Kaikenlaista

Rokotusreaktioita, maastoseikkailuja. Vuosipäivän viettoa. Isoja rakkauden tunteita hevosta kohtaan.

Kaikista näistä olen aloittanut postauksen, ja kirjoittaminen vain jotenkin tyrehtyy, en oikein osaa sanoa miksi. Mutta josko nyt saisin jotain kirjattua tänne.

Kieli keskellä suuta....vai pitäisikö sanoa poskella? Mitä koulutuomari sanoo, jos kieli roikkuu ulso suusta....ratsastajalla?

Mandy sai tosiaan ihan kunnon rokotusreaktion pari viikkoa sitten. Kaula oli jäykkä ja kipeä, kuumettakin jonkin verran. Onneksi meni nopeasti ohi, mutta 1,5 viikkoa pidettiin silti lomaa. Käyntiä sentään mentiin muutaman päivän täyslevon jälkeen. Rokote, josta sai teaktion ja on kuulemma ennenkin saanut (mutta tajusin kysellä niistä entiseltä omistajalta vasta rokotuksen jälkeen, fiksua), oli Dyvaxyn. 

Kuvaaja jäätyi alkuravien jälkeen, joten kuvasaldo jäi aika pieneksi, mutta nostan hattua että edes yritti eilisessä hyytävässä kelissä.

Parina päivänä ehdin ratsastaa vähän enemmän ja eilen oli valmennus. Vaikka Mandy on tuntunut muuten tosi hyvältä, niin eilen ei oikein ollut meidän päivä. Mentiin ehkä jonkun verran mukavuusalueen ulkopuolelle, kun valmentaja pyysi kokoamaan ja lyhentämään hevosta ihan reippaasti.
- No nyt se on ainakin puoli metriä lyhyempi, sanoi valmentaja jossain vaiheessa.
Olen mä samaa mieltä, että mukavuusalueelta on joskus poistuttava, mutta miksi se tuntuu niin vastenmieliseltä? Jotenkin pelkään, että vaadin liikaa. Olenko ihan hölmö?

Mandy vähän näytti mieltään (valmentajan mukaan se on työteliäs, mutta kuitenkin itsetietoinen) ja mä panikoin heti, että onko se taas kipeyttänyt kintereet....kuitenkin kyse on todennäköisesti siitä, että hevonen vain yrittää laistaa, kun sitä pyydetään viemään painoa enemmän taakse. Eihän se mitään muuta tee, kuin saattaa pysähtyä teatraalisesti ja ihan kuulen kun se tiuskaisee "sä siis haluat eteen ja taakse yhtäaikaa, ooksä taukki nyt ihan varma siitä, mitä sä pyydät???"

Keskittymistä.

Edellispäivänä yksikseni ratsastaessa sain laukassa ihan mahtavan fiiliksen, kun vasemmassa laukassa poni muutaman kerran oikein niiasi. Menin reipasta laukkaa pitkät sivut ja pienehköllä pääty-ympyrällä kokosin käyttäen mahdollisimman paljon istuntaa ja vähän kättä. Muutama kunnon kokoamisaskel ja siitä taas pitkälle sivulle spurttia. Olipa hauskaa.

Tänään ei ollut ihan sama draivi päällä, mutta ihan kohtuu hyvin kuitenkin. Suurin ongelma on edelleen oikean laukan nosto. Jos rupean vähänkään nypertämään ja valmistelemaan niin Mandy jännittyy ja alkaa säheltää, laukkaa paikoillaan väärää laukkaa ja sekoaa konsepteissaan ihan totaalisesti.  Vaikka se on kiltti, on se aikamoinen draamaprinsessa, haha.

Sulkua. Kivasti nousee ryhti tässä.

Mites ne maastoseikkailut ja rakkauden tunteet sitten?
Yleisesti ottaen mä vaan rakastun päivä päivältä enemmän tuohon hevoseen. Luotan ja tykkään. Olen niin kiintynyt sihen, että päivääkään en malttaisi olla tallilta pois. Vuoden olemme nyt olleet yhdessä (siitäkin piti tulla oma postauksesnsa), ja olen erittäin onnellinen siitä, että juuri tämä hevonen tuli elämääni.

Muutama päivä sitten lähdettiin kaverin kanssa maastoon. Koettiin pieniä jänniä hetkiä yhden tilan kohdalla, jossa pihalla oli kaikenlaista jännää, muun muassa puinen karhupatsas (!). Mandy meni kuitenkin kiltisti ja olin siitä oikein ylpeä.

Sitten tulimme erään kaivon kohdalle ja olin juuri ehtinyt kertoa kaverilleni, että siinä saattaa napsahtaa kaivonpumppu käyntiin, kannattaa pitää ohjat käsissä. Samassa pumppu pärähtikin kovaäänisesti. Mandy vähän hätkähti, mutta kaverin hevonen hyppäsi syvään ojaan ja siitä pellolle. Samassa rytäkässä satula valahti ja ratsastajalla ei olut kauheasti mahiksia pysyä selässä. Siellä hevonen sitten kirmasi pitkin peltoa vapaana, satula mahan alla,  ratsastusloimen ja viltin lennellessä. Ja mitä teki Mandy? Seisoi tiellä ihan rauhassa katsellen! Että mä rakasta tuota hevosta!

Onneksi ei käynyt kuinkaan, hevonen saatiin kiinni, satula selkään, loimet takaisin ja matka jatkui. Mandy sai kyllä ekstrapaljon rapsutuksia sinä päivänä!