perjantai 29. elokuuta 2014

Kaipuu

Puuuuh, kiireisiä päiviä! Olen edelleen käynyt erilaisilla hevosilla ratsastamassa, harva se päivä.

Kun yhtäkkiä huomasin olevani hevoseton, ajattelin että nautiskelen nyt siitä, että voin vaikkapa käydä shoppailemassa ihan rauhassa taikka tehdä puutarhatöitä. Ehkäpä jopa leipoa? *Tirsk*

Mutta ei, ei siitä tule mitään. Muutamana päivänä laittelin puutarhaa, istutin pensaita ja kitkin rikkaruohoja. Ihan hauskaa sinänsä, mutta hirveä levottomuus oli mielessä. Sitten taas kaverit ja tutut ilmoittivat, että olisi liikuteltavaa ja itsekin tarjouduin avuksi. Olen myös käynyt koeratsastamassa muutaman hevosen, joille haetaan vuokraajaa. Ensi viikolla menen myös katsomaan yhden (vuokra)hepan, joka voisi olla minulle juuri sopiva, pieni tamma.

Oikeastaan olen ratsastanut nyt tosi paljon, ja tosi erilaisilla hevosilla. Erittäin, erittäin opettavaa. Yhteen pienehköön, valkoiseen tammaan ihastuin tosi paljon. Mietimme sen ottamista ylläpitoon, mutta asia ei sitten oikein edennyt. Jos tamma myöhemmin tulee myyntiin, olen siitä kyllä kiinnostunut. Se oli nuori ja ihan raaka, mutta sillä oli hurmaava asenne. Erittäin kiltti ja järkevä myöskin, mutta liikettäkin löytyi sopivasti.

Yhtä puoliylläpitoon tarjottavaa tammaa kävin kokeilemassa pari päivää sitten, ja se olikin melkoinen kokemus. Iso, vauhdikas, laadukas, erittäin virtaisa....huh, olin aivan läpimärkä hiestä ratsastuksen jälkeen. Oli muuten mielenkiintoinen ratsastuskerta siinäkin mielessä, että huomasin, miten paljon oma korvienväli vaikuttaa siihen, miten ratsastus sujuu. Aluksi vikisin selässä huonoryhtisenä ja hevonen kaahotti menemään. Sitten päätin, että minähän olen kuningatar valtaistuimella ja maailman taitavin ratsastaja. Ja olen cool. Eikä hevonen suinkaan määrää, vaan minä, kuningatar! Kummasti alkoi sujua paljon paremmin (videolta katsottuna näytti kyllä aika kauhelta kuitenkin....)

Yhdellä tutullani on kiva poni, jota saisi käydä ratsastamassa useamminkin. Se on hiukana kauempana pienellä maalaistallilla. Nyt on ollut kuitenkin niin paljon liikuteltavia, että en ole edes sinne ehtinyt. Olen aivan häkeltynyt näistä kaikista mahdollisuuksista.

Mutta silti se vaivaa, kauhea kaipuu. Kaipaan Lottaa. Ennen kaikkea kaipaan omaa hevosta, omaa mussukkaa jota hoitaa ja josta huolehtia. 

Kaipaan sitä, että olisin hevosenomistaja. Miksi se on niin tärkeätä, en ymmärrä itsekään. Kaikella järjellä ajateltuna vuokraaminen olisi paljon paljon järkevämpää.

Mutta mikään ei voita sitä tunnetta, kun alat luottaa hevoseesi, kun yhdessä ohitatte pelottavat paikat maastossa tai kuuntelette toisianne tarkkaan kouluvalmennuksessa. Toisaalta pelottaa, että jos sen oman hankin joskus, niin kuvittelenko jotenkin että sillä tavalla saan saman tunteen kuin mitä minulla oli Lotan kanssa? Mitä jos ostankin vahingossa hevosen, jonka kanssa vaan ei synkkaa?

En halua vieraista hevosista laittaa kuvia enkä kertoa tarkemmin, joten päivitykset ovat hiukan tylsiä. Päivittelen kuitenkin tänne kuulumisia silloin tällöin. Kuulumisiin!

16 kommenttia:

  1. Kun ennen oman ponin hankintaa haaveilin omasta, yksi kaveri ihmetteli, miksi sen pitää olla oma. Eikö vuokrahevonen ajaisi saman asian? Mutta kun ei se vaan ole sama asia. Oma on aina oma, vuokris on aina jonkun muun.

    Vuokraaminen on ehdottomasti järkevämpää kuin omistaminen. Mutta järjellä nyt on ylipäätään aika vähän tekemistä hevosharrastuksen kanssa. Jos joku korrelaatio hevosharrastuksen ja järjen välillä on niin se taitaa olla käänteinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin juuri. Välillä miehenikin ihmettelee, miksen voisi vain vuokrata. Hän itse haveilee isommasta veneestä, joten olen sanonut että hänhän voisi vuokrata. Katsoo minua kiukkuisesti takaisin :) Eivätkä veneet edes ole eläviä olentoja! Silti niidenkään kohdalla se ei ole sama asia. Saatika sitten hevosten.

      Poista
  2. Tuota minäkin koko viime syksyn pohdin. Että eikö se vuokrahevonen riittäisi, ja miksi se ei riitä. Olisin saanut hyvällä diilillä käyttöön kivan ja osaavan hevosen, mutta oma oli vaan pakko saada. En osaa selittää miksi, mutta luulen että ymmärrän kyllä miksi susta tuntuu myös että haluat oman hevosen. Samanlaista ja samantuntuista ei ehkä löydy kuin Lotta, mutta varmasti löytyy joku sopiva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, kerran kun on oma hevonen ollut, on niin vaikea sopeutua muuhun. Se että löytää kivan vuokrahevosen, kivalta tallilta ja sillä on vielä kiva omistaja, ei ole ihan helppoa. Tuntiratsastajana olisi kyllä tavallaan selkeätä, mutta eihän siihen oikein pysty, kun tottunut niin erilaiseen. No, katsellaan ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo.

      Poista
  3. Mukava kuulla, että olet päässyt monenlaisia hevosia ratsastamaan. :) Ja mukava kuulla kuulumisia vaikka ei sitten olisikaan kuvia tai paljoa tekstiä. Ehkä kohtalo tuo jonkun sellaisen hevosen luoksesi joka on sinulle tarkoitettu ja saat ihania kokemuksia ja hetkiä sen kanssa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se kyllä todellakin opettavaista ja mielenkiintoista ratsastaa hyvinkin erilaisilla hevosilla. Yritän tänne kirjoitella aina silloin tällöin, vaikka tarkemmin en halua kertoa muista kuin omasta hevosesta, tuntuisi väärältä kirjoitella jonkun toisen hevosesta, vaikka siihen saisi luvankin. Kyllä mäkin luulen, että jokin ihana hevonen vielä tupsahtaa mun elämään! Mukavaa syksyä Tahvon kanssa!

      Poista
  4. Tuleekohan tämä nyt toisen kerran, jostain syystä kun kirjoitan, niin ei julkaise ensimmäistä versiota tai jää jonnekin välimuistiin ja ei näy minulle.

    Tuttuja ajatuksia tekstissäsi. Ilmankaan kun ei voi olla. Meillekin on tapahtunut paljon tässä lyhen ajan sisällä. Hautasin oman blogini, en vain halunnut enää kirjoittaa kun ei oikein ollut mitään kirjoitettavaa. Ja sitten avautui mahdollisuus Jalille, mikä tulikin nopeasti eteen. Jali sai uuden kodin kahden pienen lapsen talutusratsuna ravikodissa. Ja kivan, huolehtivan kodin saikin. Jali läksi uuteen kotiinsa keskiviikkona ja nyt olen tehnyt luopumista. Yllättävän kivuttomasti on mennyt. Mutta ikävä on. Hyvin on alku uudessa kodissa alkanut.

    Ja nyt viikon päästä meille on tulossa valloittava 4-vuotias ruuna, suomenpienhevonen, ruunikko; Tähtivarma. Ravuriksi kasvatettu ja ratsuksi nyt on opetettu parin kuukauden ajan. Ihana ruuna, käytökseltään niin varma ja rauhallinen, mutta nyt on eteenpäinpyrkimystä ja työnteon iloa. Meillä alkaakin sitten ajohommat ja opettelu ratsastukseen ja pojalla on hypitty pieniä esteitä, mistä tykkää kovin.

    Joten innostan sinuakin, kyllä se oma on aina oma. Nyt toivonkin, että kohdallemme osuisi vihdoinkin se terve heppa vuosiksi eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhden kerran vain näkyy :)
      Olipa kiva kuulla sinusta, olin jo ihan huolissani, kun blogiasi ei näkynyt. Kiva kuulla että sulle on tulossa uusi hevosystävä! Toivottavasti teet uuden blogin/jatkat vanhaa, olisi tosi kiva kuulla miten Tähtivarman kanssa sujuu!

      Poista
    2. En tiedä herättelenkö enää blogia eloon. Mutta meidät löytää jo https://www.facebook.com/Tahtivarma . Tuonne on tarkoitus lyhyesti kertoa, mitä teemme. Ja hurmaava heppa tämä on ikäisekseen niin vakaa, mutta työnteon motiivia ja virtaa löytyy, onneksi jarrutkin on hallussa. On niin paljon vireämpi kuin edelliset, mutta luonteeltaan tasainen ja vakaa kuten Jali.

      Pari viikko ahdistusta ja huonosti nukuttuja öitä ja nyt kun asiat alkavat selviämään, on sama into mukana ja lähipiiri huomauttaa, etten muusta puhukkaan kuin uudesta hepasta.

      Onnea sinulle uuden hepan löytämisessä. Minä en jaksanut odottaa tämän pidempään.

      Poista
  5. Mun kommentti tulee paljon jälkijunassa, mutta ehkä parempi myöhään kun ei milloinkaan.

    Mikäli itse olisin ollut sinun tilanteessasi, ja ehkä olenkin mutta kahden hevosen omistajana, olisi tuollainen sennuleiri ollut varmasti ihan parasta lääkettä, mitä vain olisi voinut saada suruun ja kaipuuseen.

    Eikö ole jännä, että kun omistaa hevosen, jonka luona käy 6-7krt vko, haluaisi keretä tekemään myös kaikkea muuta? Leipoa, nähdä ystäviä, harrastaa jotain muutakin? Ja kun on hetki, jolloin hevosta ei ole, ei tekisi mieli mitään muuta, kuin olla hevosten ja tietysti sen tietyn hevosen luona. Minulla on ollut yksi tauko Intosta, siihen aikaan kun vielä vuokrasin hevosta ja omistajan kanssa johtuvista erimielisyyksistä olin puoli vuotta poissa kyseisen hevosen luota. Ihmismieli on kummallinen ...

    Ei kukaan hevonen voi korvata sitä Hevosta, joka tulee syistä tai toisista itselleen kaikkein rakkaimmaksi. Sitä paikkaa ei vain pysty täyttämään, ja ihan kuin sitä ei haluaisikaan kenenkään muun hevosen täyttävän. Tiedän itse, että vaikka Torsten on ollut minulla jo liki kahdeksan vuotta, ei se koskaan ole minulle yhtä rakas kuin Into, vaikka kovasti sitäkin rakastan - eikä toisaalta sitäkään pystyisi kukaan korvaamaan. En pidä tätä ollenkaan pahana tai huonona asiana - on kuitenkin hienoa, että on saanut elämäänsä sellaisen hevosen, jolle on voinut antaa niin suuren määrän rakkautta, ettei siihen itse edes muiden kohdalla enää kykene?

    Kaipuu ei varmasti poistu koskaan. Mutta elämä voittaa ja matka jatkuu uusien hevosten kanssa. Niin kliseiseltä kuin tämä kuulostaakin, aika parantaa. Ja muuttaa sen rinnassa puristavan, silmät kostuttavan ikävän kiitollisuuden tunteeksi - kiitolliseksi siitä, että on saanut elämäänsä niin upean hevosen.

    Hyvää syksyä sinulle Liisa ja onnea oikean hevosen löytämiseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jilla ihanasta kommentista! Voi kyllä arvata miten spesiaali Into on sinulle, Into on aivan mahtava jo kuvissa olemuksellaan (Torstenia yhtään väheksymättä).
      Nyt kun olen ratsastanut todella monella eri hevosella, olen ruvennut vielä enemmän kaipaamaan Lottaa, se vaan oli minulle niin kertakaikkisen sopiva. Tuntuu ihan hirvittävältä työmaalta ryhtyä ajelemaan ympäri Suomea katsomassa hevosia. Kuitenkaan en pysty olemaan ilman hevosta, joten ennemmin tai myöhemmin se täytyy aloittaa. Luulsi että se on hauskaa, mutta raskasta se ennemminkin on. Jaksan kuitenkin uskoa että ensi kesänä minulla on uusi hevosystävä, erilainen mutta omalla tavallaan yhtä ihana. Ihanaa syksyn jatkoa sinulle ja pojille!

      Poista
    2. Tulit mieleeni tänään.

      On varmasti niin, että jotkut sopii toisilleen paremmin kuin toiset, ja sinä ja Lotta olitte eittämättä pari sieltä parhaasta päästä. Uskon silti, että iso osa sitä sopivuutta on myös se, että kasvetaan, opitaan, yritetään ja erehdytään yhdessä, taklataan vastoinkäymisiä, pelkoja ja murheita.

      Voin vain kuvitella, kuinka rankkaa sopivan hevosen etsiminen on (itsellänihän ei ole kokemusta, kun ei pitänyt hevosta hankkia), mutta niin kuin sanotaan: lopussa kiitos seisoo. Ja tässä tapauksessa jäädään mielenkiinnolla odottamaan, mikä on kiitoksen rotu, ikä, väri, strategiset mitat ja persoonallisuus :)

      Poista
    3. Ihana kuulla että olin mielessäni ja vielä mukavampaa, että kerroit sen.
      Osa kaipuuta onkin sitä yhteisten kokemusten ikävää. Kun tietää että kaikki on taas aloitettava alusta jonkun hevosen kanssa. Toisaalta sekin on ihanaa, että saa aloittaa.
      Katsotaan nyt minkälainen löytyy, ihan alkutaipaleella ollaan vielä, itse asiassa huomenna aamulla menossa katsomaan ensimmäistä! Jännää!

      Poista
  6. Heippa! Sinun blogiin oli linkki Googlessa, ja olipa kiva kun osui kohdalle. Jouduin luopumaan omasta hevosesta pari vuotta sitten. Sagar oli 28-vuotias selle francais ruuna, ja sen aika oli vaan silloin, kun se oli. Herra-parka oli jo jäykkä, kipulääkkeillä ja koliikkia oli usein. Mulla oli silloin jo toinen hevonen, mutta ei tehnyt sitä lopettamispäätostä yhtään helpommaksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että olin sen velkaa eläinystävälleni, että annoin hänelle arvokkaan lopun. Ikävä ei varmaan lopu koskaan, mutta toinen hevonen auttaa. Oma sellainen. Onnea sinulle kovasti hevosen hankintaan, toivottavasti olet jo onnistunut hankkimaan mieleisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau, 28-vuotias hevonen on kyllä jo kunnioitettavassa iässä, upeata kun sait pitää hevosesi niin pitkään. Lopettamispäätös on tosiaankin vaikea tehdä, mutta olin luvannut itselleni jo ennen hevosen ostoa, että jos se on kovasti kipeä jonain päivänä, niin en ryhdy pitkiin ja hankaliin kuntouttamisjaksoihin. Vaikeata tuollaiset päätökset on pitää, mutta siinä vaiheessa oli jo omakin tuska niin suuri, että oli pakko päättää.
      Uuden hevosen etsintä on käynnissä ja saattaa olla että nyt olisi hevonen löytynyt, katsotaan kuinka käy...:)
      Kiitoksia kommentista ja hyvää jatkoa!

      Poista
  7. Eksyin googlen kautta tähän tekstiin ja YMMÄRRÄN. Itse painin aivan saman asian kanssa. Minulla oli oma hevonen 14 vuotta, se tuli 4-vuotiaana ja 18-vuotiaana tuli se hetki, kun en enää muutoin olisi voinut auttaa. Mun se, että kehenkään muuhun ei hevonen luottanut, teurastomon mies ei saanut sitä ramppia ylös, minuun se luotti. Se viimeinen asia minkä pyynnöstäni teki, oli kävellä se ramppi ylös. Ovesta vielä näin mitä tapahtuu sen jälkeen, kun ammutaan, siellä ne aimmin jonossa olleet riippuivat... kynnyksen yli en saanut mennä, siinä kohtaa ovi suljettiin ja oli vain odottelua koska tuovat riimun. No sitä sitten tulin sanoneeksi, että ei-ikinä-enää. Sitä pystyy ilmeisesti valehtelemaan niin paljon paremmin muille, kuin itselleen. Tästä on nyt 8kk. Ei olisi rahaa, ei olisi aikaa, enkä usko, että toinen voisi koskaan täyttää sitä aukkoa sydämessä yks-yhteen, osittain varmasti kuitenkin. Nyt olen vuokrannut ja liikuttanut muiden hevosia, kyllä pyydetäänkin, koska olen siinä hyvä. Hyviä vuokraajia on vaikea löytää. Vuokrahevonen on kuitenkin aina puolet jonkun muun elämää. Se muistuttaa aina siitä, että omasta elämästä puuttuu se puolikas. Nyt sitä on vaan joutunut ymmärtämään ja myöntämään, että ei pärjää tämän tyhjyyden kanssa - ei sitä ole voinut täyttää olemalla enemmän perheen kanssa ja käyttämällä rahaa itseensä. Ei se tuska helpota, hevosenomistaja ilman hevosta on ihminen, jonka identiteetti ei vastaa todellisuutta. Onnistuin vaan vakuuttamaan läheiseni siitä, että "nyt voin tehdä jotain muuta" "ei tartte aina huolehtia" "on halvempi mennä toisten hevosilla" - itseäni en onnistunut vakuuttamaan. Vielä ei uutta hevosta, mutta selviääkö tästä edes jollei osta? Ja niin kuinka vakuutetaan se perheelle, että "niin tiedän, että vannoin, etten teurastoman ramppia kohti matkaani enää ikinä tee, mutta kun nyt vaan tarvitsen uuden oman hevosen..." ?

    VastaaPoista