Voisiko 16. kerta toden sanoa?

Nyt hiukan jännittää. 

Koeratsastuksella numero 16 tapasimme mukavan hevosen. Lähdimme oikeastaan katsomaan yhtä toista, mutta kun tämä oli samalla suunnalla, niin päätimme katsoa sen samalla. Hinta oli hiukan yli budjetin, mutta sillä rajalla, että kannatti mennä katsomaan kuitenkin.

Ensivaikutelma oli ihan kiva ja ratsastuskin ihan ok. En kuitenkaan ihan syttynyt, vaikka hevosessa oli periaatteessa kaikki kohdallaan.

Näytin kyseisen hevosen koeratsastusvideoita valmentajalle. Maija on tyrmännyt lähes kaikki muut, mutta tämä jopa kelpasi! Ei paha!

Viime viikonloppuna käytiin uudestaan katsomassa heppaa, ja sitten tuli olo, että tässä se voisi olla! Positiivisen oloinen, vähän höpsö välillä, mutta sympaattisella tavalla. Ja niin järkevä. Ihan kivan näköinen, mutta ei mikään hurja katseiden kääntäjä. Kiva kunnon ratsuhevosen rakenne, ei mikään ihan ruikku. Sopiva koko myös minua pidemmälle tyttärelleni, muttei liian iso minulle.

Pieni maastolenkkikin tehtiin kovassa tuulessa, eikä singottu mihinkään. Yksin lähti pihasta ilman vastalauseita. Jaloissa singahtelevat ja haukkuvat koirat, lentävät lehdet, viereisessä tarhassa laukkaavat hevoset...mikään ei hetkauttanut tätä nuorta hevosen alkua. Sen sijaan menohaluja oli kyllä kovasti ja laukka houkutti niin että piti hiukan hypähdellä aina välillä :)

Yön yli mietittyäni tein tarjouksen, se meni läpi, ja tässä sitä nyt ollaan! Jos ostotarkastuksessa kaikki on ok, niin hevonen muuttaa meille. Nyt täytyy jaksaa odottaa puolitoista viikkoa. Tallissa oli joku pikku viruksen poikanen ja yskää, joten heppa saa ensin levätä ja odotamme että se on valmis ostotarkastukseen ja siirtymään (toivottavasti) terveenä uuteen kotiin.

Nyt peukut pystyyn, että kaikki sujuu hyvin!

Seikkailuja hevoskaupan maailmassa

Voi poijjaat! Tiedättekö millainen hevonen on tavallinen hevonen? Taikka kuinka iso on semmoinen hevonen, joka on normikorkea?
Entäs ostaisitteko hevosen josta sanotaan, että "se on parempi kentällä, pysähtyy metsässä". Eikä mitään muuta. Tai että se on pieni hevonen nimeltä Poju (nimi muutettu). Ja sitten kysytään että kiinnostaisiko tulla katsomaan? Välimatkaa noin 400 kilometriä. Hmmmm...hiukan vaikea sanoa.

Olen aika turhautunut. Olen nyt jumittunut siihen tilaan, jossa ei jaksa oikein edes miettiä näitä hevosia. Ja toisaalta ne pyörivät päässä joka hetki.

Tässä on törmännyt kaikenlaiseen. Semmoinenkin on mielenkiintoista, että sanotaan ettei turhia kyselyjä. Taikka se, että videoita lähetetään vain jos on oikeasti kiinnostunut.
Mistä peijakkaasta voin tietää, olenko oikeasti kiinnostunut hevosesta, josta tiedän vain että se on suloinen ja kiltti mutta saattaa tehdä omiaan. Turhia ei saa kysellä. Koko, säkä, kuva, nimi...nehän nyt ovat sivuseikkoja tuoda esille myyjän omasta aloitteesta.

Näinä älypuhelinten päivinä näyttää videon lähettäminenkin hämmästyttävän vaikealta. Tosiostaja tulee paikalle katsomaan. Totta, mutta tosiostajalla ei oikein ole aikaa ja halua kiertää katsomassa kaikkia mahdollisia Suomen hevosia, että jotain pikku esivalintaa tässä nyt olisi kiva tehdä.

Anteeksi jos kuullostan sarkastiselta. Huumori tässä alkaa loppua. Ja joku vielä kuvittelee että on kiva käydä ilmaiseksi ratsastamassa hevosia. Ostaja onkin pelkkä kavionpotkija.

No, liioittelen hieman, myönnän. Erittäin paljon olen törmännyt myös asiallisiin ilmoituksiin, lisätietojen antajiin ja fiksuihin hevosten esittelijöihin. Kiitos heille!

Muutamassa tapauksessa olen havahtunut siihen, että roolit ovatkin kääntyneet jotenkin väärin päin. Ostaja joutuu oikein anelemaan, että saisiko sitä heppaa nyt sitten tulla katsomaan, löytyisikö myyjältä mahdollisesti aikaa puoli tuntia joskus parin viikon sisällä? Olen tullut siihen tulokseen, että moni ei oikeasti edes halua myydä hevostaan. Miksi sitten ilmoitus? Ehkäpä hevosta ei oikein olisi varaa pitää, tai aikaa hoitaa. Mutta ei sitä oikein raaskisi myydäkään. Helpointa sitten on, kun ei oikein vastaakaan niihin ostajan kiusallisiin kysymyksiin. Kun myyjällä on kokoajan niin kiirekin.

Tähän mennessä olen kokeillut 14 hevosta.  Niistä on moni ollut kivoja, pari tosi kivaa, osa mitäänsanomattomia ja muutama kerrassaan huvittava tapaus. Yhtään kahjoa tai pelottavaa ei ole tullut vastaan. Muutama kiinnostava hevonen on myös myyty suoraan nenän edestä.

Olen katsellut myös myytäviä Virossa, Latviassa, Ruotsissa, Hollannissa ja Britanniassa. Kuljetuskustannukset ovat kuitenkin melko kohtuullisia, mutta ongelma on tietysti koeratsastus. Olen vakaasti päättänyt, etten osta sikaa säkissä, mutta hiukan sellainen hevosen tilaaminen alkaa houkuttaa. Kuinka kätevää, se tuotaisiin tallin pihalle, ja hups, minulla olisi hevonen. Juuri sellainen, jonka haluaisin. Ainakin teoriassa.

Ongelma nimittäin on se, että Suomessa on kuitenkin melko pienet hevosmarkkinat. Tarjolla on poneja, tai suuria hevosia. Pientä koulupainotteista hevosta, joka olisi potentiaalisesti myös maastovarma, on tosi vaikea löytää. Itse asiassa, jos minulla ei olisi ollut Lottaa, ajattelisin, että sellainen on ylipäätänsä oman mielikuvitukseni tuote, ei semmoisia ole olemassakaan.

Minulla on videoita kaikista koeratsastuksista ja istuskelen iltaisin katsomassa niitä ja surkuttelemassa. Ja samalla nauran itselleni. Jos ihmisen suurin ongelma on se, ettei löydä sopivaa hevosta, ovat asiat kyllä aika hyvin!

Täydellisen hevosen metsästystä

Täällä sitä istutaan autossa ja odotellaan erään talllin ulkopuolella. Takana on satoja kilometrejä, edessä saman verran. Hevosia on koeratsastettu jo 11 kappaletta, kolmena viikoloppuna. Melko rankkaa.

Voi että on vaikeata löytää sellaista hevosta, jota etsin. Olen löytänyt monta mukavaa, mutta se jokin pieni asia puuttuu. Olen itsekin miettinyt, että mikä se juttu oikein on. Haenko jotenkin alitajunnassani Lottaa? Enkö pysty hyväksymään sitä, että sellaista ei ole?

Tänään tajusin, että ei se niin ole. Haen vain samanlaisella työmoraalilla varustettua hevosta. Sellaista työmyyrää, joka haluaa tehdä, joka haluaa miellyttää. Sellaista, joka kyselee, että mitäs seuraavaksi ja sanoo että kato, kyllä mä osaan, kun vaan pyydät oikein.

Se oli se asia, johon Lotassa ihastuin. Yhden suloisen pikku työmyyrän jo löysin ja melkein ostinkin. Sillä oli kuitenkin pikku kremppaa, ja järjen ääni (lue:mieheni ääni) voitti onneksi. Useita ihan kivoja ja oikeinkin kivoja olen myös kokeillut. Jos olisin ostamassa ensimmäistä hevosta, ehkä niistä joku olisi tarttunut jo mukaani. Suloisia hevosia, mutta jokin puuttuu. Sellainen sisäinen palo.

Täytyy kyllä sanoa, että syynä voi olla myöskin uusi tuttavuus: pari kertaa olen nyt käynyt sellaisen hevosen selässä, jonka jälkeen kaikki muut hevoset tuntuvat melko mitään sanomattomilta. Tämä lipizza-herra on juurikin sellainen työmyyrä, ei ihan helppo, mutta sellaista tulen paloa ja potentiaalia siinä on, että ei jätä kylmäksi. Herralta sujuu kokoaminen ja moottori hyrrää. Melkoinen pakkaus. Katsotaan josko tämän herran kanssa olisi enemmänkin yhteistyötä jatkossa.

Eli siinä vastauksia lukijoille, jotka ovat kovasti kyselleet että joko sellainen oikea on löytynyt. Ei vielä ole.

Oikein ihmettelen itsekin, miten krantuksi olen tullut. Toisaalta tiedän, että jos en löydä sellaista hevosta, joka sykähdyttää, ei motivaatio välttämättä pysy sellaisina pahimpina, mustimpina aikoina, kun tallilla rämmitään kurassa ja väsyttää.

Lotta sykähdytti minua joka päivä. Olen varma että jokin muukin hevonen tulee vielä sykähdyttämään ja haluan odottaa sitä tunnetta, vaikka se veisi vähän kauemminkin.

Hevosia unissakin

Pang, mikä hevoskuume on nyt meikäläiseen iskenyt. Täytyy rehellisesti sanoa, että hevoset ovat nyt mielessä päivin ja öin. Nimittäin ilmoitusten hevoset.
Ajattelin ensin ihan vakavasti, että olisin talven ilman hevosta. Nyt olen kuitenkin päättänyt, että alan katsella omaa.

Ratsastettavia on kyllä riittänyt. Jostain niitä aina pulpahtaa. Kivoja hevosia, kivoja omistajia. Mutta,,,no tiedätte kyllä, ei tarvitse selittää enempää. Täti tarvii oman mussukan.

Seuraava pulma onkin se, mistä löytyisi se ihana, 6-10 -vuotias tamma tai ruuna, jolla on pilkettä silmässä ja järkeä päässä. Koko saisi olla sellainen 155-160 senttiä. Kiva värikään ei olisi pahitteeksi. Jostain syystä olen nyt aivan heikkona kimoihin. Myös tumma rautias olisi kiva ja tietysti ruunikko merkeillä. Selviöhän on vielä se, että hevosen täytyy olla terve. Suomenhevosiakin mietin, mutta enemmän ovat mieleeni Lotan tyyppiset pikku pv:t, joissa on ripaus arabia tai vaikkapa poni-hevosristeytykset.

Ihan helppoa se ei ole. Olen katsonut valehtematta jokaisen ilmoituksen mitä netissä on. Yritän rajata kylmästi pois kaikki liian suuret, liian pienet, liian kalliit, liian vanhat, liian nuoret.

Paljon on hyviä ilmoituksia, joissa kerrotaan hevosesta olennainen, joissa on kuva ja parhaassa tapauksessa videolinkkikin. Kaikkein hienointa on jos linkin takaa löytyy filminpätkä jossa hevonen a) näkyy suurempana kuin kärpänen b) esitetty myös siirtymiä c) video on pidempi kuin kaksi sekuntia.

Valitettavasti markkinoilla on vielä enemmän ilmoituksia, joista ei selviä mitään. Aika rasittavaa nyhtää tietoa pinseteillä murunen kerrallaan, hitaasti...

No, huomenna koittaa jännä päivä, menemme Fridan kanssa katsomaan paria hevosta. Tästä se alkaa! Olen kyllä vakuuttunut siitä, että etsimisessä voi mennä kauankin. Toista hevosta kun ostaa, niin on jo huomattavasti krantumpi. Kihara otsatukka ei ehkä paina valinnassa ihan saman verran kuin ekalla kerralla...

Olikohan nää ne kuuluisat viimeiset sanat? Huomenna tulen kotiin silmät onnesta loistaen, rakastuneena jalkavaivaiseen, hankalaan tapaukseen, jolla vain on niin ihanat silmät....

Kaipuu

Puuuuh, kiireisiä päiviä! Olen edelleen käynyt erilaisilla hevosilla ratsastamassa, harva se päivä.

Kun yhtäkkiä huomasin olevani hevoseton, ajattelin että nautiskelen nyt siitä, että voin vaikkapa käydä shoppailemassa ihan rauhassa taikka tehdä puutarhatöitä. Ehkäpä jopa leipoa? *Tirsk*

Mutta ei, ei siitä tule mitään. Muutamana päivänä laittelin puutarhaa, istutin pensaita ja kitkin rikkaruohoja. Ihan hauskaa sinänsä, mutta hirveä levottomuus oli mielessä. Sitten taas kaverit ja tutut ilmoittivat, että olisi liikuteltavaa ja itsekin tarjouduin avuksi. Olen myös käynyt koeratsastamassa muutaman hevosen, joille haetaan vuokraajaa. Ensi viikolla menen myös katsomaan yhden (vuokra)hepan, joka voisi olla minulle juuri sopiva, pieni tamma.

Oikeastaan olen ratsastanut nyt tosi paljon, ja tosi erilaisilla hevosilla. Erittäin, erittäin opettavaa. Yhteen pienehköön, valkoiseen tammaan ihastuin tosi paljon. Mietimme sen ottamista ylläpitoon, mutta asia ei sitten oikein edennyt. Jos tamma myöhemmin tulee myyntiin, olen siitä kyllä kiinnostunut. Se oli nuori ja ihan raaka, mutta sillä oli hurmaava asenne. Erittäin kiltti ja järkevä myöskin, mutta liikettäkin löytyi sopivasti.

Yhtä puoliylläpitoon tarjottavaa tammaa kävin kokeilemassa pari päivää sitten, ja se olikin melkoinen kokemus. Iso, vauhdikas, laadukas, erittäin virtaisa....huh, olin aivan läpimärkä hiestä ratsastuksen jälkeen. Oli muuten mielenkiintoinen ratsastuskerta siinäkin mielessä, että huomasin, miten paljon oma korvienväli vaikuttaa siihen, miten ratsastus sujuu. Aluksi vikisin selässä huonoryhtisenä ja hevonen kaahotti menemään. Sitten päätin, että minähän olen kuningatar valtaistuimella ja maailman taitavin ratsastaja. Ja olen cool. Eikä hevonen suinkaan määrää, vaan minä, kuningatar! Kummasti alkoi sujua paljon paremmin (videolta katsottuna näytti kyllä aika kauhelta kuitenkin....)

Yhdellä tutullani on kiva poni, jota saisi käydä ratsastamassa useamminkin. Se on hiukana kauempana pienellä maalaistallilla. Nyt on ollut kuitenkin niin paljon liikuteltavia, että en ole edes sinne ehtinyt. Olen aivan häkeltynyt näistä kaikista mahdollisuuksista.

Mutta silti se vaivaa, kauhea kaipuu. Kaipaan Lottaa. Ennen kaikkea kaipaan omaa hevosta, omaa mussukkaa jota hoitaa ja josta huolehtia. 

Kaipaan sitä, että olisin hevosenomistaja. Miksi se on niin tärkeätä, en ymmärrä itsekään. Kaikella järjellä ajateltuna vuokraaminen olisi paljon paljon järkevämpää.

Mutta mikään ei voita sitä tunnetta, kun alat luottaa hevoseesi, kun yhdessä ohitatte pelottavat paikat maastossa tai kuuntelette toisianne tarkkaan kouluvalmennuksessa. Toisaalta pelottaa, että jos sen oman hankin joskus, niin kuvittelenko jotenkin että sillä tavalla saan saman tunteen kuin mitä minulla oli Lotan kanssa? Mitä jos ostankin vahingossa hevosen, jonka kanssa vaan ei synkkaa?

En halua vieraista hevosista laittaa kuvia enkä kertoa tarkemmin, joten päivitykset ovat hiukan tylsiä. Päivittelen kuitenkin tänne kuulumisia silloin tällöin. Kuulumisiin!

Yhdeksän hevosta

Melko turha oli kuvitella, että pystyisin pitämään jonkunlaisen hevostelupaussin. Päinvastoin, hevoskuume on vaan pahentunut.

Laskin juuri, että olen Lotan kuoleman jälkeen ratsastanut yhdeksällä eri hevosellä, osalla useamman kerran. Jotkut hevosista ovat kavereideni hevosia, osa ratsastuskouluheppoja, muutama koeratsastuskin. Omalla tallillakin olen hypännyt ihan tuhkatiheään, milloin mistäkin syystä ja tekosyystä.

Todella mielenkiintoista kokeilla erilaisia hevosia. Joidenkin kohdalla olen iloisesti yllättynyt ja huomannut, että olen tainnut ratsastajana kehittyä jonkin verran vuosien varrella. Kunnes kokeilen toista ja huomaan että hupsista, olinkohan sittenkin ihan aloittelija?

Jokatapauksessa todella hauskaa ja opettavaista. Vain yhden hevosen kanssa tuli hiukan ontto olo, kun en oikein saanut kontrollia. Muuten on jokaisen ratsastuksen jälkeen ollut ihan hyvä mieli. Kuvan mukava Essu-poni oli allani maastoretkellä Bromarvissa.

Iloiset maastoilijat Raaseporin kauniissa maisemissa.

Niin hauskaa kuin on ollutkin kokeilla erilaisia hevosia (ja pitkän päälle näin oppisikin huomattavasti paremmin), huomaan että kaipaan valtavasti omaa mussukkaa. Kaipaan toki Lottaa, mutta haluaisin ylipäätään saada oman hevosen, jota hoivata, johon tutustua.

Pakko nyt yrittää sinnitellä talven yli, jotta saan rahat kerättyä uuteen hevoseen. Tosin muutama ylläpitohevosvirityskin on näkyvissä, joten kukapa tietää miten tässä käy. Ainoastaan sen tiedän, että ilman hevosta en osaa olla.

Vihreyttä ja vanhoja kiviaitoja.

Pikkuhiljaa hiukan helpottaa

Viikko kulunut ja alkaa pikku hiljaa helpottaa, pystyn ajattelemaan Lottaa, ja puhumaan siitä itkemättä. Takapakkia tulee varmasti vielä monet kerrat kun muistoja tulvahtaa mieleen, olen varautunut siihen.

Maanantaina oli lähtö Ypäjälle (jo aikoja sitten varattuun seniorimeetingiin) ja olo oli aivan kauhea. Oli tosi kuumaa ja ahdistavaa, minulla oli migreeni ja muutenkin voin huonosti. Istuin portailla ja itkin ja sanoin miehelleni että en lähde Ypäjälle, en pysty. Samalla suorastaa hävetti oma surkeuteni. Mieheni oli jo melkein huolestunut, mutta sai minut kuitenkin lähtemään. Koko maanantai meni vetistellessä, ja mietin että olikohan tässä mitään järkeä.

Suloinen Parpi.

Onneksi kuitenkin lähdin, sillä tiistaina mielentilani alkoi jo muuttua, ja keskiviikkona olikin suorastaan mukavaa. Ratsastin vuorotellen kahdella melko pienellä suokilla. Näistä kuvassa oleva Parpara osoittautui aivan huippuratsuksi. Harjoittelimme KN Specialia ja härregyd miten hyvin se meni. Myös seuraavana päivänä, harjoituskisoissa meni hyvin, vaikka ei ihan samoihin fiiliksiin ylletty. Tuloksena oli kuitenkin toinen sija ja 65,4 % ja ehdottomasti paras rata mitä olen mennyt, hevosella jonka selässä oli ollut kaksi kertaa.

Mielialaa nosti myös opettajan antama palaute, joka oli kyllä ratsastusitsetuntoa nostattavaa! Wau! Myös kurssikavereilta tuli niin ihanasti kehuja, että olin ihan sekaisin. Hehehe.

Rusetti harjoituskisoista.

Tuo Parpara oli kyllä niin symppis pikku tamma. Se on paljon lasten ratsuna ja kun satuloin sen ekan kerran, sillä oli jalustinhihnat niin lyhyellä kuin olla ja voi. Ensin se tuntuikin varsin kesyltä ja vaatimattomalta, mutta sitten...kylläpä poni muuttui, moottori alkoi hyristä ja sitten se kuumui! Niin mahtava! Sillä on pohjalla hyvä koulutus ja se on tosi herkkä ja reipas.

Kisoista kotitallille metsän kautta.

Mahtavan fiiliksen kruunasi leirin viimeinen päivä, jolloin pääsin kenttäratsastusryhmään kokeilemaan minimaastoesteitä! Hullaannuin ihan täysin. Hyppäsimme vaikka mitä, menimme laukassa ylä- ja alamäkiä, bankettia, tukkeja, kumpareita, portaita, vesien läpi...Toinen leiriratsuni, vauhdikas Urre-tamma lähti esteille kuin ohjus ja mä nautin ihan täysin siemauksin, eikä edes pelottanut. Miten joku voikin olla noin hauskaa!

Ypäjä oli oikein piristysruiske, olin jo unohtanut, että on olemassa terveitäkin hevosia. Nyt mietin, miten jatkaisin tätä harrastusta. Ihan selvää on, että hinku ratsastamaan on kova, vaikka vielä viikko sitten pohdin koko harrastuksen lopettamista. 

Katsastelen nyt erilaisia vaihtoehtoja, vuokrausta, puoliylläpitoa, liikutushevosta...katsotaan mitä tulee eteen. Muutamia mahdollisuuksia on jo ilmaantunutkin. Ja tietysti, jos teistä lukijoista joku tietää sopivia ylläpito/vuokra -tms. hevosia, niin ehdotuksia otetaan vastaan! Sähköposti on hastgumma@gmail.com.

Ikävä Lotasta ei helpota, mutta onneksi näitä valoisampiakin ajatuksia on jo päässä! Hevosterapia on kyllä parasta apua. Sanoin  miehellenikin, että jos yrittäisin lopettaa hevosharrastuksen voisin yhtä hyvin yrittää hakata käteni irti, se olisi yhtä vaikeaa. Taitaa raukka jo ymmärtääkin sen, että vaimon hevoshulluus on sairaus, joka ei niin vaan lähde. Hän nimittäin kielsi minua myymästä pois Lotan tavaroita. Ihana mies.