Hevostelu on ollut sellainen henkireikä, että vaikea keksiä toista. Kun olen hevosten parissa, elän tässä ja nyt. Se on sitä, mitä esimerkiksi Mindfullness -niminen terapia tai oppisuuntaus korostaa (sitä sen enempää tuntematta, korjatkaa jos olen väärässä). Ehkä hevosten parissa on juuri siksi niin rentouttavaa. Aivot lepäävät, kun elät hetkessä. Jopa huonoina hetkinä olet kuitenkin läsnä, juuri siinä tilanteessa, pohtimassa ratkaisuja. Ehkä jonain päivänä nauran katkeraa naurua lukiessani tämän, mutta juuri nyt tuntuu siltä. Ilman hevosia olen levoton. Säälittävää, mutta totta.
Minulle kuuluu muuten aika hyvää. Kieltämättä olen ollut aina välillä hiukan masentunut ja itkeä tihrustan aika herkästi, jos joku asia vähänkin menee pieleen. Tunteet ja itsetunto ovat herkillä. En jaksa olla reipas enkä iloinen. Ärsyttää kaikki sankaritarinat ihmisistä, jotka tsemppaavat ja ovat auringosäteitä, vaikka heillä on kaikki tosi huonosti. Kiukuttelen kuin kakara ja ärsyynnyn helposti.
"Ajattele että kaikki voisi olla paljon huonommin". "Ei sentään käynyt pahemmin". Lauseita, jotka saavat näkemään punaista. Kyllä, asiat voisivat olla huonomminkin. Minulla ja sinulla. Kuka tahansa meistä voi jäädä auton alle huomenna. Miksipä siis sillä, joka on loukkaantunut jossain onnettomuudessa, on suurempi "velvollisuus" olla kiitollinen siitä, ettei käynyt vielä huonommin? Muistatko itse olla kiitollinen siitä jatkuvasti, ettet ylipäätänsä ole sairas/loukkaantunut?
 |
| Tällainenkin tuli hankittua, tarttis päästä testaamaan :) |
No, sarkasmi sikseen. Olen siis parantunut aika hyvin nyt (ehkäpä siksi jaksan taas olla sarkastinenkin, hehe). Ohjeena oli luopua kepeistä pikku hiljaa, kivun mukaan. Toista viikkoa kävelen nyt yhdellä kepillä, ja olen kääntänyt sen nyt ns. väärin päin (ei tukea käsivarren taakse, vaan pidän vain kahvasta kiinni), näin en pysty nojaamaan siihen ja se antaa vain ihan pienen tuen ja tasapainon. Toivon, että pääsen näin vahvistamaan jalkaa ja kävelemään kohta ainakin melko normaalisti. Kipuja on ollut ainoastaan hieman, sellaista kasvukivun tapaista särkyä iltaisin, kun päivän rasitus tuntuu.
Polvi tutkittiin magneetissa ja luojan kiitos, oli täysin kunnossa! Lonkan hermot ovat suoraan yhteydessä polveen, joten kipu tuntuu siellä, vaikka se oikeastaan on lonkassa.
Muutama viikko täytyy vielä odottaa ennen röntgeniä, jossa katsotaan, onko murtuma nyt luutunut. Vaikka esimerkiksi käveleminen on edistynyt hitaammin kuin aluksi ajattelin, olen kuitenkin nyt vihdoin aika luottavaisella mielellä, sillä lonkassa ei ole ollut yhtään enempää kipua, vaikka olen rasittanut sitä enemmän ja enemmän. Ensi viikolla yritän jättää kepin kokonaan pois, ainakin kotioloissa.
 |
| Tässä vielä keppi oikein päin, kun kääntää kahvan taakse ja ottaa siitä ikäänkuin kättelyotteen, on pakko laittaa enemmän painoa myös kipeälle jalalle. Kuva on Öröstä, jossa kävimme juuri. |
Ja jos lonkka on luutunut, niin sitten alkaa sellainen kuntokuuri, että! Olen päättänyt että minusta tulee parempikuntoisenpi, kuin ennen tätä onnettomuutta. Watch me!
Kiva kuulla sinusta! Juuri tänään mietin, että mitähän mahtaa kuulua. :)
VastaaPoistaKiva kun et oo unohtanut, vaikka postauksia tulee harvakseltaan!
PoistaHeippa,
VastaaPoistaHieno homma, että kunto paranee ja polvikivunkin arvoitus ratkesi! Toivottavasti vähentää osaltaan levottomuutta, kun epävarmuus polven osalta loppui.
Osuin ihan sattumalta näin tuoreeseen postaukseesi, kun juuri tänään näin htnetin foorumilla hiljaisessa myynnissä olevan ox-connemaran, ja ajatus viivähti heti sinussa :-) Joten piti tulla kurkistamaan...
Mainio ostos tuo kypärä, sehän symbolisoi hyvin paranemistarvetta ja -tavoitetta :-)))
Juu, minäkin näin sen ilmoituksen ja sydän ihan sykähti ja meinasin kysyä että mikä on tilinumero, maksan heti näkemättä...niin olis mun tyyppinen heppa! Kypärän ostin vakuutusyhtiön suosiollisella tuella!
PoistaTai siis itse näin tuon facebookin yhdessä hevosmyyntiryhmässä, mutta varmaan sama hevonen kyseessä :)
PoistaOlipa kiva lukea kuulumisia! Sen verran monille on näitä tapaturmia sattunut, että kyllä sitä itse asiassa nykyisin muistaa aika hyvin olla onnellinen siitä että on kohtuullisen terve ja ehjä! Ja aika usein tulee kyllä mietittyä ja kauhisteltua, että miten muut ihmiset selviäisivät noiden minun hevosteni hoidosta (niitä kun on 5, joista oria...) jos itse joutuisin toipilaaksi. No, eipä se etukäteen murehtiminen tietysti auta. Tietysti on järkevää olla realisti ja huomioida riskit, mutta tavallaan minua harmittaakin, kun nykyisin ei osaa enää harrastaa niin huolettomasti kuin joskus nuoruudessa, vaan jatkuvasti miettii mitä kaikkea voisi sattua!
VastaaPoistaOikein hyvää kesän jatkoa sinulle ja toivottavasti pääset pian jo viimeisestäkin kepistä eroon!
Se on kyllä totta, että hevosihmiset osaavat kyllä varmaan arvostaa sitä, että pysyvät ehjinä. Riippuuhan koko harrastus tai ammattikin siitä. Ja toki monet tokaisevat noita kliseitä sen enempää ajattelematta, itsekin olen taatusti niin tehnyt. Mutta sitten kun sen on kuullut tarpeeksi monta kertaa niin alkaa jo tympäisemään :) Mutta olen toki ihan oikeasti kiitollinen siitä, että mulla on mahdollisuus toipua (lähes) ennalleni. Mielenkiintoista nähdä sitten saako harrrastukseen vielä sitä rentoutta, vai maalaanko piruja seinille koko ajan.
PoistaHyvää kesänjatkoa teille myös, pysy ehjänä ja nauti kun pääset heppailemaan!
Jaksamista pitkään paranemisprosessiin, huimaa kärsivällisyyttä vaatii. Olet edistynyt jo ihan valtavasti! Se on ihan ok välillä kiukutella :) Anonyymi lukija täällä pitää peukkuja, että pääset pian taas hevosten pariin.
VastaaPoistaKiitos anonyymi lukija, mahdanko tuntea sinut? :)
PoistaKyllähän sitä koko ajan edistyy, mutta tietysti hätähousuna mun mielestä pitäis edistyä vielä paljon nopeammin! Prosessi on tosiaan ollut aika pitkä ja paljon vielä jäljelläkin työtä. Mutta se ei haittaa, jos vaan tietää että jonain päivänä on taas kunnossa.
Kiva tosiaan kuulla, että toipuminen edistyy! Mutta olen kyllä myös todennut, että elämä ilman hevosia on tyhjää ja tylsää.
VastaaPoistaKiitoksia! Mä taisin muuten eilen nähdä sut melko kaukaan Vermon poninäyttelyssä. Welsh-kehässä joku kaunis ruunikko esiintyi aika vaudikkaasti...oltiin connemaroja katselemassa enkä jaksanut kipeän jalkani kanssa enää köpötellä sinne, olisi muuten ollut hauska nähdä sun poni livenä...jos se nyt oli se?
PoistaHei Liisa. Löysin blogisi kun googlasin "sädeluuontuma tildren", ja rupesin lukea. Itkin melkein välillä. Olen itse 49 vuotias heppaäiti ja meillä on ollut aika epäonnea meidän hevosien kanssa myös. Yksi jännevammainen ilman toivoa, ja sitten nykyinen joilla on sädeluuongelmia. Toivon sulle kaikkea parasta tulevaisuudessa. Hevosista saa paljon iloa mutta myös paljon surua. Kadehdin myös ne joilla on ihan terveet hevoset mutta hoitavat niitä aika huonosti. Ja me, joka hoidetaan hyvin ja annetaan kaikki, me saamme vain sairaita hevosia.
VastaaPoistaKiva että löysit blogiin, tervetuloa! Hevosista on kyllä tosiaan ilon lisäksi niin paljon surua ja murhettakin. Mutta kun ryhtyy tähän hullutukseen, niin on vain pakko ottaa koko paketti, ilot ja surut. Ja toivoa, että ne jakautuisivat edes jotenkin tasan, tai ettei surupuoli olisi jatkuvasti hallitsevana.
PoistaNiin hullu olen, että kepillä kulkevana rampanakin täällä ihan täysillä moetin hevosen ostoa. Kyllä on jokin vinksallaan pääkopassa :)
Sädeluuontuma on viheliäinen oirekimppu. Toivotan voimia ja hyvää kesänjatkoa kaikesta huolimatta!
Ihana asenne! :)
VastaaPoistaHaha, kiitos :)
PoistaHei Liisa!
VastaaPoistaOlen seurannut blogiasi jo pitkän aikaa, mutta vasta nyt kommentoin. Samaistuin sinuun heti vahvasti, kun ensimmäisen kerran sain lukea blogiasi. Olen itse aikuinen, hyvään ikään ehtinyt ratsastaja ja harrastan lajia ahkerasti teini-ikäisen tyttäreni kanssa. Muu perheeni ei hepoista oikein perustakaan ja välillä koen omantunnon pistoksen sydämessäni, kun meillä menee tyttäreni kanssa hevosteluun niin paljon aikaa ja rahaa. Minulle oli iso järkytys lukea blogista onnettomuudestasi ja olet ollut ajatuksissani paljon tuon tapahtuman jälkeen. Itsekin tipuin jokin aika sitten isokokoisen hevosen selästä loukaten selkäni, mutta toivuin onneksi aivan ennalleni melko lyhyessä ajassa. Pidän myös koko ajan kropastani erittäin hyvää huolta ja uskon myös sen auttaneen nopeassa toipumisessa. Kuitenkin sen verran säikähdin, että olen nyt päättänyt siirtyä pienempikokoisiin hevosiin ja meille on nyt tulossa kiva pikkuarabi ylläpitoon. Oikein leppoisa ja kiltti tapaus. Pystyn hyvin kuvittelemaan levottoman olosi, kun et ole päässyt nyt ratsaille. Tietysti jo itse koko toipumisprosessi on kaiken kaikkiaan iso juttu sekä henkisesti että fyysisesti, eikä yhtään ihme, että mielesi on välillä alamaissa. Se on täysin ymmärrettävää! Ihailen kuitenkin sisukkuuttasi, päättäväisyyttäsi ja positiivisuuttasi. Tie takaisin hepan selkään ei varmaan ole ihan yksinkertainen juttu, mutta sinä tulet sen vielä tekemään :) Ajan kanssa, armollisesti. Ja muuten nuo mindfullnes -jutut ovat oikeinkin hyviä, käytän niitä töissäni mielenterveystyössä todella paljon ja olen itsekin niitä taitoja opetellut. Niitä vaan opettelemaan lisää, kun siihen on nyt mahdollisuus ;) Toivon sinulle sydämestäni kaikkea hyvää ja koko ajan toipumisen eteenpäin menemistä. Toivottavasti saamme taas pian kuulla, miten asiat ovat edenneet! T. eräs heppahullu äiti
Hei! Voi miten ihana kommentti, lämmitti mieltä tosi paljon! Välillä mietin että mitä järkeä on tällaista blogia kirjoittaa, mutta nämä ihanat viestit motivoivat kyllä jatkamaan.
VastaaPoistaKuulostapaa ihanalta tuo pieni leppoisa arabi. On kyllä totta, että suuret hevoset voivat olla hankalampia, jo pelkästään siitä syystä, että niillä on usein niin iso liike. Tosin tämä jolta putosin, oli tosi pieni hevonen, joten ei se aina ole sanottua...mutta onnettomuus on onnettomuus, ei se katso hevosen kokoa. Mutta olen samaa mieltä, että pieni tuntuu jotenkin turvallisemmalta kuitenkin. Siksi ponikin olisi kiva :)
Kieltämättä tällainen tapahtuma vetää välillä mielen apeaksi. Välillä on tosi toiveikas olo, välillä itken turhautumista, kun kävely ei vieläkään onnistu ilman keppiä. Joskus olen niin kiukkuinen, että lyön kepillä puita tai kiviä...enkä todellakaan aina pysty olemaan iloinen tai tsemppaava, päinvastoin, läheiset joutuvat kuuntelemaan jatkuvaa ruikutusta ja valitusta. Mutta sen olen päättänyt, että hevosen selkään on vielä päästävä, mahdollisimman pian, ja oman hevosenkin aion vielä hankkia. Jos siitä unelmasta luovun, voin yhtä hyvin luovuttaa saman tien. Itseasiassa oli ihan viittä vaille, etten yhtä ihanaa heppaa jo ostanut. Heh, taitaa päässä viirata melko pahasti!
Ja jos haluat lisää kertoa arabistanne ym. niin olisi hauska kuulla, laittele sähköpostia hastgumma@gmail.com!
PoistaKiitos Liisa! Laittelin sulle sähköpostia! :)
Poista