aika sitten, että ellei hoito nyt auta, niin en enää kokeile muuta. Tässä on muutaman viikon ajan nyt vain sinniteltävä ja katsottava loppuun asti, auttaako Tildren vai ei. Myöskin tuon kavion aion tarkistuttaa. Mietityttää, jos siellä on kuitenkin jokin ruhje kun ontuma vaan pahentunut vaikka hevonen on ollut levossa ja lääkitty.
      Minustakin tuntuu, että surutyötä on tehty jo sen verran, että on hiukan turta olo. Tänään kävin kaupungilla ostamassa vaatteita ja kahvilla ja mietin että tätäkään ei ole vuosiin ehtinyt tehdä, oli outo olo. Hevostelu on niin kokonaisvaltaista, se vie koko ihmisen mennessään, ihan unohtaa että on kaikkea muutakin olemassa.
      Pullahevosta en tosiaankaan halua pitää. Vaikka en treenaisi kilpailumielessä, täytyisi hevosen pystyä liikkumaan kunnolla, laukata vauhdikkaasti maastossa ja oltava kivuton.
      Kyllä Lotalla voisi varsan teettää, sitäkin olen pohtinut ja eläinlääkärin mukaan olisi ihan ok, jos vain tiinehtyisi. Mutta olen luopunut ajatuksesta, en yksinkertaisesti uskalla enkä halua ryhtyä niin paljon riskejä sisältävään hankkeeseen, vaikka olisikin tosi houkuttava ajatus saada itselle Lotan varsa :)

      Poista
    2. Niin, enkä sitä siitostammaksi halua antaa/myydä, siinä olisi kuitenkin aina se pelko, että se on kipeä. En kestäisi ajatella sitä.

      Poista
    3. Varmaan olet ihan oikeassa. Maailmassa on vinot pinot myos terveita siitostammoja. Oman tammani myin pois (silla tosin ei ollut jalkavaivoja) ja siitostammoja saa nykyaan ilmaiseksi jos haluaa. En tieda lohduttaako tama yhtaan, mutta varmaan odottaminen tassa tilanteessa antaa myos tilaisuuden miettia mita harrastukselta haluaa tulevaisuudessa; itsekin mietin paljon naita juttuja, vuorokaudessa kun on vain ne 24 tuntia vaikka miten haluaisi tehda paljon asioita...kuvauksesi kaupungille menosta oli hyva, joskus itsekin ihan heraan ajattelemaan, koska menin esimerkiksi ostoksille niin ettei ollut kiire jonnekin....hyva huomio.

      Poista
  26. Minä puolestaan en ole seurannut blogiasi aiemmin, eksyin tänne ihan vastikään toisen blogin kautta ja tämä oli ensimmäinen postaus, jonka luin. Kovasti kuitenkin toivon, ettei se jää yhdeksi viimeisistä täällä, sillä tyylisi kirjoittaa hummastasi on niin kovin kaunis. En voi kuin samaistua kirjoittamaasi, tuo kaikki on niin totta hevosihmisten maailmassa!

    Paljon voimia sinne hankalan tilanteen keskelle toivottelen minäkin. Sitä tekee kaikkensa, ettei myöhemmin ajattelisi, että olisi vielä pitänyt kokeilla sitä, tätä tai tuota. Huonoltahan tuo tilanne tosiaan kuulostaa :/

    VastaaPoista