sunnuntai 3. elokuuta 2014

Luopumisen tuskasta kumpuaa voima

Kaikki on vielä sekaisena ja tuskaisena päässäni. Suru tulee aaltoina. Hetken pystyn ajattelemaan jotain muuta, ajatukset vaeltavat ja huomaan miettiväni mihin aikaan menisin huomenna tallille hevosta hoitamaan. Samantien se iskee tajuntaan.

Hevosta ei enää ole.



Vain hevonen. Ei perheenjäsen eikä edes läheinen ystävä. On hulluutta surra noin kovasti, ajattelee varmasti moni, enkä syytä heitä. Niin varmasti minäkin ajattelisin, jos en olisi tässä ja nyt. Kyyneleet valuvat yhä edelleen pienestäkin muistosta tai osanottoviestistä. Nytkin.

Annan itselleni luvan surra. On valtavan suuri asia, kun jokapäiväistä ystävää ei enää ole.

Lotta oli kanssamme vain kaksi vuotta, mutta kävin sen luona joka ikinen päivä, muutamia yksittäisiä päiviä lukuunottamatta. Marraskuun pimeydessä, pitkä työpäivän jälkeen, kesän helteillä vilvottamassa sitä kylmällä vedellä, paukkupakkasilla ottamassa tallliin aikaisemmin ettei sille tulisi kylmä. Voin ihan rehellisesti sanoa, että koskaan ei tuntunut siltä, etten jaksaisi. Aina oli yhtä ihanaa kuulla hevosen hörinä, kun menin hakemaan sen tarhasta.

En valehtele paljon, kun sanon, että jokaisena työpäivänä odotin, että pääsisin tallille, viikonloppuisinkin olin jo aamusta hinkumassa hevoseni luo. Ja ajatukset, ne olivat Lotan luona sitäkin useammin, miettimässä että sillä on varmasti hyvä olla. Viime kuukausina ajatukset olivat yhä huolestuneempia ja ahdistuneempia. 



Lotan kaunis olemus, ryhdikäs kaula ja sielukas pää saivat lähes päivittäin minut ihastelemaan hevostani ja sydämeni sykähtämään. Se oli niin kaunis. Ja juuri sellainen kuin halusin. Minun hevoseni. Meidän hevosemme, jota tyttärenikin oppinalun vaikeuksien jälkeen rakastamaan.  Luonteikas, hankalakin, jopa joidenkin pelkäämä, mutta minulle niin luotettava ja turvallinen. Maastoon lähdin aina luottaen, että mitään ei tapahdu. Laukkasimme kovaa tai hiljaa, ihan miten halusin, Lotta totteli aina. Se katseli ympärilleen todella uteliaana, mutta ei koskaan, ainuttakaan kertaa, ryöstänyt tai riehunut.



Rakastin ratsastaa sillä, Lottaa parempaa ratsua en tähän saakka ole alleni saanut. En ainakaan minulle sopivampaa. En koskaan aikaisemmin ole saanut sellaisia tuntemuksia kouluratsastuksessa, kuin Lotan kanssa. Joskus tuntui, että menimme ihan oikeasti ylämäkeen. Mikä tunne!  Kolmissa kisoissa ehdimme käymään, yhden rusetinkin saimme. Lotta oli minua taitavampi. Kisaaminen ei ollut kovin tärkeää, mutta ne olivat hienoja yhteisiä kokemuksia.

Hienointa, mitä Lotta opetti minulle, on taito lukea hevosta. Lotta oli aluksi tosi hankala, mutta vain maasta käsin. Se opetti, miten hevosen kanssa pitää olla jämäkkä ja lempeä yhtäaikaa. Opin ehkä alkeita siitä, miten hevoselle ollaan hyvä johtaja.



Viimeisistä päivistä muistan, miten Lotta haistoi taskussani olevan heppakarkin ja alkoi heti tehdä temppuja saadakseen sen. Se nosti etujalkoja ilmaan vuorotellen ja katsoi minua. Sitten se käänsi päänsä pois, sille kun oli opetettu että luopumalla saa. Lotta toisteli ja toisteli ja katseli, että joko oli tarpeeksi hieno, saanko namin. Sille olisi varmaan voinut opettaa ihan mitä tahansa temppuja.


**********

Mitä sitten oikein tapahtui?
Keskiviikkoisen lääkärikäynnin jälkeen tiesin, että nyt ovat viimeiset päivät käsillä. Hevonen oli tosi kipeä, päällisin puolin normaali, mutta se ei halunnut liikkua. Ryhti oli jotenkin roikkuva. Vaikka moni pitikin ajatusta, että niverikkodiagnoosi vaihtui jännevammaksi parempana vaihtoehtona, kertoi hevosen olemus, että näin ei ollut. Se oli jo kuukauden ollut levossa ja ontuminen tuli yhä pahemmaksi.

Sain onneksi ajan toiselle klinikalle, tälle josta ulkomaalaislääkäri tuli käymään, heti perjantaiaamuksi. Ihana ystäväni lupasi tulla kuskaamaan meidät ja toinen ihana ystäväni tuli myös tueksi ja turvaksi. Miten olisin voinut pärjätä ilman heitä.

Minua jaksoi vielä ilahduttaa se, että Lotta käveli helposti koppiin. Klinikan pihalla se nosti kaulansa kirahviksi ja hetken sain vielä nähdä sitä aitoa Lottaa, itsevarmaa, ryhdikästä, valpasta ja pirteää.

Sitten oli ultraäänen aika. Jo parin minuutin päästä valkeni totuus. Toisella puolen jalkaa oli terve nivelside: vaaleita, järjestyksessä olevia säikeitä. Säikeiden kimpulla oli selvät äärirajat. Toisella puolella näkyi vain sekavaa mustanharmaata mössöä. Toinen ystävistäni on ihmisten ultraääniin erikoistunut lääkäri, hän osasi kertoa minulle tarkemmin kuvista.

Diagnoosissa todettiin, että nuljuluun vinossa ristisiteessä ei ollut lainkaan normaaleja säikeitä jäljellä (full loss of normal fibers), se on hyvin paisunut ja nesteinen ja hevonen erittäin kipeä. Eläinlääkärin mukaan siihen ei kuitenkaan ollut vielä muodostunut kovettumia ja siksi pientä toivoa siitä, että side voisi parantua, oli olemassa. Kuntoutusaika olisi vähintään puolivuotta, mutta mitä todennäköisimmin vuosi tai enemmän. Ligamentit paranevat vielä hitaammin kuin jänteet. Usein käy niin että ensimmäisinä laukkakertoina ne pamahtavat uudestaan.

Katselimme uudestaan jalkojen röntgenkuvia. Olin puhunut puhelimessa Lottaa aikaisemmin hoitaneen eläinlääkärin kanssa, ja hän pysyi kannassaan, että Lottaa vaivasi nivelrikko. Tämä lääkäri ei nähnyt missään rikkoa.

Mutta miksi Lotta sitten oli aikaisemmin, jo vuosi sitten ja aiemminkin ollut silloin tällöin epäpuhdas ja vastasi Tildren-lääkitykseen niin hyvin? Olisiko mahdollista, että sillä olisi kuitenkin nivelissä jotain taikka sädeluiden muutoksista johtuvaa ontumaa myös?

Toisin, kun keskiviikon tallikäynnin perusteella ymmärsin, ei sädeluita (navicular bones) voinut näistä kuvista nähdä sillä tavalla, että niiden kuntoa olisi voinut arvioida. Lotalla oli kuitenkin oikean etujalan varvasakseli niin pahasti takapainotteinen, että sädeluun kipu oli erittäin todennäköinen ontumien aikaisempi syy. Se myös vastaa yleensä hyvin Tildreniin. Lisäksi Lotalla on kaikki ne muutkin tyypilliset sädeluuontumahevosen erityispiirteet, eli pienet kaviot suhteessa kokoon nähden, ahtaat kannat, se on täysverinen ja lisäksi jalassa vakavahko asentovirhe, niin sanottu lateraalisiirtymä ulospäin. Virheen takia se meloi oikeaa etujalkaa, ja se puolestaa asetti jänteet, ligamentit ja nivelet kovalle rasitukselle. 

Voi kuvitella, miten todennäköistä paraneminen olisi, kun jalassa on noin paljon ongelmia. Kengityskään ei sentään voi nivelsiteitä korvata. Pahimmassa tapauksessa vuoden kuntoutuksen jälkeen hevonen romahtaisi muista syistä.

Lisäksi eläinlääkäri muistutti, että tämäntapainen vamma on hevoselle erittäin kivulias. Hän kuitenkin sanoi, että kuntoutusta voi yrittää, hoitaa nivelsidettä PRP:llä ja shock vawe -hoidoilla. Kävelytyksen pitäisi olla päivittäistä. Paranemisen tilaa seurattaisiin säännöllisesti ultraäänellä.

Kyyneleet virraten valtoimenaan tuijotin röntgenkuvia ruudulta, en nähnyt enää mitään. Suuni pakottautui sanomaan.

"I give up with her. She is in pain."

Eläinlääkäri totesi, että päätös on hyvin realistinen, paranemisennuste on huono.
Päätös oli tehty, kummallinen huojennus tuli hetkeksi.

******

Miksi kirjoitan näistä?
Toivon, että joku, joka on samassa tilanteessa, saa tästä hieman lohtua, ja ehkä rohkeuttakin päätöksentekoon. Itseäni helpottaa laittaa ajatuksiani järjestykseen ja purkaa mietteitään.

Oikeaa aikaa on niin vaikea päättää. Jumalaa on niin vaikea leikkiä. Kuitenkin me leikimme Jumalaa jo silloin, kun otamme hevosen käyttöömme ja muutamme sen luontaiset elintavat. On meidän velvollisuutemme leikkiä Jumalaa sitten loppuun saakka, päättää, mikä on sopiva hetki. Ei liian aikaisin, ei liian myöhään. Yritän uskoa, että tein oikean ratkaisun, oikeaan aikaan.

Jos Lotta olisi ollut nuorempi, eikä sillä olisi ollut taustalla ilmeisiä sädeluuongelmia, olisin ehkä yrittänyt. Tiesin kuitenkin, että jo ennen tätä olimme piikittäneet ja hoitaneet sitä Tildrenillä, se oli ollut silloin tällöin epäpuhdas. Tämä nivelsidevamma oli lääkärin mukaan kuitenkin ehkä joitakin viikkoja vanha, ei missään tapauksessa vuosia tai useita kuukausia. Repeämä on voinut tulla mistä tahansa huonosta liikkeesta, kompastumisesta tms. Ligamentit ovat olleet kovilla, kun jalassa on huono asento.

Jälkeenpäin mietin, olisiko kaviokuumeen oireista kertova kova kaviopulssi voinut johtua juuri tästä, eikä mistään kaviokuumeesta? Se on mahdollista. Mieleen tulee myös se, olisinko voinut silloin tehdä asialle jotain enemmän. Toisaalta Lotta ei sen jälkeen juuri muuta olekaan tehnyt, kuin levännyt, joten en kanna  tästä huonoa omatuntoa.

Olin jo aikoja sitten päättänyt muutaman asian tällaisten tapausten varalle. En lähtisi ähkyleikkaukseen enkä epätoivoisiin, pitkiin ja tuskallisiin kuntoutusyrityksiin. Tavallaan olen ylpeä, että pysyin päätöksessäni, vaikka se tuskallista olikin. Voi olla että moni olisi päättänyt toisinkin. En pysty sanomaan mikä olisi oikein, tein omatuntoni mukaisen päätöksen.

******

Kun päätös oli tehty, iski paniikki. Olin seuraavalla viikolla menossa Ypäjälle leirille (joka tuntui aivan absurdilta ajatukselta) ja sitä seuraavalla viikolla meillä oli Ruotsin reissu varattuna. Vielä kesän alussa olin kuvitellut, että Lotta saisi nämä ajat nauttia laiduntamisesta.

En voinut ajatella, että kipeä hevoseni seisoisi hiekkatarhan kuumuudessa, kun olisi itse reissussa lähes puolitoista viikkoa. Soitin nopeasti tallimme vieressä olevalle klinikalle, ja sain ajan jo seuraavaksi aamuksi.

Iltapäivällä ajelimme tyttäreni kanssa tallille sekavin tuntein. Lotta oli päässyt viimeiseksi päiväksi laitumelle rakkaan ruunankaverinsa kanssa, kipulääkittynä. Kävimme laitumella ja nauroimme kun Lotta käveli nopeasti pois, eiei, älkää viekö minua täältä.

Aikaisemmin niin kipakka Lotta oli viime viikkojen aikana ollut todella lempeä, jopa alistuneen oloinen. Itse kaipasin sitä kipakkaa, tulenpalavaa hevosta, joka näytti tunteitaan välillä myös luimimalla ja jalkaa polkemalla. Varmaan kipulääkityksen voimin Lotta hiukan jaksoi kiukutellakin, se halusi tuomiamme herkkuja, luimi ja katsoi pois, luopui herkusta jotta saisi sen. Heheh, vanha kunnon Lotta.

Aikaisemmin lähes koko kesän voimakkaassa kiimassa ollut Lotta ei tänä kesänä ollut toukokuun jälkeen myöskään kertaakaan kiimassa. Näinkö se luonto kertoo, että tamma on sairas?

Seuraava aamu koitti, halusimme tai emme. Pelotti, jännitti ja oksetti. Onneksi Lotan viimeiset hetket olivat todella kauniit. Se sai lievän rauhoittavan ja kävelimme läheiselle pikku niitylle. Aamu oli kaunis ja rauhallinen.



Lotta halusi vain syödä, vaikka rauhoite vaikutti jo. Annoimme sen syödä hetken ja sitten eläinlääkäri laittoi sille ainetta, joka vaivutti Lotan uneen. Se nukahti niitylle ja kaatui auringonpaisteiseen kohtaan. Sekä minä että Frida olimme mukana loppuun asti, silittäen sitä ja itkien. Rakas ystäväni Jaana oli myös tukena. Kiitos myös eläinlääkärille, joka teki työnsä hienosti ja hienotunteisesti.



Lotta haudattiin samalle niitylle. Tänään käymme katsomassa paikkaa. On jotenkin lohdullista, että se on haudattu kotitallinsa viereen, vaikka se ei itse siitä mitään tiedäkään.

Tyhjyys on suuri. Pienisuuri hevonen on poissa. Elämäni hevonen.

Kuvat ovat Lotan viimeisestä päivästä, kauniista kesäpäivästä laitumella. Myös viimeinen aamu oli mitä kaunein. 

Lepää rauhassa niityllä, rakas hevoseni. Ikävä on suuri ja raastava. Jostain kumpuaa kuitenkin voimaa, ihanista muistoista, yhteisistä hetkistä joita en unohda koskaan.

59 kommenttia:

  1. Kyyneleet valuen luin tätä. Laukkaa Lotta rauhassa siellä, missä niityt ovat iäti vihreämmät.

    Teit joka tapauksessa oikean ratkaisun, vaikka niin tuntuukin julmalta sanoa. Sen tietää jokainen alitajunnassaan, milloin on aika päästää irti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kyynelistä ei tahdo tulla loppua täälläkään.

      Poista
  2. Suuret osanotot ja voimahali. <3 Itkien luin tekstin alusta loppuun. Itsellä rakkaan liikutushevoseni viimeiset hetket ovat käsillä. Voin vain kuvitella, millainen tuska sinulla, ja pian minullakin on.

    VastaaPoista
  3. Voi miten kauniita ja viisaita sanoja kirjoitit. Voimia.

    VastaaPoista
  4. Kyyneleet silmissä luin :( Otan osaa !

    VastaaPoista
  5. Arvostan päätöstäsi ja sitä että kirjoitit siitä avoimesti. Rakkaan hevosystävän poislaittaminen on suuri suru (ja sitä kuuluu ja saa surra!), ja tilanteiden ja ratkaisujen mystifioinnilla ei minusta saavuteta mitään hyvää. Kuten itsekin kirjoitit, ehkä joku muu saa tästä rohkeutta omaan päätökseensä, jossa mennään hevosen hyvinvointi edellä. Se on todellista rakkautta se. Lotta opetti sinulle paljon, ja ajattele, se opetti myös sen vaikeimman ja jollain tapaa tärkeimmän asian - luopumisen.

    Hevoset ovat meillä vain lainassa. Kukin ajallaan ne jatkavat luotamme sinne mistä tulivatkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauniisti sanottu, kiitos! Olen niin onnellinen siitä kaikesta mitä Lotalta opin.

      Poista
  6. Olen katsellut täällä Kuninkuusravi-lähtöjä ja kyynel silmässä välillä. Nuo hevoset, ne niin kovasti yrittävät parhaansa, tehdäkseen niin kuin ihminen haluaa. Paras palvelus ystävälle, on päästää se kunnialla lepoon, arvokkaasti ja rakastavasti, kun aika on tullut. Sinä teit niin.
    Olen äärettömän pahoillani, kaikkea hyvää Sinulle. Sirkku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän ne ovat, yrittävät, vaikka niillä olisi kipuja. Siksi meidän velvollisuutemme on tosiaan kuunnella niitä herkällä korvalla. Kiitos!

      Poista
  7. Teit varmasti oikean päätöksen, rakkautta on myös osata luopua. Voimia sinne! <3

    VastaaPoista
  8. Todella kaunis teksti. Voimahali sinulle <3

    VastaaPoista
  9. Voi miten surullista. :( Paljon paljon voimia!

    VastaaPoista
  10. Otan osaa! Ja kiitos liikuttavasta tekstistä. Ratkaisu oli kuitenkin oikea ja nimenomaan hevosen edun mukainen.

    Ja "se on vain hevonen" on niin typerä lausahdus. Ei hevonen ole "vain hevonen", jos sitä rakastaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hevoseen kyllä kiintyy valtavasti. Osa sitä kiintymystä on varmaan se tuttuuden tunne kun vaikkapa ratsastaa ja oma kehon lihasmuisti tuntee tarkkaan, miten hevonen liikkuu tms. Jotenkin se hevonen istuu sitten sinulle kuin hanska. Sen saavuttaminen kestää, ja on niin hurjan surullista että sitä omaa tuttua ihanaa ystävää ei enää ole.

      Poista
  11. Tårarna rinner. Fint skrivet och så ledsamt. Tungt beslut men tror nog ni gjorde rätt. Lotta har det bra nu. Vila i frid fina Lotta! Många många kramar

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tack Åsa, några av de finaste minnena av Lotta har jag från tidena vi har varit där hos dig. Lotta va så lycklig där på bete. Tack för kramar!

      Poista
  12. Niinpa, tunnen hyvin nuo fiilikset. Joskus tulee mieleen, onko hevosurheilu inhimillista ollenkaan. Ehka on parempi ettei ajattele sita liikaa. Hevonen on ihmisen palvelija, joka noyrasti suorittaa tyotaan kunnes ei pysty enaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämä hullu laji on, harmi kun ei kiinnostunut vaikka pitsinnypläyksestä...

      Poista
    2. on kaynyt mielessa useita kertoja viime aikoina, tiedan...

      Poista
  13. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  14. Osanottoni. Viisas ja rohkea päätös. Omistajana sitä tietää, mikä on oikea aika ja hetki. Tätä samaa yritän muistuttaa itsellenikin, ettei jäisi pitkittämään kun hoidoista ei ole apua ja hyötyä. Suru kestää, onneksi jää muistot, joita voi käydä läpi kun on sen aika.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten sen oikean hetken määrittely voikin olla niin tuskaa? No, kyllä sen tavallaan sitten kuitenkin tietää. Kun hevonen muuttuu hiukan alistuneeksi, se muuttuu...silloin se on yleensä jo kovasti kipeä.

      Poista
    2. Ponilla oli vuohisnivelissä nestettä keskiviikkona, tilannetta en vielä tiedä, millainen on ennenkuin tänään näen. Mutta tätä samaa on nähtävissä ponilla, ei onnu, mutta ei oikein innostu liikkumisesta.

      Mutta, mutta jatkuvaa työstämistähän se suru on ja kun se ei välttämättä poistu hetkessä, vaikka helpottavin hetki on se kun kaikki on ohi, taakka on harteilta poissa ja tietää, ettei enää kipua, ei huolta.

      - Kirsi -

      Poista
  15. Hieno kirjoitus todella vaikeasta asiasta.

    VastaaPoista
  16. Kauniimpaa lähtöä tuskin voisi hevoselleen toivoa. Surussasi mukana.

    VastaaPoista
  17. Ihana mutta niin kauhea teksti<3 kyyneleet valuivat, todella paljon voimia, Lotta oli hieno hevonen, ja sen muisto on edelleen hieno!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Lotta oli kyllä monella tavalla niin hieno!

      Poista
  18. Surullinen ja liikuttava kirjoitus hevosestasi Lotasta, luopumisesta ja suuresta surusta. Juurihan tiistaina juttelimme Lotasta. Jouduit näin nopeaan tekemään vaikean päätöksen. Vaikka suru ja kaipuu jäävät, niin muistoja ei kukaan voi ottaa pois. Osanottoni Liisa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Aika yhtäkkiähän se sitten tuli, Lotta oli kovin kipeä, ja kun päätös oli tehty niin parempi sitten kaikille näin.

      Poista
  19. Lämmin osanottoni suureen suruusi Liisa. Olitte molemmat onnekkaita, kun polkunne kohtasivat – siitäkin huolimatta, että yhteinen taipaleenne jäi turhan lyhyeksi. Mutta elämässä jos missä, laatu on moninveroin määrää tärkeämpi <3

    Lepää rauhassa kaunis Lotta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin totta Saija, todella kauniisti sanottu. Kaksi hienoa vuotta yhdessä, upea hevonen joka jätti lähtemättömän jäljen sydämeeni. Haluan myös ajatella, että Lotan viimeiset vuodet olivat sille hyviä.

      Poista
  20. Raskas päätös ,mutta hienosti toimit. Jaksamista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivon, että tein oikean ratkaisun, vaikeahan se on määritellä mikä on oikein ja mikä väärin. Kiitos toivotuksista!

      Poista
  21. Kyyneleet valuvat täälläkin puolella ruutua. Sinä teit oikean ratkaisun. Kirjoitus oli kaunis ja totuudenmukainen, se sai itseni palaamaan parin vuoden takaiseen hetkeen, kun jouduin tekemään klinikalla saman päätöksen. Ja nuo kuvat, niin tutunoloisia. :'(

    Silloin lopetuspäivänä kirjoitin kotiinpalattua Facebookiin Elmon kuvan (kuvan, jossa hyvästelen vielä viimeisen kerran lopetuksen jälkeen) viereen tekstin:

    "Kun loittonee
    hitain askelin
    en tiedä
    olenko onnellinen
    vai surullinen
    tai kumpaa pitäisi"
    (Antti Huttunen)

    Se kuvasi minusta niin hyvin juuri senhetkistä olotilaa, olin onnellinen, että Elmolla kivut olivat ohitse ja se ahdistus hevosen tulevaisuudesta päättynyt ja samaan aikaan ihan pohjattoman surullinen, kun menetin ystäväni.

    Paljon voimia, surra saa ja pitää. Aika parantaa, kliseistä, mutta totta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuo sanat kuvaavat kyllä täysin tuntemuksiani. Tavallaan helpotus, toisaalta valtava suru löi vasten kasvoja. Jälkeenpäin olen ollut yllättynyt siitä, kuinka surullinen olenkaan ollut. Oikeastaa eilen oli ensimmäinen päivä, jolloin ei itkettänyt enää niin paljon. Toisaalta olen nyt leirillä Ypäjällä enkä oikein edes ehdi ajatella mitään, mikä on tavallaan hyvä.
      Kiitos ihanasta viestistä. Näiden rakkaiden hevosiemme muisto säilyy aina!

      Poista
  22. Olen monta kertaa aloittanut kirjoittamaan tätä, mutta aina kirjoittaminen on loppunut itkuun. Kiitos, että kirjoitit meille ja itsellesi tämän tekstin. Toivon, että sanonta "jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja jaettu suru on vain puolet surusta" pitäisi edes hieman paikkaansa tässä tapauksessa. Sydämestäni toivon, että jokainen vuodatettu kyynel helpottaa oloasi ja se päivä, milloin Lottaa voi muistella ainoastaan hymyssä suin, on lähempänä.

    Kauniille hevoselle kaunis ja arvokas loppu. Enempää ei voi kukaan toivoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anu ihanasta viestistä. On kyllä terapeuttista kirjoittaa näistä ja toivon, että teksti lohduttaa myös muita saman asian kanssa paniskelevia.
      Suru on nyt silloin tällöin taka-alalla, mutta paljon ei tarvita siihen, että se taas hulmahtaa jostain pienestä asiasta täysillä mieleen. Annan sen tulla ja toivon, että pian ne muuttuvat kipeistä muistoista ihaniksi muistoiksi.

      Poista
  23. Kyynelsilmin kirjoitan, lämpimät osanotot!
    Raskas päätös ja kauniisti kirjoitettu niin surullisesta asiasta. Voimia raskaaseen aikaan! Aika parantaa - niin epätodelliselta kun se nyt tuntuukin, ja kauniit muistot vain kaunistuvat ajan kuluessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti. Täytyy vaan jaksaa jotenkin tämän ajan yli. Olen saanut niin valtavasti myötätuntoa, että se on kyllä auttanut paljon. Te ihanat blogin lukijat olette tukeneet ihan hurjan paljon tässä surussa.

      Poista
  24. On tämä kummallista, itku tuli täälläkin, vaikka en tunne sinua enkä Lottaa muuten kuin täältä ruudun takaa. Taustalla seuraillen olen kuitenkin jo jonkin aikaa ollut mukana enkä muutamaan päivään ole käynyt, mutta nyt kun tulin mökiltä oli sitten surullisia uutisia. Hurjasti voimia ja jaksamista teille ja lämmin osanotto. Kaunis lähtö Lotalla, kauniin tamman arvoinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, olen kyllä itsekin huomannut, miten toisten tarinat koskettavat, vaikka ei edes tuntisi.

      Poista
  25. Olen lukenut tämän monta kertaa mutta kyyneleistä ei vain tule loppua, eikä ole sopivia sanoja joilla tätä kaikkea kommentoisi. Kirjoitat niin kauniisti. Muistan itsekin nuo ajatukset kun mietti että onko hevosella sopivanpaksuinen loimi päällä ja yhtäkkiä muisti että ei hevosta enää ole. On niin vaikea uskoa että Lotta on poissa.

    VastaaPoista
  26. Niinhän se on, vaikea uskoa että ei ole enää asiaa tallille, ei näe tallikavereita, ei enää yhteisiä maastolenkkejä. Toisaalta ei myöskään huolta, murhetta ja tuskaa. Niin pitkään ehdin jo hevosen puolesta surra etukäteen, että se on luultavasti auttanut tässä surutyössä. Nyt jo hiukan helpottaa. Kiitos Noora myötäelämisestä, se on ollut tosi ihanaa!

    VastaaPoista
  27. Muljahti kyllä sydämessä, kun luin tekstiä.. Omalla hepalla nimittäin on ollut nuljuluun murtuma. (Toivottavasti pysyy vielä terveenä)

    Löysin vasta blogisi enkä tiedä kauheasti mitä kaikkea olette kokenut, mutta kovasti voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kuinka kurjaa. Lotallahan oli ristiside poikki, en tiedä oliko nuljuluussa vaurioita, ilmeisesti ei. Toivottavasti sinun hevosesi voi hyvin! Kiitos kommentista.

      Poista
  28. Olipa kaunis teksti. Ystäväni hevosta koitettiin kuntouttaa samasta vammasta yli vuoden verran, tuloksetta. Vuosi oli rankka niin hevoselle kuin omistajalle. Tämä päätös oli sinulle varmasti vaikea, mutta minusta se kuulosti aivan oikealta. Paljon tsemppiä arkeen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Uskon ja toivon, että ratkaisu oli oikea. Olen googlannut diagnoosilla ja huomannut, että lähes kaikissa tapauksissa (kovin monta ei kyllä edes löytynyt) hoito/kuntoutus on kestänyt ainakin vuoden, ja lähes kaikilla side on revennyt uudestaan. Aika hankala vamma siis, pahempi kuin jännevammat.Nivelside on niin paksu ja kova sekä sellaisessa paikassa, joka liikkuu aivan koko ajan kun hevosen kavio liikkuu. Nyt kun pystyn katsomaan asioita jo hiukan etäämmältä, olen tyytyväinen siihen, että pystyin päätöksen tekemään.
      Kiitos mukavasta kommentista!

      Poista
  29. Luin tämän vasta nyt, kaunis teksti kauniista hevosesta. Todella surullista, mutta olen sitä mieltä että teit oikean päätöksen. Lotta hoidettiin loppuun asti esimerkillisesti, onni että sillä oli juuri teidät omistajanaan. Paljon voimia jatkoon ja hyviä tulevia hevoshetkiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa, kauniisti sanottu. Uskon että niitä hyviä hevoshetkiä tulee vielä monia, meillä molemmilla!

      Poista
  30. Hei

    Luovuin omastani 23.6 puolen vuoden pitkän kypsyttelyn jälkeen, missä viimeiseen asti oli mukana toivoa paremmasta. Kunnes sitten tarhassa jänteet repesivät lisää. Ehdimme olla yhdessä alle 1,5 vuotta ja alusta asti oli ollut tiedossa, että hevonen ei ole täysin terve, mutta saimme kahdelta eri eläinlääkäriltä erittäin positiiviset lausunnot ostotarkastuksessa.

    Viimeisinä päivinä unohtamisen pelko oli ehkä kaikkein kamalinta. Unohdanko sen hirnahduksen, joka kuuluu joka kerta, kun tulen kotiin tai avaan ulko-oven? Unohdanko, miltä se näyttää? Unohdanko, miltä sen käynti tuntui maastossa? Näin puolen vuoden jälkeen on pakko todeta, että olen unohtanut paljon. Ostin uuden hevosen elokuussa ja olen keskittynyt siihen. En ole tarkoituksella ajatellut vanhaa hevostani koskaan, se on tehnyt niin kipeää. Teinkö jotain väärin? Olisiko pitänyt päästää se pois aiemmin? Muutamia viikkoja sitten näin siitä ensimmäistä kertaa unta. Unessa kylmäsin sen jalkoja, niin kuin joka päivä sen viimeisen puolen vuoden ajan.

    Eksyin sattumalta blogiisi ja luin kirjoituksia Lotasta ja itkin. Ikävä on edelleen ihan suunnaton, mutta elän ihan normaalia elämää, kun en vain ajattele. Pystyyköhän sitä koskaan ajattelemaan lämmöllä ja positiivisesti? Meillä oli niin pitkä ja uuvuttava taistelu, että kaikki muistot liittyvät kuntouttamiseen ja niitä sävyttää huoli siitä, paraneeko se enää koskaan. Ehkä olisi pitänyt päästää aiemmin pois, mutta eläinlääkärit lupasivat aina vain hyvää ja hyvään halusin uskoa.

    VastaaPoista
  31. Löysin tämän tekstisi sattumalta ja se kuvaa todella osuvasti kaikkea sitä, mitä käy läpi kun luopumisen hetki osuu omalle kohdalle. Kiitos tekstistä. Omani laitoin noin kuukausi sitten pois, 13 yhteistä vuotta ehti mennä. Meillä yhden jännevamman toipumis- ja lepoaikana toinen jänne meni kaksi kertaa. Myös minun tammani käytös muuttui uusien vammojen myötä. Hienointa on ehkä se, miten paljon hevosen kautta oppii itsestään. Ja miten hevosen kanssa itse kasvaa ihmisenä. Huoli hevosen voinnista tulee vielä lähes päivittäin mieleen ennen kuin sanoo taas itselleen, ettei huolta enää ole. Ja se tunne, miltä oma hevonen parhaimmillaan tuntui satulan alla, sekin on vielä täysin kirkkaana mielessä. Hyvä että kirjoitit tästä hevosen omistamisen vaikeasta, mutta välttämättömästä osa-alueesta.

    VastaaPoista