perjantai 29. elokuuta 2014

Kaipuu

Puuuuh, kiireisiä päiviä! Olen edelleen käynyt erilaisilla hevosilla ratsastamassa, harva se päivä.

Kun yhtäkkiä huomasin olevani hevoseton, ajattelin että nautiskelen nyt siitä, että voin vaikkapa käydä shoppailemassa ihan rauhassa taikka tehdä puutarhatöitä. Ehkäpä jopa leipoa? *Tirsk*

Mutta ei, ei siitä tule mitään. Muutamana päivänä laittelin puutarhaa, istutin pensaita ja kitkin rikkaruohoja. Ihan hauskaa sinänsä, mutta hirveä levottomuus oli mielessä. Sitten taas kaverit ja tutut ilmoittivat, että olisi liikuteltavaa ja itsekin tarjouduin avuksi. Olen myös käynyt koeratsastamassa muutaman hevosen, joille haetaan vuokraajaa. Ensi viikolla menen myös katsomaan yhden (vuokra)hepan, joka voisi olla minulle juuri sopiva, pieni tamma.

Oikeastaan olen ratsastanut nyt tosi paljon, ja tosi erilaisilla hevosilla. Erittäin, erittäin opettavaa. Yhteen pienehköön, valkoiseen tammaan ihastuin tosi paljon. Mietimme sen ottamista ylläpitoon, mutta asia ei sitten oikein edennyt. Jos tamma myöhemmin tulee myyntiin, olen siitä kyllä kiinnostunut. Se oli nuori ja ihan raaka, mutta sillä oli hurmaava asenne. Erittäin kiltti ja järkevä myöskin, mutta liikettäkin löytyi sopivasti.

Yhtä puoliylläpitoon tarjottavaa tammaa kävin kokeilemassa pari päivää sitten, ja se olikin melkoinen kokemus. Iso, vauhdikas, laadukas, erittäin virtaisa....huh, olin aivan läpimärkä hiestä ratsastuksen jälkeen. Oli muuten mielenkiintoinen ratsastuskerta siinäkin mielessä, että huomasin, miten paljon oma korvienväli vaikuttaa siihen, miten ratsastus sujuu. Aluksi vikisin selässä huonoryhtisenä ja hevonen kaahotti menemään. Sitten päätin, että minähän olen kuningatar valtaistuimella ja maailman taitavin ratsastaja. Ja olen cool. Eikä hevonen suinkaan määrää, vaan minä, kuningatar! Kummasti alkoi sujua paljon paremmin (videolta katsottuna näytti kyllä aika kauhelta kuitenkin....)

Yhdellä tutullani on kiva poni, jota saisi käydä ratsastamassa useamminkin. Se on hiukana kauempana pienellä maalaistallilla. Nyt on ollut kuitenkin niin paljon liikuteltavia, että en ole edes sinne ehtinyt. Olen aivan häkeltynyt näistä kaikista mahdollisuuksista.

Mutta silti se vaivaa, kauhea kaipuu. Kaipaan Lottaa. Ennen kaikkea kaipaan omaa hevosta, omaa mussukkaa jota hoitaa ja josta huolehtia. 

Kaipaan sitä, että olisin hevosenomistaja. Miksi se on niin tärkeätä, en ymmärrä itsekään. Kaikella järjellä ajateltuna vuokraaminen olisi paljon paljon järkevämpää.

Mutta mikään ei voita sitä tunnetta, kun alat luottaa hevoseesi, kun yhdessä ohitatte pelottavat paikat maastossa tai kuuntelette toisianne tarkkaan kouluvalmennuksessa. Toisaalta pelottaa, että jos sen oman hankin joskus, niin kuvittelenko jotenkin että sillä tavalla saan saman tunteen kuin mitä minulla oli Lotan kanssa? Mitä jos ostankin vahingossa hevosen, jonka kanssa vaan ei synkkaa?

En halua vieraista hevosista laittaa kuvia enkä kertoa tarkemmin, joten päivitykset ovat hiukan tylsiä. Päivittelen kuitenkin tänne kuulumisia silloin tällöin. Kuulumisiin!

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Yhdeksän hevosta

Melko turha oli kuvitella, että pystyisin pitämään jonkunlaisen hevostelupaussin. Päinvastoin, hevoskuume on vaan pahentunut.
Laskin juuri, että olen Lotan kuoleman jälkeen ratsastanut yhdeksällä eri hevosellä, osalla useamman kerran. Jotkut hevosista ovat kavereideni hevosia, osa ratsastuskouluheppoja, muutama koeratsastuskin. Omalla tallillakin olen hypännyt ihan tuhkatiheään, milloin mistäkin syystä ja tekosyystä.
Todella mielenkiintoista kokeilla erilaisia hevosia. Joidenkin kohdalla olen iloisesti yllättynyt ja huomannut, että olen tainnut ratsastajana kehittyä jonkin verran vuosien varrella. Kunnes kokeilen toista ja huomaan että hupsista, olinkohan sittenkin ihan aloittelija?
Jokatapauksessa todella hauskaa ja opettavaista. Vain yhden hevosen kanssa tuli hiukan ontto olo, kun en oikein saanut kontrollia. Muuten on jokaisen ratsastuksen jälkeen ollut ihan hyvä mieli. Kuvan mukava Essu-poni oli allani maastoretkellä Bromarvissa.

Iloiset maastoilijat Raaseporin kauniissa maisemissa.

Niin hauskaa kuin on ollutkin kokeilla erilaisia hevosia (ja pitkän päälle näin oppisikin huomattavasti paremmin), huomaan että kaipaan valtavasti omaa mussukkaa. Kaipaan toki Lottaa, mutta haluaisin ylipäätään saada oman hevosen, jota hoivata, johon tutustua.
Pakko nyt yrittää sinnitellä talven yli, jotta saan rahat kerättyä uuteen hevoseen. Tosin muutama ylläpitohevosvirityskin on näkyvissä, joten kukapa tietää miten tässä käy. Ainoastaan sen tiedän, että ilman hevosta en osaa olla.

Vihreyttä ja vanhoja kiviaitoja.

maanantai 11. elokuuta 2014

Pikkuhiljaa hiukan helpottaa

Viikko kulunut ja alkaa pikku hiljaa helpottaa, pystyn ajattelemaan Lottaa, ja puhumaan siitä itkemättä. Takapakkia tulee varmasti vielä monet kerrat kun muistoja tulvahtaa mieleen, olen varautunut siihen.

Maanantaina oli lähtö Ypäjälle (jo aikoja sitten varattuun seniorimeetingiin) ja olo oli aivan kauhea. Oli tosi kuumaa ja ahdistavaa, minulla oli migreeni ja muutenkin voin huonosti. Istuin portailla ja itkin ja sanoin miehelleni että en lähde Ypäjälle, en pysty. Samalla suorastaa hävetti oma surkeuteni. Mieheni oli jo melkein huolestunut, mutta sai minut kuitenkin lähtemään. Koko maanantai meni vetistellessä, ja mietin että olikohan tässä mitään järkeä.

Suloinen Parpi.
Onneksi kuitenkin lähdin, sillä tiistaina mielentilani alkoi jo muuttua, ja keskiviikkona olikin suorastaan mukavaa. Ratsastin vuorotellen kahdella melko pienellä suokilla. Näistä kuvassa oleva Parpara osoittautui aivan huippuratsuksi. Harjoittelimme KN Specialia ja härregyd miten hyvin se meni. Myös seuraavana päivänä, harjoituskisoissa meni hyvin, vaikka ei ihan samoihin fiiliksiin ylletty. Tuloksena oli kuitenkin toinen sija ja 65,4 % ja ehdottomasti paras rata mitä olen mennyt, hevosella jonka selässä oli ollut kaksi kertaa.
Mielialaa nosti myös opettajan antama palaute, joka oli kyllä ratsastusitsetuntoa nostattavaa! Wau! Myös kurssikavereilta tuli niin ihanasti kehuja, että olin ihan sekaisin. Hehehe.

Rusetti harjoituskisoista.

Tuo Parpara oli kyllä niin symppis pikku tamma. Se on paljon lasten ratsuna ja kun satuloin sen ekan kerran, sillä oli jalustinhihnat niin lyhyellä kuin olla ja voi. Ensin se tuntuikin varsin kesyltä ja vaatimattomalta, mutta sitten...kylläpä poni muuttui, moottori alkoi hyristä ja sitten se kuumui! Niin mahtava! Sillä on pohjalla hyvä koulutus ja se on tosi herkkä ja reipas.

Kisoista kotitallille metsän kautta.

Mahtavan fiiliksen kruunasi leirin viimeinen päivä, jolloin pääsin kenttäratsastusryhmään kokeilemaan minimaastoesteitä! Hullaannuin ihan täysin. Hyppäsimme vaikka mitä, menimme laukassa ylä- ja alamäkiä, bankettia, tukkeja, kumpareita, portaita, vesien läpi...Toinen leiriratsuni, vauhdikas Urre-tamma lähti esteille kuin ohjus ja mä nautin ihan täysin siemauksin, eikä edes pelottanut. Miten joku voikin olla noin hauskaa!

Ypäjä oli oikein piristysruiske, olin jo unohtanut, että on olemassa terveitäkin hevosia. Nyt mietin, miten jatkaisin tätä harrastusta. Ihan selvää on, että hinku ratsastamaan on kova, vaikka vielä viikko sitten pohdin koko harrastuksen lopettamista. 
Katsastelen nyt erilaisia vaihtoehtoja, vuokrausta, puoliylläpitoa, liikutushevosta...katsotaan mitä tulee eteen. Muutamia mahdollisuuksia on jo ilmaantunutkin. Ja tietysti, jos teistä lukijoista joku tietää sopivia ylläpito/vuokra -tms. hevosia, niin ehdotuksia otetaan vastaan! Sähköposti on hastgumma@gmail.com.

Ikävä Lotasta ei helpota, mutta onneksi näitä valoisampiakin ajatuksia on jo päässä! Hevosterapia on kyllä parasta apua. Sanoin  miehellenikin, että jos yrittäisin lopettaa hevosharrastuksen voisin yhtä hyvin yrittää hakata käteni irti, se olisi yhtä vaikeaa. Taitaa raukka jo ymmärtääkin sen, että vaimon hevoshulluus on sairaus, joka ei niin vaan lähde. Hän nimittäin kielsi minua myymästä pois Lotan tavaroita. Ihana mies.

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Luopumisen tuskasta kumpuaa voima

Kaikki on vielä sekaisena ja tuskaisena päässäni. Suru tulee aaltoina. Hetken pystyn ajattelemaan jotain muuta, ajatukset vaeltavat ja huomaan miettiväni mihin aikaan menisin huomenna tallille hevosta hoitamaan. Samantien se iskee tajuntaan.

Hevosta ei enää ole.



Vain hevonen. Ei perheenjäsen eikä edes läheinen ystävä. On hulluutta surra noin kovasti, ajattelee varmasti moni, enkä syytä heitä. Niin varmasti minäkin ajattelisin, jos en olisi tässä ja nyt. Kyyneleet valuvat yhä edelleen pienestäkin muistosta tai osanottoviestistä. Nytkin.

Annan itselleni luvan surra. On valtavan suuri asia, kun jokapäiväistä ystävää ei enää ole.

Lotta oli kanssamme vain kaksi vuotta, mutta kävin sen luona joka ikinen päivä, muutamia yksittäisiä päiviä lukuunottamatta. Marraskuun pimeydessä, pitkä työpäivän jälkeen, kesän helteillä vilvottamassa sitä kylmällä vedellä, paukkupakkasilla ottamassa tallliin aikaisemmin ettei sille tulisi kylmä. Voin ihan rehellisesti sanoa, että koskaan ei tuntunut siltä, etten jaksaisi. Aina oli yhtä ihanaa kuulla hevosen hörinä, kun menin hakemaan sen tarhasta.

En valehtele paljon, kun sanon, että jokaisena työpäivänä odotin, että pääsisin tallille, viikonloppuisinkin olin jo aamusta hinkumassa hevoseni luo. Ja ajatukset, ne olivat Lotan luona sitäkin useammin, miettimässä että sillä on varmasti hyvä olla. Viime kuukausina ajatukset olivat yhä huolestuneempia ja ahdistuneempia. 



Lotan kaunis olemus, ryhdikäs kaula ja sielukas pää saivat lähes päivittäin minut ihastelemaan hevostani ja sydämeni sykähtämään. Se oli niin kaunis. Ja juuri sellainen kuin halusin. Minun hevoseni. Meidän hevosemme, jota tyttärenikin oppinalun vaikeuksien jälkeen rakastamaan.  Luonteikas, hankalakin, jopa joidenkin pelkäämä, mutta minulle niin luotettava ja turvallinen. Maastoon lähdin aina luottaen, että mitään ei tapahdu. Laukkasimme kovaa tai hiljaa, ihan miten halusin, Lotta totteli aina. Se katseli ympärilleen todella uteliaana, mutta ei koskaan, ainuttakaan kertaa, ryöstänyt tai riehunut.



Rakastin ratsastaa sillä, Lottaa parempaa ratsua en tähän saakka ole alleni saanut. En ainakaan minulle sopivampaa. En koskaan aikaisemmin ole saanut sellaisia tuntemuksia kouluratsastuksessa, kuin Lotan kanssa. Joskus tuntui, että menimme ihan oikeasti ylämäkeen. Mikä tunne!  Kolmissa kisoissa ehdimme käymään, yhden rusetinkin saimme. Lotta oli minua taitavampi. Kisaaminen ei ollut kovin tärkeää, mutta ne olivat hienoja yhteisiä kokemuksia.

Hienointa, mitä Lotta opetti minulle, on taito lukea hevosta. Lotta oli aluksi tosi hankala, mutta vain maasta käsin. Se opetti, miten hevosen kanssa pitää olla jämäkkä ja lempeä yhtäaikaa. Opin ehkä alkeita siitä, miten hevoselle ollaan hyvä johtaja.



Viimeisistä päivistä muistan, miten Lotta haistoi taskussani olevan heppakarkin ja alkoi heti tehdä temppuja saadakseen sen. Se nosti etujalkoja ilmaan vuorotellen ja katsoi minua. Sitten se käänsi päänsä pois, sille kun oli opetettu että luopumalla saa. Lotta toisteli ja toisteli ja katseli, että joko oli tarpeeksi hieno, saanko namin. Sille olisi varmaan voinut opettaa ihan mitä tahansa temppuja.


**********

Mitä sitten oikein tapahtui?
Keskiviikkoisen lääkärikäynnin jälkeen tiesin, että nyt ovat viimeiset päivät käsillä. Hevonen oli tosi kipeä, päällisin puolin normaali, mutta se ei halunnut liikkua. Ryhti oli jotenkin roikkuva. Vaikka moni pitikin ajatusta, että niverikkodiagnoosi vaihtui jännevammaksi parempana vaihtoehtona, kertoi hevosen olemus, että näin ei ollut. Se oli jo kuukauden ollut levossa ja ontuminen tuli yhä pahemmaksi.

Sain onneksi ajan toiselle klinikalle, tälle josta ulkomaalaislääkäri tuli käymään, heti perjantaiaamuksi. Ihana ystäväni lupasi tulla kuskaamaan meidät ja toinen ihana ystäväni tuli myös tueksi ja turvaksi. Miten olisin voinut pärjätä ilman heitä.

Minua jaksoi vielä ilahduttaa se, että Lotta käveli helposti koppiin. Klinikan pihalla se nosti kaulansa kirahviksi ja hetken sain vielä nähdä sitä aitoa Lottaa, itsevarmaa, ryhdikästä, valpasta ja pirteää.

Sitten oli ultraäänen aika. Jo parin minuutin päästä valkeni totuus. Toisella puolen jalkaa oli terve nivelside: vaaleita, järjestyksessä olevia säikeitä. Säikeiden kimpulla oli selvät äärirajat. Toisella puolella näkyi vain sekavaa mustanharmaata mössöä. Toinen ystävistäni on ihmisten ultraääniin erikoistunut lääkäri, hän osasi kertoa minulle tarkemmin kuvista.

Diagnoosissa todettiin, että nuljuluun vinossa ristisiteessä ei ollut lainkaan normaaleja säikeitä jäljellä (full loss of normal fibers), se on hyvin paisunut ja nesteinen ja hevonen erittäin kipeä. Eläinlääkärin mukaan siihen ei kuitenkaan ollut vielä muodostunut kovettumia ja siksi pientä toivoa siitä, että side voisi parantua, oli olemassa. Kuntoutusaika olisi vähintään puolivuotta, mutta mitä todennäköisimmin vuosi tai enemmän. Ligamentit paranevat vielä hitaammin kuin jänteet. Usein käy niin että ensimmäisinä laukkakertoina ne pamahtavat uudestaan.

Katselimme uudestaan jalkojen röntgenkuvia. Olin puhunut puhelimessa Lottaa aikaisemmin hoitaneen eläinlääkärin kanssa, ja hän pysyi kannassaan, että Lottaa vaivasi nivelrikko. Tämä lääkäri ei nähnyt missään rikkoa.

Mutta miksi Lotta sitten oli aikaisemmin, jo vuosi sitten ja aiemminkin ollut silloin tällöin epäpuhdas ja vastasi Tildren-lääkitykseen niin hyvin? Olisiko mahdollista, että sillä olisi kuitenkin nivelissä jotain taikka sädeluiden muutoksista johtuvaa ontumaa myös?

Toisin, kun keskiviikon tallikäynnin perusteella ymmärsin, ei sädeluita (navicular bones) voinut näistä kuvista nähdä sillä tavalla, että niiden kuntoa olisi voinut arvioida. Lotalla oli kuitenkin oikean etujalan varvasakseli niin pahasti takapainotteinen, että sädeluun kipu oli erittäin todennäköinen ontumien aikaisempi syy. Se myös vastaa yleensä hyvin Tildreniin. Lisäksi Lotalla on kaikki ne muutkin tyypilliset sädeluuontumahevosen erityispiirteet, eli pienet kaviot suhteessa kokoon nähden, ahtaat kannat, se on täysverinen ja lisäksi jalassa vakavahko asentovirhe, niin sanottu lateraalisiirtymä ulospäin. Virheen takia se meloi oikeaa etujalkaa, ja se puolestaa asetti jänteet, ligamentit ja nivelet kovalle rasitukselle. 

Voi kuvitella, miten todennäköistä paraneminen olisi, kun jalassa on noin paljon ongelmia. Kengityskään ei sentään voi nivelsiteitä korvata. Pahimmassa tapauksessa vuoden kuntoutuksen jälkeen hevonen romahtaisi muista syistä.

Lisäksi eläinlääkäri muistutti, että tämäntapainen vamma on hevoselle erittäin kivulias. Hän kuitenkin sanoi, että kuntoutusta voi yrittää, hoitaa nivelsidettä PRP:llä ja shock vawe -hoidoilla. Kävelytyksen pitäisi olla päivittäistä. Paranemisen tilaa seurattaisiin säännöllisesti ultraäänellä.

Kyyneleet virraten valtoimenaan tuijotin röntgenkuvia ruudulta, en nähnyt enää mitään. Suuni pakottautui sanomaan.

"I give up with her. She is in pain."

Eläinlääkäri totesi, että päätös on hyvin realistinen, paranemisennuste on huono.
Päätös oli tehty, kummallinen huojennus tuli hetkeksi.

******

Miksi kirjoitan näistä?
Toivon, että joku, joka on samassa tilanteessa, saa tästä hieman lohtua, ja ehkä rohkeuttakin päätöksentekoon. Itseäni helpottaa laittaa ajatuksiani järjestykseen ja purkaa mietteitään.

Oikeaa aikaa on niin vaikea päättää. Jumalaa on niin vaikea leikkiä. Kuitenkin me leikimme Jumalaa jo silloin, kun otamme hevosen käyttöömme ja muutamme sen luontaiset elintavat. On meidän velvollisuutemme leikkiä Jumalaa sitten loppuun saakka, päättää, mikä on sopiva hetki. Ei liian aikaisin, ei liian myöhään. Yritän uskoa, että tein oikean ratkaisun, oikeaan aikaan.

Jos Lotta olisi ollut nuorempi, eikä sillä olisi ollut taustalla ilmeisiä sädeluuongelmia, olisin ehkä yrittänyt. Tiesin kuitenkin, että jo ennen tätä olimme piikittäneet ja hoitaneet sitä Tildrenillä, se oli ollut silloin tällöin epäpuhdas. Tämä nivelsidevamma oli lääkärin mukaan kuitenkin ehkä joitakin viikkoja vanha, ei missään tapauksessa vuosia tai useita kuukausia. Repeämä on voinut tulla mistä tahansa huonosta liikkeesta, kompastumisesta tms. Ligamentit ovat olleet kovilla, kun jalassa on huono asento.

Jälkeenpäin mietin, olisiko kaviokuumeen oireista kertova kova kaviopulssi voinut johtua juuri tästä, eikä mistään kaviokuumeesta? Se on mahdollista. Mieleen tulee myös se, olisinko voinut silloin tehdä asialle jotain enemmän. Toisaalta Lotta ei sen jälkeen juuri muuta olekaan tehnyt, kuin levännyt, joten en kanna  tästä huonoa omatuntoa.

Olin jo aikoja sitten päättänyt muutaman asian tällaisten tapausten varalle. En lähtisi ähkyleikkaukseen enkä epätoivoisiin, pitkiin ja tuskallisiin kuntoutusyrityksiin. Tavallaan olen ylpeä, että pysyin päätöksessäni, vaikka se tuskallista olikin. Voi olla että moni olisi päättänyt toisinkin. En pysty sanomaan mikä olisi oikein, tein omatuntoni mukaisen päätöksen.

******

Kun päätös oli tehty, iski paniikki. Olin seuraavalla viikolla menossa Ypäjälle leirille (joka tuntui aivan absurdilta ajatukselta) ja sitä seuraavalla viikolla meillä oli Ruotsin reissu varattuna. Vielä kesän alussa olin kuvitellut, että Lotta saisi nämä ajat nauttia laiduntamisesta.

En voinut ajatella, että kipeä hevoseni seisoisi hiekkatarhan kuumuudessa, kun olisi itse reissussa lähes puolitoista viikkoa. Soitin nopeasti tallimme vieressä olevalle klinikalle, ja sain ajan jo seuraavaksi aamuksi.

Iltapäivällä ajelimme tyttäreni kanssa tallille sekavin tuntein. Lotta oli päässyt viimeiseksi päiväksi laitumelle rakkaan ruunankaverinsa kanssa, kipulääkittynä. Kävimme laitumella ja nauroimme kun Lotta käveli nopeasti pois, eiei, älkää viekö minua täältä.

Aikaisemmin niin kipakka Lotta oli viime viikkojen aikana ollut todella lempeä, jopa alistuneen oloinen. Itse kaipasin sitä kipakkaa, tulenpalavaa hevosta, joka näytti tunteitaan välillä myös luimimalla ja jalkaa polkemalla. Varmaan kipulääkityksen voimin Lotta hiukan jaksoi kiukutellakin, se halusi tuomiamme herkkuja, luimi ja katsoi pois, luopui herkusta jotta saisi sen. Heheh, vanha kunnon Lotta.

Aikaisemmin lähes koko kesän voimakkaassa kiimassa ollut Lotta ei tänä kesänä ollut toukokuun jälkeen myöskään kertaakaan kiimassa. Näinkö se luonto kertoo, että tamma on sairas?

Seuraava aamu koitti, halusimme tai emme. Pelotti, jännitti ja oksetti. Onneksi Lotan viimeiset hetket olivat todella kauniit. Se sai lievän rauhoittavan ja kävelimme läheiselle pikku niitylle. Aamu oli kaunis ja rauhallinen.



Lotta halusi vain syödä, vaikka rauhoite vaikutti jo. Annoimme sen syödä hetken ja sitten eläinlääkäri laittoi sille ainetta, joka vaivutti Lotan uneen. Se nukahti niitylle ja kaatui auringonpaisteiseen kohtaan. Sekä minä että Frida olimme mukana loppuun asti, silittäen sitä ja itkien. Rakas ystäväni Jaana oli myös tukena. Kiitos myös eläinlääkärille, joka teki työnsä hienosti ja hienotunteisesti.



Lotta haudattiin samalle niitylle. Tänään käymme katsomassa paikkaa. On jotenkin lohdullista, että se on haudattu kotitallinsa viereen, vaikka se ei itse siitä mitään tiedäkään.

Tyhjyys on suuri. Pienisuuri hevonen on poissa. Elämäni hevonen.

Kuvat ovat Lotan viimeisestä päivästä, kauniista kesäpäivästä laitumella. Myös viimeinen aamu oli mitä kaunein. 

Lepää rauhassa niityllä, rakas hevoseni. Ikävä on suuri ja raastava. Jostain kumpuaa kuitenkin voimaa, ihanista muistoista, yhteisistä hetkistä joita en unohda koskaan.

lauantai 2. elokuuta 2014

Lepää rauhassa rakas hevoseni

Lotta nukkui tänään pois rauhallisesti, aurinkoisella niityllä, oman tallinsa vieressä, ruohonkorret suussa. Lepää rauhassa rakas hevoseni! Kiitos kahdesta ihanasta vuodesta, jotka saimme viettää kanssasi. Suru on suuri.