Pikkuhiljaa hiukan helpottaa

Viikko kulunut ja alkaa pikku hiljaa helpottaa, pystyn ajattelemaan Lottaa, ja puhumaan siitä itkemättä. Takapakkia tulee varmasti vielä monet kerrat kun muistoja tulvahtaa mieleen, olen varautunut siihen.

Maanantaina oli lähtö Ypäjälle (jo aikoja sitten varattuun seniorimeetingiin) ja olo oli aivan kauhea. Oli tosi kuumaa ja ahdistavaa, minulla oli migreeni ja muutenkin voin huonosti. Istuin portailla ja itkin ja sanoin miehelleni että en lähde Ypäjälle, en pysty. Samalla suorastaa hävetti oma surkeuteni. Mieheni oli jo melkein huolestunut, mutta sai minut kuitenkin lähtemään. Koko maanantai meni vetistellessä, ja mietin että olikohan tässä mitään järkeä.

Suloinen Parpi.

Onneksi kuitenkin lähdin, sillä tiistaina mielentilani alkoi jo muuttua, ja keskiviikkona olikin suorastaan mukavaa. Ratsastin vuorotellen kahdella melko pienellä suokilla. Näistä kuvassa oleva Parpara osoittautui aivan huippuratsuksi. Harjoittelimme KN Specialia ja härregyd miten hyvin se meni. Myös seuraavana päivänä, harjoituskisoissa meni hyvin, vaikka ei ihan samoihin fiiliksiin ylletty. Tuloksena oli kuitenkin toinen sija ja 65,4 % ja ehdottomasti paras rata mitä olen mennyt, hevosella jonka selässä oli ollut kaksi kertaa.

Mielialaa nosti myös opettajan antama palaute, joka oli kyllä ratsastusitsetuntoa nostattavaa! Wau! Myös kurssikavereilta tuli niin ihanasti kehuja, että olin ihan sekaisin. Hehehe.

Rusetti harjoituskisoista.

Tuo Parpara oli kyllä niin symppis pikku tamma. Se on paljon lasten ratsuna ja kun satuloin sen ekan kerran, sillä oli jalustinhihnat niin lyhyellä kuin olla ja voi. Ensin se tuntuikin varsin kesyltä ja vaatimattomalta, mutta sitten...kylläpä poni muuttui, moottori alkoi hyristä ja sitten se kuumui! Niin mahtava! Sillä on pohjalla hyvä koulutus ja se on tosi herkkä ja reipas.

Kisoista kotitallille metsän kautta.

Mahtavan fiiliksen kruunasi leirin viimeinen päivä, jolloin pääsin kenttäratsastusryhmään kokeilemaan minimaastoesteitä! Hullaannuin ihan täysin. Hyppäsimme vaikka mitä, menimme laukassa ylä- ja alamäkiä, bankettia, tukkeja, kumpareita, portaita, vesien läpi...Toinen leiriratsuni, vauhdikas Urre-tamma lähti esteille kuin ohjus ja mä nautin ihan täysin siemauksin, eikä edes pelottanut. Miten joku voikin olla noin hauskaa!

Ypäjä oli oikein piristysruiske, olin jo unohtanut, että on olemassa terveitäkin hevosia. Nyt mietin, miten jatkaisin tätä harrastusta. Ihan selvää on, että hinku ratsastamaan on kova, vaikka vielä viikko sitten pohdin koko harrastuksen lopettamista. 

Katsastelen nyt erilaisia vaihtoehtoja, vuokrausta, puoliylläpitoa, liikutushevosta...katsotaan mitä tulee eteen. Muutamia mahdollisuuksia on jo ilmaantunutkin. Ja tietysti, jos teistä lukijoista joku tietää sopivia ylläpito/vuokra -tms. hevosia, niin ehdotuksia otetaan vastaan! Sähköposti on hastgumma@gmail.com.

Ikävä Lotasta ei helpota, mutta onneksi näitä valoisampiakin ajatuksia on jo päässä! Hevosterapia on kyllä parasta apua. Sanoin  miehellenikin, että jos yrittäisin lopettaa hevosharrastuksen voisin yhtä hyvin yrittää hakata käteni irti, se olisi yhtä vaikeaa. Taitaa raukka jo ymmärtääkin sen, että vaimon hevoshulluus on sairaus, joka ei niin vaan lähde. Hän nimittäin kielsi minua myymästä pois Lotan tavaroita. Ihana mies.