Aina ei vaan suju

Monta ratsastuskertaa hihkuin innosta, mutta tänään oli kyllä semmoinen päivä, että tuli taas mieleen että josko siirtyisin vaan maastoilijaksi. Mutta toisaalta, näin jälkeenpäin mietittynä, paljon tuli taas kuitenkin opittua.

Olin jotenkin ärsyneessä mielentilassa koko aamupäivän, enkä saanut mielialaa oikein muuttumaan ennen päivän valmennusta, jonka piti uusi tuttavuus valmentaja H. Verkkaamaankaan en päässyt rauhassa niin kuin olin toivonut. 

Eipä siis ihme, että hevonenkaan ei esittänyt parastaan kun kuski oli vähän pihalla.

Oikeastaan on hyvä, että tunti olikin juuri nyt, sain ohjeita mitä tehdä kun hevonen tuntuu saippuapalalta ja tekisi mieli ratsastaa hiukan rumasti.

Mentiin ensin hetki kolmikaarista ja siirryttiin sitten pitkälle sivulle. Pysyttiin pari metriä uran sisäpuolella. Siellä ensin väistätettiin takapäätä sisään, keskellä voltti ja siitä loppu-ura avoa.

Olipa muuten hyödyllistä pysyä siellä uran sisäpuolella. Seinä veti puoleensa ihan mysteerisen paljon, oikein imaisi Mandyä. Siinä saikin olla tarkkana että hevonen pysyi kunnolla irti seinästä.

Avossa mun piti muistaa pitää paino sisäkankulla ja sisäjalka pitkänä tolppana, jonka ympäri hevonen taipuu.

Mun ongelma on jäykät lonkat. En vaan saa sitä jalkaa tarpeeksi pitkäksi ja auki.

Myös muita lukuisia ongelmia löytyy. Esimerkiksi se, että varsinkin ulkojalka on aina irti. Heti kun sain sen kunnolla hevoseen kiinni, helpottui moni asia. Mun murtunutta lonkaa särki tänään, voi olla että siitäkin johtuu osittain mun huono ratsastus. Rupesin myös miettimään että onko se pienempi istuin sittenkin kipeyttänyt mun lonkkani.

Menin sillä 16-tuumaisella satulalla. Tyttären, joka otti kuvia, tuomio oli, että se näyttää pieneltä ja että istuin siinä huonosti, takakaarella ja selkä notkolla. Kuvia kun katselin niin oikeassa oli.

Parhaat muistutukset sain varmaan laukassa! Mulla on varsinkin oikeassa kierroksessa karsea tapa takertua hevoseen kuin koppakuoriainen. Välillä yritän kyllä rentoutua mutta silloin Mandy tiputtaa heti raville.

Tätä työstettiin tosi pitkään. Laukattiin ja laukattiin. Olin ihan loppu, mutta ihan totta, Mandyn oikea laukka alkoi pyöriä todella kivasti kun rentouduin, ja vain muistutin sitä napakasti kun se aikoi tipauttaa raville.

Vasen laukka sujui melko hyvin ja tehtiin siinä pieniä kokoamisia. Kerran meni tosi hienosti, sain koottua rehellisesti muutaman askeleen istuntaa tiivistämällä. Makea tunne.

Lopuksi saatiin kehuja, että nyt oli löytynyt tahti. Yhtäkkiä kaikki olikin helppoa! 

Pitkään siinä tänään meni ja Mandykin oli ihan hikinen. 

Laukassa oli kyllä hyviä hetkiä!

Oikeassa laukassa tuli taas pari väärää nostoa. Mua rupeaa aina joteskin nolottamaan ja siksi rupeän itsekin hätäilemään, mikä ei suinkaan auta tilannetta. Nyt pysyin onneksi aika rauhallisena ja pystyin vaan yrittämään rauhassa uudestaan.

Frida-muru otti taas kivoja kuvia. Hän poistaa epäonnistuneet otokset ennen kuin näyttää kuvat mulle, etten masentuisi, heheh.

En taida nyt sittenkään uskaltaa tehdä ratkaisua tuon satulan kanssa, kokeilen vielä mennä omalla ja tunnustella, onko se parin sentin ero oikeasti sen parin tonnin arvoinen...