Ratsasta tai itke ja ratsasta

Joulu meni lomaillessa ja Cocoa kävin vain juoksuttamassa. Perjantaina kävi ratsuttaja ja Coco oli niiiiiiin hieno! M tuntui ihastuvan siihen todella paljon. Taas istuin, katselin ja ihailin. Siinä hevosessa on kyllä kaikki kohdallaan, ihania koulurata-lerppukorvia myöten. M ratsasti paljon käyntiä, väistätti takapäätä ulos, pohkeenväistöä, pysähdyksiä. Cocoa hieman ärsyttää, kun käynnissä lisätään painetta ja vaaditaan asioita, mutta hienosti sujui kuitenkin, kunhan ei ärsytä sitä liikaa...tässä kyllä tamma, jolta täytyy anoa kolmella lomakkeella käskemisen sijaan.

Kävin vielä itsekin selässä valmentajan käskystä, kun Coco oli oikein rento. Hiukan rupesi heti jännittämään, on se kyllä kummallista. En voi ymmärtää itseäni. Ravasin hiukan ja hengittelin.

Tänään aloitin juoksuttamisella. Cocosta on lyhyessä ajassa tullut oikein mallikas juoksutettava, meni tosi hienosti ravi-käynti-ravi siirtymiä ja kuunteli, kun oli aluksi saanut hiukan laukkailla. Se ei juurikaan sählää enää juoksuttaessa, mitä nyt on pari kertaa mennyt salamannopeasti piehtaroimaan. En todellakaan juoksuta sitä satula selässä...nyt olen jo oppinut ne pienet merkit ennen kuin se läsähtää maahan (on siinäkin pirskatin nopea ja notkea), ja viimeksi sai kyllä huutia sen tehdessään ja nousi vikkelästi ylös ennen kuin ehti maahan saakka. Tänään ei sitten enää yrittänytkään, hihih.

Sitten kiipesin selkään ja kieltämättä jännitti. Sain kuitenkin itseni koottua jollain lailla ja heti kun (feikki)hymyilin korostetusti, rentouduin ja huojuttelin itseäni rennosti, alkoi Cocokin pärskyä. Ravailin ja nostin pari kertaa laukankin. Tyttäreni seisoi keskellä maneesia ja antoi ihan superhyviä ohjeita ja tarkkasilmäisiä toteamuksia: "Sä kyl osaat mut sul on nyt korvien välissä jotain vikaa"

En nyt voi sanoa, että kaikki jännitys olisi hälvennyt, mutta osa ainakin. Nyt uudestaan selkään huomenna (tosin on kyllä luvattu melkoisen kylmää ilmaa) ja ehkäpä tämä sitten alkaa lutviutua. Ainakin yritän täysillä. Ratsastan tai itken ja ratsastan.

Yksi tallilaisista katseli myös Cocoa kun ratsastin, ja hän kehui sitä todella paljon. On kuulemma laadukas hevonen, hienot liikeradat ja laatua riittää kansalliselle tasolle saakka. Hän arveli, että laukan perusteella Coco on varmaan sopiva vaikka kenttähevoseksikin (jepjep, näette varmaan jo mielessänne mut Ypäjän maastoesteillä Cocon kanssa kesällä, muahhahhaa). Sitä kyllä kehutaan koko ajan. Hevosessa ei todellakaan ole mitään vikaa, vaan se on minussa.
Ensi viikolla on myös tarkoitus, että Coco pääsee hyppäämään, siitä se kuulemma nauttii todella paljon.

Tänään olisi ollut hienot kuvausilmat, huurteiset upeat puut. Oltiin niin jäässä, ettei jaksettu kuvailla. Tässä kuitenkin pari ennen julkaisematonta videota. Toinen on otettu pari viikkoa sitten, samaisena kertana kun putosin. Tässä olen juuri kiivennyt takaisin selkään.

Toinen video on koeratsastuksesta marraskuussa, pakko laittaa vielä sekin, kun on ainoa päivänvalossa otettu video. Cocon laukka on melkoisen ilmavaa, vai mitäs sanotte, hihih. Sillä oli kauheat tilsat ja pelkäsin että koko hevonen kaatuu, mutta niin se vaan paineli menemään kauheata vauhtia.

Pelko

Väittäisin, että pelko on osa tätä harrastusta. Vaikka pelosta aika vähän puhutaan, todella moni kokee sitä, ainakin aina välillä. Pelko on terveellistä, pelko on osa itsesuojeluvaistoa. Pelko on järkevääkin, mutta joskus sitä on silti vaikea selittää itselle.

Coco kuuntelee kengittäjän liikkeitä.

Nuorena minulta puuttui itsesuojeluvaisto melkein kokonaan, näin ainakin muistelen. Putosin hevosen selästä harva se päivä, eikä asia juuri hetkauttanut. Muistan menneeni kolmivuotiaan orin selkään, ilman satulaa, pelkkä riimu hevosen päässä. Kun tallikaveri yllytti. Huonostihan se seikkailu päättyi, kynsin peltoa raahautuessani mahallani hevosen perässä, riimunnarusta kiinni pitäen, eihän hevonen saanut päästä läheiselle isolle tielle.
Yhden vuokrahevoseni kanssa pelkäsin ajoittain, se oli varsin ärsyttävä, stoppaili, peruutti ojiin ja hyppi pystyyn. Sen sijaan monien muiden hevosten ja varsinkin erään vuokraponin kanssa ei pelosta ollut tietoakaan ja hevostelu oli aivan ihanaa. 

Notkea tyttö, etujalka venyy pallin päälle vaikka miten.

Kun ylläpitoponimme Falka tuli meille, olinkin mielestäni melko rohkea ratsastaja, tällaiseksi tädiksi ainakin. Niinpä lähdin ekoina päivinä yksin maastoon, lumisena, tuulisena päivänä. Silloisen tallin maastot olivat ison valtatien takana, ja tie piti ylittää. Olin lukuisia kertoja mennyt siitä toisen hevosen kanssa, eikä mieleen edes tullut, että siinä olisi mitään ihmeellistä. Hiukan tien ylityksen jälkeen poni kuitenkin pelästyi, ja kääntyi vauhdilla paniikinomaiseen laukkaan, vei minut kiitolaukassa valtatien yli. Tuuri ettei tullut autoa juuri silloin. Muistan edelleen sen tunteen kun tajusin, ettei mulla ollut mitään mahdollisuutta saada täydessä pakoreaktiossa olevaa hevosta pysähtymään.
Puoli vuotta kesti rakentaa luottamus uudestaan. Oli toki ollut omaa typeryyttäni lähteä tuntemattoman hevosen kanssa maastoon. Pakotin itseni maastoilemaan, vaikka pelkäsin niin että tärisin. Silloin hevosella on sairasloma, ja teimme vain maastokävelyjä, joita piti pidentää viikko viikolta hieman. Joka päivä tulin tallille ja jännitin, joka päivä huomasin, ettei mitään kauheaa tapahtunutkaan. Lopulta meistä tuli se luottoratsukko muille, maastossa pelkääville, eikä minua pelottanut tämän hevosen kanssa enää koskaan.

Lotan kanssa en koskaan pelännyt selässä, mutta sen sijaan pelkäsin aluksi karsinassa, kun laitoin sitä kuntoon. Pelkäsin myös tilanteita, joissa oli paljon ihmisiä vaikkapa maneesin ovensuussa, sillä Lotta saattoi potkaista ohikulkijaa. Useinkaan ihmiset eivät varoituksiani uskoneet, vaan seisoskelivat ihan vieressä. Koskaan ei onneksi mitään tapahtunut, muttamia potkuja tuli, mutta menivät ohi (niin oli varmaan hevosen mielestä tarkoituskin). Pelkäsin klinikalla vierailua, kun tiesin kuinka hankala hevoseni voisi olla. Sitä ihanampaa olikin, kun se alkoi käyttäytyä klinikallakin todella hyvin (valitettavasti se sai myös varsin usein klinikkasiedätyshoitoa...)
Pelkäsin aluksi myös tilanteita, joissa jouduin taluttamaan Lottaa, sillä se teki äkillisiä rajuja pystyynhyppimisiä.

Näihin käytösongelmiin saatiin apua ja lopulta molemminpuolinen luottamus oli erittäin hyvä ja hevonen kuului varmasti tallin helpoimpii käsiteltäviin. Maastoon lähdin täysin luottavaisin mielin ja laukkamaastot hevosen kanssa kahdestaan olivat parasta ihanuutta mitä olen kokenut. Tuntui että tiesimme toistemme ajatuksetkin ja joskus melkein itkin ilosta kun olimme yhdessä metsässä tai pehmellä hiekkatiellä päästelemässä.

Miksi näitä pohdin? Huomaan että sisuksiini on taas pitkästä aikaa hiipinyt pelko. Pelko putoamisesta, pelko loukkaantumisesta. En edes muistanut, että tällainenkin tunne on olemassa.

Tämä johtuu tietysti siitä, että putosin. Ajattelin että se ei niinkään minuun vaikuttanut, mutta nyt huomaan olevani erittäin jännittynyt, kun vain ajattelenkin meneväni ratsastamaan. Yhtenä päivänä en kertakaikkiaan vaan saanut itseäni sinne satulaan. Herkkä hevonen vaistoaa jännitykseen helposti ja noidankehä on valmis. Päätin sitten vain juoksuttaa.

Coco on aivan ihana hevonen, niin ihmisrakas ja seurallinen. Coco peilaa ihmistä ihan täysin. Se tarkkailee ihmistä ja reagoi joko rauhoittuen tai huolestuen ja väistäen. Erityisesti tämä korostuu selässä, jossa ratsastajan keho antaa sille impulsseja myös tiedostamattomasti. 

Pääsenkö tästä yli, saanko itseni koottua ja jännityksen solmun avattua? Voinko olla Cocolle sitä, mitä se tarvitsee, vakaa, turvallinen ihminen, johon se voi luottaa tilanteessa kuin tilanteessa? Osaanko olla se, joka määrittelee sille rajat, mutta tekee sen herkästi?

En tiedä.

Tänään kun menin tallille, olivat hevoset saaneet juuri päiväheinät. Siitä huolimatta Coco tuli heti luokseni ja laittoi päänsä syliini. Se kengitettiin ekan kerran ja käyttäytyi juuri niin hienosti, kun sen oli sanottu käyttäytyvän. Se on niin suloinen ja luottavainen.

Tässä on kyllä kova pala pohdittavaksi.

Ei voi olla kiltimpää kengitettävää, lisäbonuksena kengittäjä sai välillä pusuja.

Ratsutussuunnitelmia

Pieni blogitauko, pahoitteluni siitä. Täällä ollaan taas.

Cocon kiukuttelut hälvenivät yhtä äkkiä kuin tulivat, viikon sisällä. Veikkaa kiimaa, sillä käytös oli melko...sanoisinko tammamaista. Paikanvaihdokset, eri ruoka ja uudet kaverit varmaan iskivät päälle oikein kunnon hormoonimylläkän.
Perjantaina neitokainen oli menevällä tuulella, yksi pikku ryntäyskin tuli, mutta ne eivät minua häiritse, niin kauan kuin takapää pysyy maassa.

Energiaa Cocolla riittää ja sen huomio onkin saatava työhön. Alkoi kuuntelemaan ihan mukavasti, kun teetin sillä paljon pientä ajateltavaa. Se on notkea ja liikkuminen on sille helppoa. Kaikenlaiset väistöt tulevat kuin itsestään jos se malttaa keskittyä ja itse muistaa käyttää aivan superkevyitä apuja.

Tänään Cocolla kävi ratsuttaja, joka kovasti tykästyi tammaan. Tosin totesi, että se on erittäin reaktiivinen hevonen ja vaatii paljon töitä. Aluksi Coco oli kuin lentoon lähdössä, mutta rentoutui pikku hiljaa. Katselin kun hän ratsasti ja ei voi muuta sanoa kuin että hevonen on upea. Siinä on kapasiteettia vaikka mihin ja se todellakin haluaa miellyttää ratsastajaa. Se on jo saanut hiukan massaa ja karva kiiltää. Sillä on niin hieno liike ja se on valtavan kaunis. Se on kuitenkin äärettömän herkkä, hyvässä ja pahassa.
Kertaakaan se ei tämän ratsuttajan kanssa kiukutellut ja ylähuulikin venyi tyytyväisyydestä..

Ratsuttaja alkaa nyt käydä säännöllisesti ainakin muutaman kerran viikossa. Olen erittäin iloinen. Lisäksi saan apua myös taitavalta nuorelta naiselta, joka tulee tamman kanssa hyvin toimeen ja ratsastaa kauniisti.
Näillä mennään ja toivotaan, että kaikki sujuu hyvin.

PS. Bannerikin kaipaisi päivittämistä, mutta hyviä kuvia ei oikein ole vielä tarjolla. Jos jotain huvittaa noista blogin kuvista askarrella jotain edes väliaikaista, niin olisin tosi iloinen! Tarjokkaita voi lähettää osoitteeseen hastgumma@gmail.com, kiitos etukäteen!

Hommiin lähdössä. Coco tykkää.

Pölhöily jatkuu

Tänään jatkui pölhöily. Pukitteluja ei onneksi, mutta melkoista sinkoilua pienimmästäkin ärsykkeestä. Itse olin yritin teeskennellä rentoa ja varmaa, mutta tiedättehän sen, ei hevosiin tepsi teeskentely, kyllä ne vaistoavat.
Maneesissa oli pari muutakin sinkoa, mikä ei todellakaan auttanu tilannetta.
Ravasin tasaisen tappavaa hidasta ravia ja yritin hengitellä. Yksi meidän tallin nuori nainen tuli hevosensa kanssa ja kysyin josko hän voisi mennä hetkeksi Cocon selkään, koska oma hevosensa on varsinainen pomppukone, niin ei varmasti putoa.
Ja hah, sanon minä, eipä Coco hänelle tehnyt juuri mitään temppuja, tosin oli kyllä ihan tulta ja tappuraa kun joutui hommiin.
Menin hetken päästä itse selkään ja tuntui että nyt jokin loksahti. Mun täytyy olla huomattavasti jämäkämpi ja vaatia asiat loppuun asti. Ja jee, meni ihan hyvin eikä hevonen temppuillut enää, laukattiin pitkät pätkät ja oikeasti ratsastin sitä laukkaa. Yllätys oli suuri, kun siitä tulikin melko hillittyä ja mukavaa. Jäi hyvä ja rentoutuneempi mieli.
Oon siis sortunut sittenkin ratsastamaan hevosta kuin se olisi lasia. Tästä lähtien eri asenteella. Mun on vaan rohkaistava mieleni ja ajateltava että tuli mitä tuli, täytyy saada asiat läpi eikä sinnepäin. Oli kiima tai ei (sitä on vaikea sanoa, ainoat oireet toi parin päivän kiljuminen, muuten on hoidettaessa suloinen kuin ihmisen mieli).

Ou shit

Pelkkää hehkutusta ollut tähän asti, mutta tänään tuli melkoinen ylläri.

Huomasin jo eilen, että hevonen oli jotenkin erilainen. Juoksutin to ja pe, sekä tein erilaisia maastakäsinjuttuja. Torstaina kaikki meni hyvin ja tamma oli tosi nöyrä. Olin aivan ihastuksissani. Tehtiin "work in hand" -harjoituksia ja tamma ravasi kauniisti vieressä ohjastuntumalla pikku ravia ja näin miten se käytti selkäänsä, super! 

Perjantaina se oli jotenkin  aivan erilainen, kyttäili maneesissa samaan aikaan olevaan ruunaa ja vinkaisi pari kertaa ja osoitti mieltään.

Se oli myös eilen mennyt viereisen ruunan tarhaan lankojen läpi. Sähköt oli ilmeisesti pois. Sitten kun ruuna vietiin sisälle, oli Coco pukitellut ja keulinut tarhassa ja näyttänyt mieltään ihan kunnolla.

Tänään huomasin, että alla oli aivan eri tuntuinen hevonen kuin ennen. Se vinkaisi alkukäynneissä ja heitteli päätään. Mulla oli se Emporio kokeilussa, ja huomasin nyt että kyllä se vaan on liian ahdas sään molemmin puolin. Ravissa nosteli päätään ja vaikutti ärsyyntyneeltä.

Haluun ulos, ulos, ulos. Ja porkkanaa kans. Tämä kuva otettu eilen, Coco oli ekan kerran rauhaton hoitopaikalla.

Haettiin yksi Kieffer tilalle ja uudestaan selkään. Nyt tuntui aika oudolta koko hevonen ja se teki jonkun pienen hyppelyn. Meinasin tulla jo alas ja juoksuttaa, mutta sitten ryhdistäydyin ja ihan mukavasti alkoi ravata. Satulakin tuntui ihan ookoolta. Kunnes maneesiin tuli ruuna, jonka ratsastaja heitti takin maneesin kaiteelle. Coco veti kunnon pukin ja mä lensin yllättyneenä kanveesiin.

Heppa jäi paikalleen, mä vähän tunnustelin paikkoja ja sitten iski ärräpää. Perskuleen hevonen! Kiipesin nopeasti takaisin selkään ja pistin tamman töihin. Ekan kerran sain sen muuten menemään juuri siinä tahdissa kun halusin (melko hitaasti Cocon mielestä) ja sain myös ratsastettua pohkeella. Se oli tasainen ja mukava. Mitä nyt välillä vähän nakkeli niskojaan :) Kaksi kertaa teki vielä jonkun pukki-vinkura-yrityksen, mutta ei saanu mua alas, kun olin varautunut. Hiukan kierroksilla se oli koko ajan, en tiedä mikä sitä oikein risoo. Vaikea sanoa tuosta satulasta onko hyvä vai ei, kun tuolla tavalla käyttäytyy. Kokeilen vielä ensi viikon eri satuloita.

Mitä, minäkö hankala?

Mitäs arvelette, lukijat, mistä tällainen yhtäkkinen käytöksen muutos johtuu? Mulla on kyllä oma teoriani...

Täytyy sanoa, että harmitti kyllä ihan saakurasti tuollainen käytös, mutta kaipa se on vaan nyt tajuttava, että ostin nuoren hevosen ja tällaista on siis välillä tulossa. Tosin tiedän mä nuoria hevosia, jotka ei koskaan pukita.

No, ei hätä tämän näköinen, onneksi meidän tallilla on lukuisia nuoria, jotka ei pelkää mitään ja joiden mielestä tuollainen pukki olisi ollit lähinnä naurun aihe. Saan kyllä apua, jos tällainen jatkuu. Toivottavasti ei ainakaan pahene.

Olin kyllä yllättynyt itsestäni, että pysyin rauhallisena tuossa tilanteessa, menin heti selkään ja jatkoin hommia. Tosin kieltämättä seuraava ratsastuskerta (huomenna) vähän jännittää. Wish me luck!

Lunki tyttö myrskyssä

Cocolla ja mulla oli tänään ensimmäinen valmennus. Tuuli oli ihan hurja ja vähän mietin etukäteen, että miten mahtaa reagoida yksin maneesissa kun siellä paukkuu tuulella aika lailla ja maneesin seinän takana olevat pihattohevoset usein villiintyvät (lue hirnuvat ja juoksevat) kun tulee.
Kun tulin talliin, huomasin että Coco olikin sisällä, se oli juuri meinattu viedä ulos, mutta jätettykin sisälle kun näkivät että tulin. Odotteli siinä ihan rauhassa, vaikka muut olivat ulkona eikä ollu ehtiny saamaan aamuheiniäkään (ne olivat siis ulkona odottamassa). On se kyllä aika lunki.
Annoin sylillisen heinää ja harjailin kuntoon. Mukavasti ehti syödä kaiken pois puolessa tunnissa.
Maneesissa Coco käyttäyty tosi hienosti, vaikka itse säpsähtelin kun tuuli pamautti maneesin ovia välillä tosi rajusti. Se ei kyttää eikä säpsy. Ei edes tuijota maneesin takaovia, mitä kaikki hevoset yleensä kyttää. Joko tämä on jotain vieraskoreutta vielä tai sitten se vaan on noin huippu! Mietin koko ajan että koska se villiintyminen iskee?

Maijalta sain paljon ohjeita:

- Vaikka hevonen haluaisi mennä lujaa, ei saa antaa mennä edes alkuverkaksi  ajatuksella "höyryjä ulos",  oppii sitten vain kaahottamaan.
- Täytyy sietää sitä että ohjat otetaan tuntumalle ja käyntiä kootaan hieman. Jos ei siedä sitä käynnissä, niin miten voi sietää ravissa ja laukassa?
- Coco ei oikein siedä oikeaa pohjetta kyljessään, se puolestaan johtuu siitä, ettei asetu rehellisesti oikealle. Ei kannata tökkiä pohkeella, vaan on saatava hevosen mieletila houkuteltua sellaiseksi että se asettuu rehellisesti.
- Konflikti pitää ratkaista, mutta pehmeästi eikä hyökätä hevosen kimppuun pohkeilla.
-

Tamman suupielet olivat ihan kovilla, aukeavilla ruvilla, kun se tuli meille. Teki ihan pahaa. Nyt suupieliä on hoidettu Tummelilla ahkerasti ja ovat jo mukavan pehmeät. Lisäksi otin tutit käyttöön, että suupielet pääsisivät paranemaan.. Nopeasti niistä tuli hyvät.

Aluksi mentiin temponvaihteluja käynnissä ja ne menivät yllättävän hyvin. Sillä on kyllä tosi iso käynti. Päämääränä onkin saada nyt myös pyydettäessä pienempiä askelia.

Lotan pinkki-ruskeat varusteet sopivat tälle kyllä nätisti. Oon heikkona tällaisiin tyttömäisiin juttuihin, onneksi mulla on taas tamma :)

Sitten tehtiin avoja ja ihmeellistä kyllä, sujui melko kivasti, varsinkin vasempaan kierrokseen. Selkeästi niitä on tehty Cocolla ennenkin. Oikea kierros oli hankalampi, mutta onnistui jollain lailla siinäkin. Ja tämä oli eka kerta kun tehtiin avotaivutusta!

Pohkeenväistöjäkin tehtiin, vasemmalle ei ongelmaa, mutta oikeassa kierroksessa nyt tuli esille ekan kerran kunnon herneet nenään -reaktio. Oikea pohje! Sitä ei saa laittaa yhtään väärin kiinni kylkeen. No reaktio ei ollut sen pahempi kuin pysähtyminen ja pieni sivuliirto. Kerran se lähti pohjetta vastaan eli sivuttain oikealle. Heheh, oli hiukan sekaisin! Sitten kun sain asettumaan pehmeästi, hyväksyi pohkeenkin. Täytyy taas ihmetellä kuinka herkkä ja tarkka se on. Tuntuu siltä, että siinä on kyllä potentiaalia vaikka mihin, kunhan vain itse osaa.

Maija käski meidän tehdä laukassa jotain kuviota, josta olin ihan sekaisin. Ratsastin huonosti, mutta jokin pätkä hyvää hillittyä ja rauhallista laukkaa tuli kuitenkin. Mulla levisi paketti ja sksi homma läsähti.

No, kaiken kaikkiaan olen kyllä tyytyväinen, varsinkin aluksi oli tosi hyviä hetkiä. Hevonen joutui myös ekan kerran kunnolla hommiin, se oli ihan hiestä märkä.

Eilen tehtiin myös pieni eka "maastoilu" selästä käsin, käveltiin tallin ympäristön tiet. Yhtä romukohtaa Coco hiukan katseli ja käännähti pois, mutta lähti ihan helposti taas eteenpäin kun käänsin sen taas rauhallisesti menosuuntan. Aurinkokin paistoi sillä hetkellä ja olin ihan fiiliksessä. Pienestä ne ilot tulevat!

Satuloita, osa 3

Kyllästytän teidät lukijat nyt totaalisesti näillä satulakuvilla, mutta haluan nämä kuvat ja pohdinnat itselleni muistiin.

Tässä viimein satula, joka tuntuisi istuvan kuin hanska Cocolle! Equipe Emporio 17", mw (eli +1)
Painopiste näyttäisi olevan oikeassa paikassa, satula ei ole liian pitkä, takatoppaukset asettuivat todella nätisti selkään, eivät tulleet liian leveälle ja kaartuivat juuri oikealla tavalla selkää mukaellen hieman ylöspäin. Selkärangan tilaa on viisi sormenleveyttä koko matkan. Vyö asettuu oikein.

Näenkö oikein vai onko tämä hevonen jo nyt pullistunut hieman, heheh?

Satulassa on juuri tuollaiset ihanat polvituet mitkä haluan ja kaikenhuipuksi se on vielä yksisiipinenkin! Yes!
Ratsastin tällä ja tuntui ihanalta! Hevonenkin tuntui tykkäävän (tosin vaikea sanoa, kun se kaikkien satuloiden kanssa on liikkunut ihan hyvin).
Ainoa miinuspuoli tässä on lateksitoppaukset. Se on myös ehkä hiukan matala sään kohdalta. Ei kyllä kiinni ottanut, mutta aika lähellä on.
Sain myös toisen tällaisen satulan, mutta sentin paksummilla paneeleilla, kokeilen sitä huomenna, Taikka tähän Mattes alle, se nostaa hiukan mutta ei täytä selkärangan/sään tilaa. Lateksipaneeleiden kanssa kun suositellaan jotain romaania joka tapauksessa.
Luulen kyllä että tässä on nyt meidän satulamme. Se on lisäksi sopivan kevyt ja siro, tykkään!

Coco näyttää tässä pikkuaasilta (söpöltä sellaiselta).

Emporion säkätilaa.

Emporio ilman vyötä. Tää tais olla se paksummilla paneeleilla varustettu.

Tässä haaveilemani Frank Baines Elegance 17". Ei istu, jotenkin jää tosi ylös ja taitaa olla liian kapea.

Selkääni on laskeutunut outo möhkyrä.

Equipe Emporio koeajossa.

Miten toi hevonen voi näyttää noin pieneltä?

Tässä alla toinen Frank Baines Elegance, 16,5". Tästä näkee jo vanha erkkikin, ettei istu sitten niin lainkaan. Tämä on myöskin mw, mutta jää aivan väärään asentoon.

Pikkuinen painopisteongelma.

Tässä vielä Equipe Emporion säkätilaa.

Näiden lisäksi kokeilussa vielä Amerigo, joka oli liian kapea (medium), Prestige Doge, Kieffer Ulla Salzgeber ja Kieffer Hamburg. Ehkä katson nekin vielä läpi, vaikka tätä ehdokasta on vaikea voittaa.

Mietteitä elämästä nuoren hevosen kanssa

Mietin aika pitkään, uskallanko ostaa noinkin nuoren hevosen. Lotta oli jo 13 kun se tuli meille ja se oli nähnyt paljon kaikenlaista. Ratsastuksessa oli lohdullista ajatella, että jos osaan pyytää, se kyllä osaa homman.

Vuodet kuluvat kuitenkin nopeasti ja hevonen vanhenee. Siksi päätin nyt, että haluan nuoremman hevosen. Noin 7-vuotias, ikätasollaan oleva olisi ollut ideaali, mutta eihän sellaisia paljon ole kaupan, tai jos on, niin menivät roimasti yli (melko alhaisen) budjettini.

Rupesin sitten miettimään, että ehkä pärjään sellaisen järkevän viisivuotiaankin kanssa. Tärkeintä on fiksu luonne. Lotta opetti meille hevosen käsittelyä, siinä en usko että tulee ongelmia. Osaan kyllä olla aika jämäkkä. Eniten pelottaa se, että hevonen on ratsastaessa pukittavaa, pomppivaa tai pystyynhyppivää sorttia, taikka jollain tavalla hermoheikko.

Onneksi Coco ei tunnu olevan mitään näistä. Reipas se on, mutta perusluonteeltaan rento. Sen näkee jo korvien asennostakin :)

Tänään Coco taisi olla elämänsä ekaa kertaa metsässä.

Nyt olen pohdiskellut, miten tulen etenemään tämän nuoren kanssa. Mieluusti saatte antaa vinkkejä ja uusia näkökulmia myös!

Ihan kaikessa haluan ennakoida asiat hyvin. On mun tehtävänä olla se fiksu, joka osaa välttää kurjat kokemukset ja turhat riidat. Kokemuksia täytyy hankkia, mutta järkevällä tavalla, niin ettei kenellekään jää huono mieli, ei tule pelkoja itselle eikä hevoselle.

Esimerkiksi Cocolla ei ilmeisesti ole maastoiltu juurikaan koskaan. Siksi haluan aloittaa maastoon totuttamisen todella vähitellen. Maastoon on kuitenkin mentävä, pelkkää maneesiratsua en itselleni halua. Uskon, että Cocon hermorakenteella varustetusta hevosesta tulee vielä joskus aivan mainio maastoratsu.

Aloitan taluttelemalla sitä lähimaastoissa, kunnes se tottuu maisemiin. Tänään oltiin ekalla, tunnin kävelylenkillä, ilman hevosseuraa. Tuuli oli aika kova ja kerran meinasi heppa lähteä lentoon, mutta muuten oli todella kiltisti.

Seuraavaksi kävelen tallin ympäristössä hevosen selässä istuen. Haen pikkuhiljaa hankalia paikkoja ja katson miten se reagoi. 

Maastoon lähden selassa istuen vasta kun olo siltä tuntuu. Mukana pitää olla joku varma konkari ja ehkä jopa jalkamies auttamaan taluttamalla varmuuden varalta. Parempi katsoa kuin katua. Hyvistä kokemuksista tulee rentoutta sekä hevoselle että ratsastajalle.

Päämääränä on päästä maastoilemaan rennosti yksinäänkin ensi kesänä, ei sitä ennen. Ellei nyt sitten vaikuta siltä, että hevonen on supervarma tapaus. Ja maastossa mennään aluksi vain käyntiä, ettei hevoselle tule kuvaa, että maastoilu on yhtäkuin kovaa meno. Sitten kun olo alkaa olla varma niin toki mennään reippastikin!

Ratsastuksessa yritän muistaa kertoa selkeästi mitä haluan. Nuorikaan hevonen ei ole lasista, joten ratsastusta ei saa arkailla. Toisaalta hauskuuden pitää säilyä ja kehuja täytyy jakaa runsaalla kädellä. Jaksottain ratsastetaan enemmän ja rankemmin ja sitten pidetään taas vähän rennompi kausi. Mitään kisatavoitteita ei tässä vaiheessa ainakaan ole.

Apua hankin heti. Valmennusta ja ratsuttajaa. Esteitäkin voisi joku taitavampi sillä mennä aluksi, ehkä uskaltaudun sitten jossain vaiheessa itsekin.

Kaikenlainen tappelu täytyy yrittää välttää, vaikka toisaalta täytyy olla jämäkkä. Tässäkin pitää ennakoida ja olla hevosta edellä. Ei pidä kaivaa verta nenästään turhan takia.

Yritän muistuttaa itseäni koko ajan, että olemme vasta ihan yhteisen taipaleemme alkumetreillä. Hiljaa hyvää tulee. Päämäärät ovat vaatimattomia. Selkään menosta tehdään pikkuhiljaa rentoa ja helppoa, ei sen tarvitse onnistua heti täydellisesti kuin vanhalta konkarilta. Pysyn rauhallisena ja postiivisena. Ja luotan siihen, että kyllä mä osaan.

Cocon korvat....sukutaulussa myös aasia?

Työnteon pitää olla vaihtelevaa ja olen ajatellut panostaa erilaiseen maastatyöskentelyyn. Myös siihen kaipaisin apua ja ajattelinkin pyytää myös valmennusta siihen. Tavoittena olisi ohjasajon aloittaminen ja muut erilaiset maastakäsittelyjutut.

Irtojuksutusta meinaan myös harrastaa, kaiken loukkaantumisriskin uhallakin. Nuoren hevosen täytyy päästä välillä revittelemään ja pukittelemaan.

Täässäkin pyörii propelli...

Traileriin Coco käveli ihan suorilta, joten onneksi sitä ei tarvitse nyt opetella. Ja Lotta kyllä opetti meille sitäkin, en usko, että paljon hankalampaa lastattavaa löytyy.

Tässä mietteitä tältä hetkeltä. Olisi mukava kuulla, ovatko ajatukseni teistä yhtään järkeviä? Mitä muuta pitäisi nuoren kanssa huomioida?

Aika luottavaisella mielellä olen juuri nyt. Ja jos ongelmia ilmenee, niin onneksi apua on lähellä runsain mitoin.

Sottapytty rakastaa piehtaroimista ja onkin koko ajan ihan likainen!

Tässä lopuksi vielä muutama juoksutusvideo. Suunnanvaihto on hieman hakusessa, mutta muuten osaa mennä välillä ihan rennostikin.

Satuloita, osa 2

Rasittava satulankokeilu jatkuu. Tässä ensin selkä. Että on vaikea saada kuvaa, jossa seisoisi tasan ja suorassa. Lepuuttaa milloin mitäkin jalkaa.

Prestige Venus monoflap, uusi. Jotenkin liian pitkän näköinen. Toppaukset tulevat sivuilta yli selän takaosasta.

Hylkäsin tämän jo hinnankin perusteella, satula maksaa yli 2500e.

Tämäkin Prestige Venus. Sama ongelma kuin ylempänä.

Leveys näissä kahdessa.... hmmm, ovatko sittenkin hieman kapeita? Nömä ovat leveyttä 33, tuumia 17. Jotenkin näyttävät isoilta tuohon selkään?

Alla tutun myymä Prestige Hippos Appaloosa. Huimasti halvempi. Leveys on 34, eli numeroa leveämpi kuin ylläolevat. Näyttäisi melko hyvältä, mutta tarkemmin katsottuna nousee takaa ilmaan. Mutta ennenkaikkea, tästä puuttuu ne isot polvituet. Mä niin haluan sellaset kunnon palkit.

Hippos Appaloosa edestä. Vaikutti aika hyvältä. Takapaneelit olivat myös kapeammat tässä jo vähän iäkkäämmässä satulassa, sopii Cocolle. Mutta hiukan liian kaareva siis.

Melko vanha tallikaverin Prestige Venus monoflap. Tämän koeratsastin. Nyt kuvasta katsottuna tässä on painopiste liian takana. Rakastuin noihin polvitukiin, muutenkin satulassa oli kiva istua ja pääsi lähelle hevosta. Takapanelit istuiva tosi nätisti. Mutta se oli kyllä liian kapea. Kuvasta huomaa myös, että vastinhihnat ja vyö sojottavat eteenpäin. Olisko tää hevonen kuitenkin leveämpi kuin aattelin? En tiedä voisko tätä satulaa levittää ja riittäisikö siinä tapauksessa säkätila?

Tässä vielä selkä. Se kaartuu takaa ylös, tamma on vielä takakorkea, ehkä se jopa kasvaa vielä?

Selkä saattaa tietysti olla aika erinäköinen hevosen liikkuessa.

Tänään testasin ratsain edellisessä postauksessa olleen Passier Grand Gilbertin. Satula on myöskin uusi ja kallis. Se oli ihan ok, mutta tukea ei ole niin paljon kuin toivoisin. Ja hintaa liikaa.

Seuraavaksi haluaisin kokeilla vielä muita Kieffereitä. Esim. vanhassa tutussa Lechissä on noita polvitukipalkillisia. Jos olisi leveyttä mw, niin voisi mennä. Kiinnostaisi myös Equipe Emporio, tosin hintaa niissäkin on, mutta alle 2000 sentään. Myös Frank Baines Elegancea haluaisin sovittaa. Ja muokattavan satulan haluaisin myös.

Täytynee hakea uusi satsi taas kokeiluun, ei tässä muu auta. Hyvä puoli on se, että tälle saattaa sopia joku vanhempikin satula, kun noissa uusissa takatoppaukset näyttäisivät järjestäen olevan todella leveällä.

Tässä vielä muistilistaa:

Hiukan kaareva

Takaa kapeat ja pyöreät toppaukset

Pieni 17"

Kunnon polvituet, palkkimalliset

Leveys leveämpi kuin oletin, mw+

Käytiin muuten pikkukävelyllä maastossa ruunakaverin kanssa, taluttaen, eikä tamma kytännyt sitten yhtään mitään, pikkuisen kohisevan joen ylikin mentiin ilman minkäälaisia ihmettelyjä! 

Satuloita

Tämä postaus on lähinnä itselleni muistilistaa, mutta laitan sen julkiseksi kuitenkin, mikäli joku tästä hyötyisi.

Ekassa kuvassa Lotan Kieffer Lech, joka vaikuttaisi liian leveältä. Kuvassa se näyttää päinvastoin kapealta ja painopiste liian takana. Sitä se kyllä ei voi olla, sillä satula on levitetty wide-leveyteen. 

Haluan joka tapauksessa vaihtaa satulan. Ennen tykkäsin tällaisesta vähemmän sitovasta, nyt haluan kunnon polvituet omaa istuntaa tukemaan, kun Cocolla on niin isot askeleet.

Kieffer Lech, 16," wide

Kieffer Lech, 16," wide

Prestige Venus vaikutti jotenkin liian pitkältä, takatoppaukset tulevat takakaaren taakse ja ovat aika massiiviset.

Prestige Venus 17" 32, m

Ei oikein istu takaa, vaikkakin hevosen pää on alhaalla eikä satula ole edes kiinni, joten huono kuva.

Prestige Venus 17" 32, m

Kieffer Lusitano istui melko hyvin, mutta hiukan takana on tässäkin painopiste. Koeratsastin tämän, tuntui että jään hevosesta kovin kauas, olen jotenkin korkealla sen yläpuolella, en tykännyt tunteesta. Hevonen liikkui ok, vaikka tuntui aluksi vähän epäluuloiselta.

Kieffer Lusitano, 17" mw.

Kieffer Lusitano, 17" mw.

Takaa istuu ihan ok.

Kieffer Lusitano, 17" mw.

Kieffer Lusitano, 17" mw.

Albionissa käsi solahti paremmin toppausten alle satulan keskellä. Liian suora??

Albion SLK 17" m

Takatoppaukset istuivat muuten hyvin, mutta ovat jotenkin liian "syvällä" hevosen selässä.

Albion 17", m

Albion 17", m

Passier Grand Gilbert näytti melko hyvältä. En kiireissäni ehtinyt sitä laittamaan edes kiinni. Tämä testataan seuraavaksi. Toppaukset tuntuivat asettuvan tasaisesti selkään.

Passier Grand Gilbert extra 17" mw

Näyttäisikö tämä takaakin hyvältä? Tässä ei kyllä ole sellaisia kunnollisia polvitukipalkkeja, jollaiset haluaisin nyt, niiden kanssa on ihana keventää tuollaisella isoliikkeisellä, reippaalla hevosella, ja harjoitusraviinkin saa mukavasti tukea omaan istuntaan. Myös jalat pysyvät paikalla. Aikaisemminkin olisi sellaiset halunnut, mutta Falkan ja Lotan lyhyeen selkään piti hankkia 16-tuumainen satula, enkä sellaiseen oikein mahtunut, jos se sitoi asentoa liikaa.

Passier Grand Gilbert extra 17" mw

Satulan sovituksessa on nyt vaikeutena se, etten edes tunne vielä hevosta enkä siksi osaa arvailla onko sen liikkuminen tietyn satulan kanssa jotenkin normista poikkeavaa. Saattaakin olla että päädyn vuokraamaan satulan nyt aluksi, kun sellainen mahdollisuuskin on Satula.comissa nyt olemassa.
Kokeilut jatkuvat varmaan jonkin aikaa, eli jatkoa seuraa...

PS. Näistä kuvista kyllä näkee, miten laiheliini ja varsamainen hevonen vielä on. Peppukin ihan kulmikas.

Hän sydämeni saattaa viedä coconaan

Ai että tuntuu siltä, että olen löytänyt oikein helmen!

Tiistaina Cocolla ratsasti tuttuni, nuori taitava nainen Jessica. Päämääränä oli saada hevonen pysymään rentona ja hidastamaan tahtia. Coco on niin intoa täynnä, että käyntiä ei millään malttaisi mennä. Jessica ohjaili tammaa pitkällä ohjalla ja johtavalla otteella aina ympyrälle, kun se rupesi kiihdyttämään käyntiä ja poukkoamaan raviin. Taikka ohjasi sen päin seinää. Vetokisaa yritetään välttää. Pitkällä ohjallakin on käveltävä rauhassa, kuten myös ohjat tuntumalla. Hieman hölmö tamma meni pari kertaa päin seinää niin että kolahti, mutta hiljensi sitten.

Minä ratsastin eilen ja tänään. Olen kyllä tosi tyytyväinen. Eilen kokeiltiin kaverin myytävänä olevaa, jo hieman iäkkäämpää Prestige Venus monoflap -satulaa, siinä oli aivan ihana istua ja mahtavat polvitoppaukset auttoivat kevennykseen todella paljon. Satula taitaa kuitenkin olla liian ahdas edestä. Coco liikkui kuitenkin sen kanssa mukavasti. 

Tosin yhtä mukavasti liikkui tänään kun kokeilin Kieffer Lusitanoa. Se penkki ei vaan ollut yhtään niin mukava. Satulansovitus jatkunee nyt jonkin aikaa.

Tänään sain Cocolla oikein kivoja pätkiä. Se on todella herkkä, mutta kun sain itseni oikein tasaiseksi, muistin vetää "hännän koipien väliin" ja pitää kädet pehmeinä, niin jummijammi sentään, se alkoi tuntua hyvältä. Eilen kokeilin parit lisäykset ja sieltähän irtosi ihan kunnon keskiravi! Tänään yllätyin siitä, että ravipohkeenväistökin onnistui. Tamma tottelee painon siirtoa satulassa paremmin kuin pohjetta. Laukka menee vielä kovaa, mutta se on kuitenkin tasapainoista ja takajalat on rungon alla kivasti.

Selkäänmeno oli hiukan hankalaa kun ei ollut kukaan auttamassa, mutta eilen tein niin, että otin ohjat tuntumalle vasempaan käteen ja menin hevosen viereen. Se ryhtyi heti peruuttamaan ja siirtymään sivulle. Seurasin vain rauhallisesti perässä, ja kun se pysähtyi, poistin paineet ja rentouduin, kehuin, annoin porkkananpalan. Hetken päästä otin taas ohjat tuntumalle, hevonen peruutti, minä perässä ja kun se pysähtyi, palkinto ja rauha. Parin toiston jälkeen se tajusi, että pysähtymisestä ja paikallaan pysymisestä seuraa palkkio. Sitten vain jalka jalustimeen ja satulaan. Ei ongelmia. Satulasta palkitsin vielä porkkanalla samantien, kun se seisoi hiljaa. Seuraavaksi harjoittelemme korokkeelta satulaan menoa.

Tänään selkään meno sujui jo helpommin, minä tyhmä vaan unohdin porkkanat. Coco käänsi päätään kun olin satulassa ja näytti todella pettyneeltä :). Ensi kerralla täytyy muistaa.

Tamma on kyllä niin fiksun oloinen. Se ei ole vielä kertaakaan edes säpsähtänyt mitään. Tuntuu niin oudolta ja ihanalta että se on niin kiltti, seurallinen ja ystävällinen. Kahdelta puolelta käytävällä kiinni ollessaan se rupeaa heti nuokkumaan. Satuloita sai kokeilla ihan rauhassa vaikka kuinka paljon. Karsinassa se seurustelee ja katsee ympäristöään uteliaana, tulee painamaan pään syliin välillä ja nautiskelee. Ihan supersöötti otus.

Ja kyllä se on saanut kehuja hienoista liikkeistään, luonteestaan ja kauneudestaan. Oon ihan fiiliksissä, noin mahtavan tapauksen löysin. Epäilemättä tulossa on vielä ties mitä kommervenkkejä, mutta nyt nautin tästä hetkestä!

Juoksutus ja ostoksia

Eilen juoksutin tamman. Päässä oli vain naruriimu. Tykkään juoksuttaa sillä mieluummin kuin suitsilla etteivät kuolaimet nappaisi ikävästi suusta jos tulee joku hepulointi. Naruriimun kanssa hevonen pysyy kuitenkin hyvin hallinnassa.

Coco on valtavan herkkä. Se osasi hienosti juosta ympyrällä, lähti heti ravailemaan ja vähän spurttailikin. Ymmärsi myös pysäytykset (pyyyrrrrrr) ja kiepsahti minua kohti, seisoi rauhassa, laittoi pään syliin heti kun sai ja nautti taas rapsutuksesta. Hassu. Mutta pieniä hepuleja tuli narun päässä, juoksutusraippaa en ottanut edes käteen kun virtaa riitti ja pysyi etäällä (Lotta tuli aina liian lähelle ja raippa piti pitää, jottei se pukittanut päin). Pieni narunpään heilautus ja oma kehonkieli riittävät tälle, reagoi todellakin herkästi kaikkeen. Hidasti kun käännyin hiukan pois ja lysähdin kasaan. Kun katsoin sitä ja kohotin hartioitani se spurttasi. Jestas, täytyy olla tarkkana mitä signaaleja sille antaa.

Aion opettaa sen samalla tavalla kuin Falkan ja Lotan, liinassa täytyy osata myös kävellä, tehdä siirtymisiä ravi-käynti-ravi, samoin ravi-laukka-ravi. 

Eteen ja alas heppa osasi venyttää hienosti ihan oma-aloitteisesti, se oikein pidensi itseään ja ravasi joustavalla askeleella turpa ihan maassa.

Jatkossa otetaan mukaan puomeja ja myös pientä rauhallisuutta opetellaan.

Sitten menimme vielä tallin pihalle pimeään kävelylle. Pihatiellä käveli ilman mitään ongelmia, traktori työskenteli pihalla, mutta se ei pelottanut yhtään.

Jäi niin hyvä mieli.

PS. Jaa niin, ne ostokset. Vaikka kaikki Lotan varusteet sopivat tälle, piti eilen hankki kauan himoitsemani Bucaksen Berry-värinen fullneck toppaloimi. Ja siihen sopiva riimu. Se päässä Coco näytti ihan pikkuponilta, jonka omistajatyttö on hieman ihastunut pinkkiin :) Mukaan tarttui myös rehuja, putsit ja sen sellaista pientä. Ekassa surkealaatuisessa kuvassa my little ponny ja uusi riimu, toisessa uusi loimi, joka mainoskuvasta poiketen on kaulaosalla varustettu.

Heppa-raukka joutuu tätin hoitovietin uhriksi.

Namnam, ihana Berry!

Pientä panikointia kaikesta mahdollisesta ja eka ratsastusvideo

Kuinka hölmö voi ihminen olla!
Cocon ensimmäinen päivä kotona, ja uusi omistaja panikoi jo nyt kaikesta mahdollisesta. Nyt tarvitaan rohkaisua!

Ensin tallilla käymässä oleva ystäväni kertoi, että Coco riehui tarhassa ihan hurjana, piehtaroi, hyppäsi siitä suoraan ilmaan, nousi pystyyn, pukitti ihan mielettömiä pukkeja, laukkasi, taas piehtaroimaan. Ja sitä jatkui ja jatkui. Myös muut hevoset olivat aivan villeinä.

Näin jo sieluni silmillä jännevammaisen tai vähintäänkin hokinreikiä täynnä olevan hevosen. Lisäksi tiesin, ettei sillä ole vettä (ei muistettu eilen laittaa tarhaan), joten ajatukseni iltapäivän visiitistä vaihtui paniikinomaiseen ryntäykseen tallille jo puolen päivään aikaan.

Heppa seisoi tarhassa täysin rauhallisena heinää mutustaen, viattoman näköisenä. Riuhumisen paljasti vain yltäpäältä mudassa oleva olemus. Korvistakin valui hiekkaa. Janokaan ei vaivannut, lämmin vesi ämpäristä ei kiinnostanut.

Järjestelimme hepan tavaroita paikoilleen ja se sai jatkaa heinien syöntiä. Sitten haimme sen sisään, kokeilimme varusteita, pesimme jalat ja harjasimme. Lotan suitset ovat oikein sopivaa (cob)kokoa, kuolaimet ehkä aavistuksen pitkät, pitää hankkia puoli senttiä lyhyemmät. Lotan ihana helmiotsapanta sopi tälle aivan nakutettuna.

Lotan varusteissa.

Satula on vähän liian leveä, ja takaa toppaukset ovat hiukan väärän malliset, tulevat liian leveälle, kun tällä ei oikein ole selkälihaksia vielä ja on muutenkin luikku. Muuten se voisi malliltaan sopiakin. Toppasin Mattesiin täytepaloja, sen kanssa satula on melko ok. Ei painu liian alas. Joku paksu karva olisi ehkä parempi. Satulan voisi ehkä kaventaa, mutta toisaalta taitaa olla paras hakea satsi satuloita sovitettavaksi samantien. Luulen, että Lotan satulan kanssa pääsemme kuitenkin aloittamaan. Se on kyllä ihmepenkki, sopi aikoinaan myös Falkalle.

Suojatkin ovat aivan sopivat, cob-kokoa nekin. Tälle täytyy kyllä laittaa myös  putsit jalkoihin, ainakin holliaikaan, kun askel on niin iso.

Selkään meno on hiukan hankalaa, kun hevonen siirtyy alta pois kokoajan, eikä seiso korokkeen vieressäkään. Noo, täytyy opetella sitä, eiköhän se siitä.

Ratsastaessa oli kyllä valtavasti menohaluja. Pari pientä pomppuakin tuli ja joku pukintapainen. Hiukan rupesi hirvittämään että tuliko hankittua liian viereä nuori hevonen. Taas iski paniikki. Yritän rauhoittaa itseäni, että kyllä se siitä, tämä oli vasta ensimmäinen kerta, ja kaikki meni kuitenkin hyvin. Tamma ei myöskään kyttää maneesin nurkkia eikä säpsy, mutta voi veljet sillä on vauhti päällä!

Ruokintaakin mietittiin, nyt tamma sai vain aavistuksen kauraa ja runsaasti heinää. Huomenna käyn ostamassa jotain mysliä, luulen että se on Racing Peacemakeria tai jotain vastaavaa. Taidamme luopua kaurasta samantien tuollaisen villikon kanssa.

Kertakaikkisen seurallinen se on, tulee tarhaasa luokse ja laittaa pään ystävällisesti syliin. Sellaisen oloinen, ettei tekisi pahaa kärpäsellekään.

Koska apuakin aina tarvitaan, sovin samantien, että yksi taitava nuori nainen tulee hevosta heti kokeilemaan, hän voisi ratsastaa sillä aina silloin tällöin ja pitää sen ruodussa.

Eiköhän nämä asiat tästä lähde rullaamaan, kunhan päästään hiukan tutuiksi! Ei voi mitään, että Lottaa on ikävä, sen kun jo tunsi ja tiesi, mutta kyllähän senkin kanssa oli aluksi kaikenlaista. Muistan jopa aluksi itkeneeni yhtenä yönä, että minkälaisen hirviön olimmekaan ostaneet :)

Tässä nyt sitten ensimmäinen videonpätkä ratsastuksesta, vauhtia riitti, mutta ihan hyvin sujui kuitenkin, vai mitäs sanotte? Sillä on valtava ravi, kevennyskin on vaikeaa. Laukassa on oikein kiva istua. Hevonen ei pelännyt maneesin automaattiovia, ei pihalla pörrääviä koneita eikä muutakaan. Kyllä siitä hyvä vielä tulee.

Kotona!

Tamma on vihdoin kotitallissaan! Lyhyt päivitys, sillä olen ihan uuvuksissa, päivä oli kuitenkin melko jännittävä ja ilmeisesti sen seurauksena paukahti taas migreeni päälle.

Myyjän luona tuli pientä säätämistä ja siihen tuhrautui aikaa melkein kaksi tuntia ylimääräistä, varsin ärsyttävää.

Matka meni kuitenkin hyvin, tamma meni suoraan koppiin, matkusti hiirenhiljaa. Laitoimme sille vähän turhan paljon päälle ja se oli aivan hikinen kun tulimme perille.

Kotitallilla se sai karsinassa jonkun hepulin ja heittäytyi piehtaroimaan hurjasti ensin kuopien, villaloimi päällä. Kun otin märän loimen pois, se rauhottui heti ja ryhtyi syömään heiniä. Ilmeisesti loimi kutitti jotenkin sietämättömästi.

Kävimme pienellä kävelyllä maneesissa myös. Tamma oli aivan hurjan suloinen, katseli ympärilleen, kuunteli ja aina kun pysähdyttiin laittoi päänsä vasten ihmistä. Se rakastaa rapsuttelua tosi paljon, tökkää turvallaan ja kerjää lisää rapsutuksia luin koira. Täytyy kyllä sanoa, että se tuntuu hyvältä, Lotta kun oli hiukan sellainen hapannaama ja korvat helposti luimussa. Tämä tyttö sen sijaan on itse ystävällisyys!

Tamma on siis 5-vuotias, äiti ja isä ovat hannoverejä. Tamma on syntynyt Saksassa, mutta tullut Tanskasta Suomeen. Kutsumme sitä nimellä Coco. Se on tälä hetkellä hiukan turhan hoikka ja lihaksia tarvitaan lisää, mutta uskon että siitä tulee vielä tosi hieno!

Huomenna

Uskomatonta kyllä, kaikki näyttää siltä, että haemme tämän tyttösen (vasemmalla) huomenna kotiin!

Uuuu, niin jännää! Eikös hän olekin söpö?

Huomenna lisää raporttia, stay tuned!

Viikko sitten oli vielä lunta.

Hevonen numero 21, I´m in love!

Pikainen hehkutus tässä kiireen keskellä. Kävimme juuri katsomassa yhtä heppaa, ja sitten se tapahtui: jysähti! Rakkautta ensi silmäyksellä.
Olin oikeastaan rakastunut hevoseen jo myynti-ilmoituksen perusteella, käsitys vahvistui kun näin hevosen. Aavistelin, että tässä se nyt on ja viisi minuuttia selässä vahvisti asian. Sama fiilis kuin Lotan selässä, tätä haluan lisää!
Ratsastin kentällä, hevosella hirveät tilsat ja valtavasti energiaa, kenttä kalteva, joten hiukan hirvitti, että mennäänkö nurin. Pakko oli kuitenkin vaan yrittää.
Viimeistään laukka vahvisti asian, tämän haluan. Siis mikä laukka! Olen aivan sanaton.
Hevonen on toki nuori ja raaka, mutta siinä on tosiaan sitä jotain. Oih, olen aivan täpinöissäni.
Taas jännitän ostotarkastusta, sen pitäisi olla ensi viikolla jonain päivänä. HUI!
Miten tässä pystyy nyt ajattelemaan mitään muuta? Peukkuja, please. Varpaatkin saa nostaa!
Niin tekis mieli laittaa tähän kuvia ja videota, mutta ei, en laita, en uskalla vielä. Iiks ja kääks!

Harmin paikka, etsintä jatkuu

Valitettavasti tuo mukava tamma ei sitten meille tulekaan. Tämä päätös syntyi saamani lisäinformaation takia onneksi jo hieman ennen ostotarkastusta. Harmillista. En tästä tapauksesta halua sen enempää kertoa, ymmärrätte varmaan.
Eli etsintä jatkuu. Ihmeellistä kyllä, ei tämä nyt kuitenkaan niin koville ottanut. Kyllä se oikea sitten löytyy, kun on sen aika.
Se ainakin varmistui itselleni, että todellakin haluan hevosen. En nimittäin ole pitkään aikaan ollut yhtä hyvällä tuulella kuin niinä muutamana päivänä, kun suunnittelin tulevaa uuden hevosen kanssa ja kävin tallilla varaamassa tallipaikkaa, mietin varusteita ja edessä olevia valmennustunteja ja ihania maastoja. Hevosihminen on ainainen hullu optimisti!

Suloinen sottapyttyprinsessa

Käytiin katsomassa tammaa (niin, tamma se on) viikonloppuna. Se oli lepäillyt, sillä tallilla oli virusta ja yskää, sekä jalkojen turvottelua ja lääkäri määrännyt viikon lepoa. Käytiinkin vain hiukan moikkaamassa, harjaamassa ja tsekkailemassa varusteiden sopimista. Tämä on kyllä jonkin verran Lottaa isompi, joten osa loimista menee uusiksi, varmaan myöskin suitset ja satulakin. Joitain varusteita tulee hevosen mukana, mutta kaikenlaista täytynee kuitenkin ostaa.

Virtaa kuulemma on riittänyt ja tarhassa on riehuttu ja leikitty. Huomattiin, että kyseessä onkin  sottapyttylapsi, varsinainen prinsessa joka tykkää piehtaroida hiekassa ja maatakin siellä, hinkata oikein päätään maahan. Hiekkaa oli korvissa saakka. Sateella löytää kuulemma aina mutakohdat, minne mennä. Jippii :). Vähän toista kuin Lotta, joka piehtaroi vain kesäkuumalla ja loimi oli aina puhdas.

Neidillä olisi ollut vauhti päällä, mutta erittäin kiltisti käveli vierellä, kun menimme hiukan kävelylle. Herkästi kuunteli, kun vähän pysähdeltiin, peruuteltiin ja vaihdettiin kävelyn tahtia. Ja rapsutukset ovat tämän mielestä aivan ihania, silmät kiinni nautti, kun päätä rapsuteltiin. Niin lutunen!

Huh, nyt pää kylmänä, sillä edessä on vielä lääkärintarkastus. Perjantaihin saakka pitää odottaa. Jos kaikki on hyvin niin tamma matkaa uuteen kotiin lauantaina aamupäivällä.

Jännittyneisiin kuulumisiin!

Voisiko 16. kerta toden sanoa?

Nyt hiukan jännittää. 

Koeratsastuksella numero 16 tapasimme mukavan hevosen. Lähdimme oikeastaan katsomaan yhtä toista, mutta kun tämä oli samalla suunnalla, niin päätimme katsoa sen samalla. Hinta oli hiukan yli budjetin, mutta sillä rajalla, että kannatti mennä katsomaan kuitenkin.

Ensivaikutelma oli ihan kiva ja ratsastuskin ihan ok. En kuitenkaan ihan syttynyt, vaikka hevosessa oli periaatteessa kaikki kohdallaan.

Näytin kyseisen hevosen koeratsastusvideoita valmentajalle. Maija on tyrmännyt lähes kaikki muut, mutta tämä jopa kelpasi! Ei paha!

Viime viikonloppuna käytiin uudestaan katsomassa heppaa, ja sitten tuli olo, että tässä se voisi olla! Positiivisen oloinen, vähän höpsö välillä, mutta sympaattisella tavalla. Ja niin järkevä. Ihan kivan näköinen, mutta ei mikään hurja katseiden kääntäjä. Kiva kunnon ratsuhevosen rakenne, ei mikään ihan ruikku. Sopiva koko myös minua pidemmälle tyttärelleni, muttei liian iso minulle.

Pieni maastolenkkikin tehtiin kovassa tuulessa, eikä singottu mihinkään. Yksin lähti pihasta ilman vastalauseita. Jaloissa singahtelevat ja haukkuvat koirat, lentävät lehdet, viereisessä tarhassa laukkaavat hevoset...mikään ei hetkauttanut tätä nuorta hevosen alkua. Sen sijaan menohaluja oli kyllä kovasti ja laukka houkutti niin että piti hiukan hypähdellä aina välillä :)

Yön yli mietittyäni tein tarjouksen, se meni läpi, ja tässä sitä nyt ollaan! Jos ostotarkastuksessa kaikki on ok, niin hevonen muuttaa meille. Nyt täytyy jaksaa odottaa puolitoista viikkoa. Tallissa oli joku pikku viruksen poikanen ja yskää, joten heppa saa ensin levätä ja odotamme että se on valmis ostotarkastukseen ja siirtymään (toivottavasti) terveenä uuteen kotiin.

Nyt peukut pystyyn, että kaikki sujuu hyvin!

Seikkailuja hevoskaupan maailmassa

Voi poijjaat! Tiedättekö millainen hevonen on tavallinen hevonen? Taikka kuinka iso on semmoinen hevonen, joka on normikorkea?
Entäs ostaisitteko hevosen josta sanotaan, että "se on parempi kentällä, pysähtyy metsässä". Eikä mitään muuta. Tai että se on pieni hevonen nimeltä Poju (nimi muutettu). Ja sitten kysytään että kiinnostaisiko tulla katsomaan? Välimatkaa noin 400 kilometriä. Hmmmm...hiukan vaikea sanoa.

Olen aika turhautunut. Olen nyt jumittunut siihen tilaan, jossa ei jaksa oikein edes miettiä näitä hevosia. Ja toisaalta ne pyörivät päässä joka hetki.

Tässä on törmännyt kaikenlaiseen. Semmoinenkin on mielenkiintoista, että sanotaan ettei turhia kyselyjä. Taikka se, että videoita lähetetään vain jos on oikeasti kiinnostunut.
Mistä peijakkaasta voin tietää, olenko oikeasti kiinnostunut hevosesta, josta tiedän vain että se on suloinen ja kiltti mutta saattaa tehdä omiaan. Turhia ei saa kysellä. Koko, säkä, kuva, nimi...nehän nyt ovat sivuseikkoja tuoda esille myyjän omasta aloitteesta.

Näinä älypuhelinten päivinä näyttää videon lähettäminenkin hämmästyttävän vaikealta. Tosiostaja tulee paikalle katsomaan. Totta, mutta tosiostajalla ei oikein ole aikaa ja halua kiertää katsomassa kaikkia mahdollisia Suomen hevosia, että jotain pikku esivalintaa tässä nyt olisi kiva tehdä.

Anteeksi jos kuullostan sarkastiselta. Huumori tässä alkaa loppua. Ja joku vielä kuvittelee että on kiva käydä ilmaiseksi ratsastamassa hevosia. Ostaja onkin pelkkä kavionpotkija.

No, liioittelen hieman, myönnän. Erittäin paljon olen törmännyt myös asiallisiin ilmoituksiin, lisätietojen antajiin ja fiksuihin hevosten esittelijöihin. Kiitos heille!

Muutamassa tapauksessa olen havahtunut siihen, että roolit ovatkin kääntyneet jotenkin väärin päin. Ostaja joutuu oikein anelemaan, että saisiko sitä heppaa nyt sitten tulla katsomaan, löytyisikö myyjältä mahdollisesti aikaa puoli tuntia joskus parin viikon sisällä? Olen tullut siihen tulokseen, että moni ei oikeasti edes halua myydä hevostaan. Miksi sitten ilmoitus? Ehkäpä hevosta ei oikein olisi varaa pitää, tai aikaa hoitaa. Mutta ei sitä oikein raaskisi myydäkään. Helpointa sitten on, kun ei oikein vastaakaan niihin ostajan kiusallisiin kysymyksiin. Kun myyjällä on kokoajan niin kiirekin.

Tähän mennessä olen kokeillut 14 hevosta.  Niistä on moni ollut kivoja, pari tosi kivaa, osa mitäänsanomattomia ja muutama kerrassaan huvittava tapaus. Yhtään kahjoa tai pelottavaa ei ole tullut vastaan. Muutama kiinnostava hevonen on myös myyty suoraan nenän edestä.

Olen katsellut myös myytäviä Virossa, Latviassa, Ruotsissa, Hollannissa ja Britanniassa. Kuljetuskustannukset ovat kuitenkin melko kohtuullisia, mutta ongelma on tietysti koeratsastus. Olen vakaasti päättänyt, etten osta sikaa säkissä, mutta hiukan sellainen hevosen tilaaminen alkaa houkuttaa. Kuinka kätevää, se tuotaisiin tallin pihalle, ja hups, minulla olisi hevonen. Juuri sellainen, jonka haluaisin. Ainakin teoriassa.

Ongelma nimittäin on se, että Suomessa on kuitenkin melko pienet hevosmarkkinat. Tarjolla on poneja, tai suuria hevosia. Pientä koulupainotteista hevosta, joka olisi potentiaalisesti myös maastovarma, on tosi vaikea löytää. Itse asiassa, jos minulla ei olisi ollut Lottaa, ajattelisin, että sellainen on ylipäätänsä oman mielikuvitukseni tuote, ei semmoisia ole olemassakaan.

Minulla on videoita kaikista koeratsastuksista ja istuskelen iltaisin katsomassa niitä ja surkuttelemassa. Ja samalla nauran itselleni. Jos ihmisen suurin ongelma on se, ettei löydä sopivaa hevosta, ovat asiat kyllä aika hyvin!

Täydellisen hevosen metsästystä

Täällä sitä istutaan autossa ja odotellaan erään talllin ulkopuolella. Takana on satoja kilometrejä, edessä saman verran. Hevosia on koeratsastettu jo 11 kappaletta, kolmena viikoloppuna. Melko rankkaa.

Voi että on vaikeata löytää sellaista hevosta, jota etsin. Olen löytänyt monta mukavaa, mutta se jokin pieni asia puuttuu. Olen itsekin miettinyt, että mikä se juttu oikein on. Haenko jotenkin alitajunnassani Lottaa? Enkö pysty hyväksymään sitä, että sellaista ei ole?

Tänään tajusin, että ei se niin ole. Haen vain samanlaisella työmoraalilla varustettua hevosta. Sellaista työmyyrää, joka haluaa tehdä, joka haluaa miellyttää. Sellaista, joka kyselee, että mitäs seuraavaksi ja sanoo että kato, kyllä mä osaan, kun vaan pyydät oikein.

Se oli se asia, johon Lotassa ihastuin. Yhden suloisen pikku työmyyrän jo löysin ja melkein ostinkin. Sillä oli kuitenkin pikku kremppaa, ja järjen ääni (lue:mieheni ääni) voitti onneksi. Useita ihan kivoja ja oikeinkin kivoja olen myös kokeillut. Jos olisin ostamassa ensimmäistä hevosta, ehkä niistä joku olisi tarttunut jo mukaani. Suloisia hevosia, mutta jokin puuttuu. Sellainen sisäinen palo.

Täytyy kyllä sanoa, että syynä voi olla myöskin uusi tuttavuus: pari kertaa olen nyt käynyt sellaisen hevosen selässä, jonka jälkeen kaikki muut hevoset tuntuvat melko mitään sanomattomilta. Tämä lipizza-herra on juurikin sellainen työmyyrä, ei ihan helppo, mutta sellaista tulen paloa ja potentiaalia siinä on, että ei jätä kylmäksi. Herralta sujuu kokoaminen ja moottori hyrrää. Melkoinen pakkaus. Katsotaan josko tämän herran kanssa olisi enemmänkin yhteistyötä jatkossa.

Eli siinä vastauksia lukijoille, jotka ovat kovasti kyselleet että joko sellainen oikea on löytynyt. Ei vielä ole.

Oikein ihmettelen itsekin, miten krantuksi olen tullut. Toisaalta tiedän, että jos en löydä sellaista hevosta, joka sykähdyttää, ei motivaatio välttämättä pysy sellaisina pahimpina, mustimpina aikoina, kun tallilla rämmitään kurassa ja väsyttää.

Lotta sykähdytti minua joka päivä. Olen varma että jokin muukin hevonen tulee vielä sykähdyttämään ja haluan odottaa sitä tunnetta, vaikka se veisi vähän kauemminkin.

Hevosia unissakin

Pang, mikä hevoskuume on nyt meikäläiseen iskenyt. Täytyy rehellisesti sanoa, että hevoset ovat nyt mielessä päivin ja öin. Nimittäin ilmoitusten hevoset.
Ajattelin ensin ihan vakavasti, että olisin talven ilman hevosta. Nyt olen kuitenkin päättänyt, että alan katsella omaa.

Ratsastettavia on kyllä riittänyt. Jostain niitä aina pulpahtaa. Kivoja hevosia, kivoja omistajia. Mutta,,,no tiedätte kyllä, ei tarvitse selittää enempää. Täti tarvii oman mussukan.

Seuraava pulma onkin se, mistä löytyisi se ihana, 6-10 -vuotias tamma tai ruuna, jolla on pilkettä silmässä ja järkeä päässä. Koko saisi olla sellainen 155-160 senttiä. Kiva värikään ei olisi pahitteeksi. Jostain syystä olen nyt aivan heikkona kimoihin. Myös tumma rautias olisi kiva ja tietysti ruunikko merkeillä. Selviöhän on vielä se, että hevosen täytyy olla terve. Suomenhevosiakin mietin, mutta enemmän ovat mieleeni Lotan tyyppiset pikku pv:t, joissa on ripaus arabia tai vaikkapa poni-hevosristeytykset.

Ihan helppoa se ei ole. Olen katsonut valehtematta jokaisen ilmoituksen mitä netissä on. Yritän rajata kylmästi pois kaikki liian suuret, liian pienet, liian kalliit, liian vanhat, liian nuoret.

Paljon on hyviä ilmoituksia, joissa kerrotaan hevosesta olennainen, joissa on kuva ja parhaassa tapauksessa videolinkkikin. Kaikkein hienointa on jos linkin takaa löytyy filminpätkä jossa hevonen a) näkyy suurempana kuin kärpänen b) esitetty myös siirtymiä c) video on pidempi kuin kaksi sekuntia.

Valitettavasti markkinoilla on vielä enemmän ilmoituksia, joista ei selviä mitään. Aika rasittavaa nyhtää tietoa pinseteillä murunen kerrallaan, hitaasti...

No, huomenna koittaa jännä päivä, menemme Fridan kanssa katsomaan paria hevosta. Tästä se alkaa! Olen kyllä vakuuttunut siitä, että etsimisessä voi mennä kauankin. Toista hevosta kun ostaa, niin on jo huomattavasti krantumpi. Kihara otsatukka ei ehkä paina valinnassa ihan saman verran kuin ekalla kerralla...

Olikohan nää ne kuuluisat viimeiset sanat? Huomenna tulen kotiin silmät onnesta loistaen, rakastuneena jalkavaivaiseen, hankalaan tapaukseen, jolla vain on niin ihanat silmät....

Kaipuu

Puuuuh, kiireisiä päiviä! Olen edelleen käynyt erilaisilla hevosilla ratsastamassa, harva se päivä.

Kun yhtäkkiä huomasin olevani hevoseton, ajattelin että nautiskelen nyt siitä, että voin vaikkapa käydä shoppailemassa ihan rauhassa taikka tehdä puutarhatöitä. Ehkäpä jopa leipoa? *Tirsk*

Mutta ei, ei siitä tule mitään. Muutamana päivänä laittelin puutarhaa, istutin pensaita ja kitkin rikkaruohoja. Ihan hauskaa sinänsä, mutta hirveä levottomuus oli mielessä. Sitten taas kaverit ja tutut ilmoittivat, että olisi liikuteltavaa ja itsekin tarjouduin avuksi. Olen myös käynyt koeratsastamassa muutaman hevosen, joille haetaan vuokraajaa. Ensi viikolla menen myös katsomaan yhden (vuokra)hepan, joka voisi olla minulle juuri sopiva, pieni tamma.

Oikeastaan olen ratsastanut nyt tosi paljon, ja tosi erilaisilla hevosilla. Erittäin, erittäin opettavaa. Yhteen pienehköön, valkoiseen tammaan ihastuin tosi paljon. Mietimme sen ottamista ylläpitoon, mutta asia ei sitten oikein edennyt. Jos tamma myöhemmin tulee myyntiin, olen siitä kyllä kiinnostunut. Se oli nuori ja ihan raaka, mutta sillä oli hurmaava asenne. Erittäin kiltti ja järkevä myöskin, mutta liikettäkin löytyi sopivasti.

Yhtä puoliylläpitoon tarjottavaa tammaa kävin kokeilemassa pari päivää sitten, ja se olikin melkoinen kokemus. Iso, vauhdikas, laadukas, erittäin virtaisa....huh, olin aivan läpimärkä hiestä ratsastuksen jälkeen. Oli muuten mielenkiintoinen ratsastuskerta siinäkin mielessä, että huomasin, miten paljon oma korvienväli vaikuttaa siihen, miten ratsastus sujuu. Aluksi vikisin selässä huonoryhtisenä ja hevonen kaahotti menemään. Sitten päätin, että minähän olen kuningatar valtaistuimella ja maailman taitavin ratsastaja. Ja olen cool. Eikä hevonen suinkaan määrää, vaan minä, kuningatar! Kummasti alkoi sujua paljon paremmin (videolta katsottuna näytti kyllä aika kauhelta kuitenkin....)

Yhdellä tutullani on kiva poni, jota saisi käydä ratsastamassa useamminkin. Se on hiukana kauempana pienellä maalaistallilla. Nyt on ollut kuitenkin niin paljon liikuteltavia, että en ole edes sinne ehtinyt. Olen aivan häkeltynyt näistä kaikista mahdollisuuksista.

Mutta silti se vaivaa, kauhea kaipuu. Kaipaan Lottaa. Ennen kaikkea kaipaan omaa hevosta, omaa mussukkaa jota hoitaa ja josta huolehtia. 

Kaipaan sitä, että olisin hevosenomistaja. Miksi se on niin tärkeätä, en ymmärrä itsekään. Kaikella järjellä ajateltuna vuokraaminen olisi paljon paljon järkevämpää.

Mutta mikään ei voita sitä tunnetta, kun alat luottaa hevoseesi, kun yhdessä ohitatte pelottavat paikat maastossa tai kuuntelette toisianne tarkkaan kouluvalmennuksessa. Toisaalta pelottaa, että jos sen oman hankin joskus, niin kuvittelenko jotenkin että sillä tavalla saan saman tunteen kuin mitä minulla oli Lotan kanssa? Mitä jos ostankin vahingossa hevosen, jonka kanssa vaan ei synkkaa?

En halua vieraista hevosista laittaa kuvia enkä kertoa tarkemmin, joten päivitykset ovat hiukan tylsiä. Päivittelen kuitenkin tänne kuulumisia silloin tällöin. Kuulumisiin!

Yhdeksän hevosta

Melko turha oli kuvitella, että pystyisin pitämään jonkunlaisen hevostelupaussin. Päinvastoin, hevoskuume on vaan pahentunut.

Laskin juuri, että olen Lotan kuoleman jälkeen ratsastanut yhdeksällä eri hevosellä, osalla useamman kerran. Jotkut hevosista ovat kavereideni hevosia, osa ratsastuskouluheppoja, muutama koeratsastuskin. Omalla tallillakin olen hypännyt ihan tuhkatiheään, milloin mistäkin syystä ja tekosyystä.

Todella mielenkiintoista kokeilla erilaisia hevosia. Joidenkin kohdalla olen iloisesti yllättynyt ja huomannut, että olen tainnut ratsastajana kehittyä jonkin verran vuosien varrella. Kunnes kokeilen toista ja huomaan että hupsista, olinkohan sittenkin ihan aloittelija?

Jokatapauksessa todella hauskaa ja opettavaista. Vain yhden hevosen kanssa tuli hiukan ontto olo, kun en oikein saanut kontrollia. Muuten on jokaisen ratsastuksen jälkeen ollut ihan hyvä mieli. Kuvan mukava Essu-poni oli allani maastoretkellä Bromarvissa.

Iloiset maastoilijat Raaseporin kauniissa maisemissa.

Niin hauskaa kuin on ollutkin kokeilla erilaisia hevosia (ja pitkän päälle näin oppisikin huomattavasti paremmin), huomaan että kaipaan valtavasti omaa mussukkaa. Kaipaan toki Lottaa, mutta haluaisin ylipäätään saada oman hevosen, jota hoivata, johon tutustua.

Pakko nyt yrittää sinnitellä talven yli, jotta saan rahat kerättyä uuteen hevoseen. Tosin muutama ylläpitohevosvirityskin on näkyvissä, joten kukapa tietää miten tässä käy. Ainoastaan sen tiedän, että ilman hevosta en osaa olla.

Vihreyttä ja vanhoja kiviaitoja.

Pikkuhiljaa hiukan helpottaa

Viikko kulunut ja alkaa pikku hiljaa helpottaa, pystyn ajattelemaan Lottaa, ja puhumaan siitä itkemättä. Takapakkia tulee varmasti vielä monet kerrat kun muistoja tulvahtaa mieleen, olen varautunut siihen.

Maanantaina oli lähtö Ypäjälle (jo aikoja sitten varattuun seniorimeetingiin) ja olo oli aivan kauhea. Oli tosi kuumaa ja ahdistavaa, minulla oli migreeni ja muutenkin voin huonosti. Istuin portailla ja itkin ja sanoin miehelleni että en lähde Ypäjälle, en pysty. Samalla suorastaa hävetti oma surkeuteni. Mieheni oli jo melkein huolestunut, mutta sai minut kuitenkin lähtemään. Koko maanantai meni vetistellessä, ja mietin että olikohan tässä mitään järkeä.

Suloinen Parpi.

Onneksi kuitenkin lähdin, sillä tiistaina mielentilani alkoi jo muuttua, ja keskiviikkona olikin suorastaan mukavaa. Ratsastin vuorotellen kahdella melko pienellä suokilla. Näistä kuvassa oleva Parpara osoittautui aivan huippuratsuksi. Harjoittelimme KN Specialia ja härregyd miten hyvin se meni. Myös seuraavana päivänä, harjoituskisoissa meni hyvin, vaikka ei ihan samoihin fiiliksiin ylletty. Tuloksena oli kuitenkin toinen sija ja 65,4 % ja ehdottomasti paras rata mitä olen mennyt, hevosella jonka selässä oli ollut kaksi kertaa.

Mielialaa nosti myös opettajan antama palaute, joka oli kyllä ratsastusitsetuntoa nostattavaa! Wau! Myös kurssikavereilta tuli niin ihanasti kehuja, että olin ihan sekaisin. Hehehe.

Rusetti harjoituskisoista.

Tuo Parpara oli kyllä niin symppis pikku tamma. Se on paljon lasten ratsuna ja kun satuloin sen ekan kerran, sillä oli jalustinhihnat niin lyhyellä kuin olla ja voi. Ensin se tuntuikin varsin kesyltä ja vaatimattomalta, mutta sitten...kylläpä poni muuttui, moottori alkoi hyristä ja sitten se kuumui! Niin mahtava! Sillä on pohjalla hyvä koulutus ja se on tosi herkkä ja reipas.

Kisoista kotitallille metsän kautta.

Mahtavan fiiliksen kruunasi leirin viimeinen päivä, jolloin pääsin kenttäratsastusryhmään kokeilemaan minimaastoesteitä! Hullaannuin ihan täysin. Hyppäsimme vaikka mitä, menimme laukassa ylä- ja alamäkiä, bankettia, tukkeja, kumpareita, portaita, vesien läpi...Toinen leiriratsuni, vauhdikas Urre-tamma lähti esteille kuin ohjus ja mä nautin ihan täysin siemauksin, eikä edes pelottanut. Miten joku voikin olla noin hauskaa!

Ypäjä oli oikein piristysruiske, olin jo unohtanut, että on olemassa terveitäkin hevosia. Nyt mietin, miten jatkaisin tätä harrastusta. Ihan selvää on, että hinku ratsastamaan on kova, vaikka vielä viikko sitten pohdin koko harrastuksen lopettamista. 

Katsastelen nyt erilaisia vaihtoehtoja, vuokrausta, puoliylläpitoa, liikutushevosta...katsotaan mitä tulee eteen. Muutamia mahdollisuuksia on jo ilmaantunutkin. Ja tietysti, jos teistä lukijoista joku tietää sopivia ylläpito/vuokra -tms. hevosia, niin ehdotuksia otetaan vastaan! Sähköposti on hastgumma@gmail.com.

Ikävä Lotasta ei helpota, mutta onneksi näitä valoisampiakin ajatuksia on jo päässä! Hevosterapia on kyllä parasta apua. Sanoin  miehellenikin, että jos yrittäisin lopettaa hevosharrastuksen voisin yhtä hyvin yrittää hakata käteni irti, se olisi yhtä vaikeaa. Taitaa raukka jo ymmärtääkin sen, että vaimon hevoshulluus on sairaus, joka ei niin vaan lähde. Hän nimittäin kielsi minua myymästä pois Lotan tavaroita. Ihana mies.